Koinonian luterilainen seurakunta järjestyi Helsingissä
19.12.2024
Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli päätyi kokouksessaan 8.4.2015 ottamaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappisoikeudet pois viideltä Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa toimivalta pastorilta: Sakari Korpiselta, Miika Niemiseltä, Anssi Simojoelta, Markku Sumialalta ja Martti Vaahtorannalta. Tällä tapaa he olivat vastanneet kapitulin kysymyksiin asiaa tutkittaessa.
Kirkko ei ole kunnioittanut pontta, joka lupasi perinteisen virkakäsityksen kannalla oleville papeille mahdollisuuden saada virkoja ja toimia niissä omantuntonsa mukaan. Tämän lupauksen rikkomisen seuraukset eivät ole kohdistuneet vain pappeihin, vaan myös niihin seurakuntalaisiin, jotka kokevat jäävänsä ilman apostolisen järjestyksen mukaisia paimenia.
Saamassani kirjeessä viitattiin toistuvasti siihen, että toimimalla Lähetyshiippakunnassa olen rikkonut papin valani. Tunnustuspykälää: ”Kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan ” voimme kutsua kirkon perustuslaiksi. Missään kohdassa minua ei ole syytetty tämän tunnustuspykälän rikkomisesta, että olisin levittänyt väärää oppia tai elänyt pahennusta herättävästi. Sen sijaan minua syytetään evankeliumin julistamisesta foorumilla, jonka piispat ovat kieltäneet. Näin kirkollinen esivalta on ristiriidassa Herran käskyn kanssa julistaa evankeliumia kaikille luoduille. Tunnustuskirjat toteavat, että missä piispat estävät evankeliumin julistamista, heitä ei ole kuultava. Pietari totesi muinoin vastaavassa ristiriitatilanteessa: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” (Apt.5:29)
Lue Markku Sumialan koko kirje tuomiokapitulille tästä.
”Piispallista kaitsentaa” on Suomen kirkossa Porvoon yhteisen julkilausuman jälkeen hoettu mantran tavoin, ikään kuin se olisi luterilaisen tunnustuksen ja kirkko-oikeuden kannalta kiistattoman yksiselitteinen asia. Tosiasiassa kaikkien kirkon ristiriitojen yleisavaimena käytetty ”piispallinen kaitsenta” lepää huteralla pohjalla ja luo ongelmia enempi kuin niiden ratkaisuja.
Kaiken kaikkiaan, anglikaaninen uutuus, ”piispallinen kaitsenta”, on kirkollisena pelivälineenä toiminut Suomessa piispojen diktatuurin perusteluna. Piispan tai piispojen lausuma, dictum, ei silloin aloita vaan päättää ja estää kaiken teologisen keskustelun: Episcopus locutus est, res statuta est. Tämäntyyppisestä piispan vallasta ei puhuttu mitään silloin, kun arkkipiispa Martti Simojoki vihki minut papiksi 2.6.1972, ja annoin asiaankuuluvan pappisvalani. Sitouduin Jumalan sanaan ja kokonaiseen luterilaiseen tunnustukseen. Piispojen ja pappien asema määriteltiin ja toteutettiin luterilaisen tunnustusperinteen mukaisesti aivan toisella tavalla kuin nyt. Pappisvihkimykseni oppia ja järjestystä en ole rikkonut.
Olen saarnannut Jumalan sanaa, vastaanottanut rippiä ja jakanut pyhiä sakramentteja luterilaisille kristityille kuten olen tehnyt vuosikymmenet. Nyt Tuomiokapitulilla on kuitenkin otsaa kertoa minulle, että olen näin toimimalla rikkonut pappisvalani ja osoittanut olevani on sopimaton pappisvirkaan. Tuore esimerkki asettakoon kuitenkin asiat räikeän paljastavaan valoon: Minä olen sanaa ja sakramentteja hoitaessani väärä paimen, koska olen kirkollisessa hätätilassa ”piispallisen kaitsennan” ulkopuolella. Mitä on vertailun vuoksi sanottava siitä, että hiljattain Helsingin Kaapelitehtaalla pidettyyn pornografiseen tapahtumaan oli virallisesti osallistunut kaksi Helsingin hiippakunnan pastoria Vantaan seurakuntayhtymästä. Kaikesta päättäen heidän piispalliset kaitsentansa olivat kunnossa asiasta haastateltua arkkipiispa Kari Mäkistä myöten eikä siis pelkoa kielteisistä seuraamuksista ole, kun on kerran seurattu kirkon vallitsevaa järjestystä, sanoi Jumalan Kymmenestä käskystä Kuudes käsky mitä tahansa. Herramme puolestaan sanoi fariseuksille ja kirjanoppineille: ”Viisaus on oikeaksi näytetty teoissansa” (Matt. 11:19)
Lue Anssi Simojoen koko kirje tuomiokapitulille tästä.
Olin ollut omasta mielestäni kohtuullisen liberaali, yhteiskunnallisesti valveutunut, sivistynyt ja humaani, kaiken kaikkiaan lojaali ja kunnollinen kansankirkon poika, ja sellaisena olin myös – tosin kohtuullinen – naispappeuden kannattaja. Keväällä 1983 jouduin kuitenkin silloisia keskusteluja aktiivisesti seuratessani tilanteeseen, jossa minun oli ankaran henkilökohtaisen kamppailun myötä sekä teologisista syistä että nuoren aviomiehen kasvavan elämänkokemuksen perusteella pakko vaihtaa näkemystäni.
Mikään muu minussa ei silloin muuttunut, ei vielä silloin. Silti ymmärsin, että kaikki olisi mielenmuutokseni jälkeen toisin. Tiesin, että kaikenlaiset urahaaveet kirkossa (jos minulla nyt niitä oli ollutkaan) sain unohtaa. Ja peiliin katsoessani näin entisen fiksun tyypin sijasta sivistymättömän tollon, takametsien karvakorvan, joka istuu keinutuolissaan eikä puhu mitään, mutta piiskaa varmuuden vuoksi kerran viikossa muijan ja mukulat. En tuntenut kuvasta itseäni, mutta sitä on sittemmin pidetty ahkerasti edessäni.
Olen itsekin yllättynyt, kuinka raskaalta tilanne minusta tuntuu myös kaiken sen jälkeen, mitä viimeisten vuosien ja vuosikymmenien aikana on tapahtunut ja sanottu. Minun olisi helpompi hyväksyä pappisoikeuksieni riistäminen siinä kirkossa, jossa minut kastettiin ja konfirmoitiin ja jossa minut vihittiin papiksi ja jossa olen tähän päivään asti virkaani hoitanut, jos minua syytettäisiin harhaoppisuudesta, huonosta elämästä tai tehtävieni laiminlyömisestä. Niin: minun on mahdoton hyväksyä pappisoikeuksieni riistämistä sen tähden, että olen pyrkinyt toteuttamaan pappisvalani lupauksia ja juuri sen tähden myös kieltäytynyt noudattamasta niitä määräyksiä ja sopeutumasta niihin muutoksiin kirkkomme opissa ja käytännöissä, joilla ei ole perustusta Jumalan Sanassa eikä luterilaisessa Tunnustuksessa, joihin olen valassani sitoutunut.
Lue Martti Vaahtorannan koko kirje tuomiokapitulille tästä.
Lähestyin Turun piispaa valmistuttuani syksyllä 2001, aikana jolloin ponsi oli osoittanut ongelmallisuutensa. Piispa Kantola kuitenkin yllätti. Hän antautui avoimeen keskusteluun, kävi perusteelliset teologiset keskustelut ja piti kantaani perusteltuna. Lupasi vihkiä papiksikin ”erillisvihkimysvaateestani” huolimatta, jos olosuhteet sallivat. Tänä päivänä ajattelen, että Jumala johdatti minut ev.lut. kirkon pappisvirkaan avaamalla Turun tuomiokirkon alttarin, vaikken kokemastani kiusauksesta huolimatta peitellyt enkä pelannut mitään. Kerroin asiat niin kuin ne ymmärsin, ja piispa vihki minut papiksi. 16.12.2001 uskoin vahvasti, että reilulla keskustelulla ja kohtaamisella selvitään eteenpäin.
Huomaamattani voimat työssä alkoivat ehtyä. Olin tiukassa perhetilanteessa vääntänyt pastoraalitutkintoa kahdeksan osaa kymmenestä, kunnes tajuntaani iski se tosiasia, etten omaksumallani teologialla koskaan voi hakea kappalaisen virkaa kirkosta. Tunnistin itsessäni katkeruutta Jumalaa kohtaan, joka oli ajanut minut tällaisen ahtaan teologian vangiksi. Tunnistin katkeruutta, kiukkua ja halveksuntaa kirkkoa kohtaan, joka minun näkökulmastani katsottuna häpäisi itseään. Tunteita ei yhtään helpottanut sekään, että sisälläni huusi ääni, joka tivasi: ”Kuvitteletko sinä olevasi joku Luther?”
Sitten tuli burn out. Vuoden aikana purkautuivat viranhoitoon ja kirkon tilanteeseen liittynyt väsymys. Palatessani syksyllä 2009 virkaani olin läpikäynyt sen, mitä kirkon kehityksestä seuraisi. Juoksisin umpikujaan. Osallistuminen veljeni Markuksen pappisvihkimykseen 2.10.2010 (piispa Matti Väisänen) oli merkittävä kynnyksenylitys tielläni Luther-säätiöön. Vaikken osannut arvata, millaisen mediahuomion pappisvihkimys saisi, kävin vihkimykseen valmistautuessani läpi sen, että tahdon olla veljeni kanssa saman kirkon pastori, ja jos tilanne vaatii, minä vaihdan puolta, koska veljelleni kansankirkko on sulkenut ovensa. Kymmenen vuotta aiempaa oman pappisvihkimykseni kaltaista järjestelyä, ei kukaan toivonut enää villeimmissä unissaankaan.
Lähetyshiippakuntaa on syytetty kirkollisen yhteyden tahallisesta särkemisestä. Olen saanut osani kritiikistä läheisiltä, kirkollisen aidan toiselle puolelle asettuneilta, virkaveljiltä. Kysymykseni heille ja nyt myös kapitulille on se, eikö tällä puolen aitaa ole oikeutta tehdä mitään, kun kansankirkko sulkee oven siltä luterilaisuudelta, joka Suomessakin on muutama vuosikymmen sitten tunnustettu. Tältä puolen aitaa kirkollisen häirikön, nyttemmin suorastaan rikollisen viitta tuntuu todella kohtuuttomalta.
Lue Miika Niemisen koko kirje tuomiokapitulille tästä.
Vastaan kirjeeseenne pitäen edessäni kirkkovuoden lopun ja tuomiosunnuntain Jumalan sanan kohdat, joissa johdatetaan Teidän kirjeenne tavoin minua mitä vakavimpaan itsetutkisteluun. Emme ole edes tavanneet, mutta arvioitte minun yli 43 vuotta kestäneen paimenuuteni ala-arvoiseksi. Tunnustan murheella, että paimenen virkaan vihittynä olen usein laistanut hengelliset harjoitukset. Kilvoitteleva mieli ja usko Kaikkivaltiaan Jumalan mahdollisuuksiin ovat jääneet liian usein taka-alalle. Mikael Agricolan Rukouskirjassa selvitetään katumusharjoituksia ja seitsemää kuolemansyntiä. Tunnustan, että niiden nujertamiseksi olen käyttänyt liian vähän yksityisen ripin lahjaa. Kun olisi pitänyt tuoda esiin Jumalan sanan yksinkertainen totuus ihmisten mielipiteiden sijaan, olen ollut varsinkin pappien kokoontumisissa hiljaa. Liian usein on minut vallannut hengellinen laiskuus. Tämän kaiken tunnustan katuen. Mutta Jumalan käsittämättömästä armosta olen pysynyt siinä opissa, jonka kirkkomme konstitutiiviset lakipykälät sanovat: KL 1:1§ lausuu: ”Suomen evankelisluterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa.”
Tahdon edelleen pyytää Herralta varmuutta ja intoa lausua Herran apostoli Paavalin kanssa, mitä hän kirjoittaa Roomalaiskirjeen luvussa 11:”Minä ylistän virkaani.” Tämä on Bibliasta. Sama kohta myöhemmän käännöksen mukaan kuuluu: ”Minä pidän virkaani kunniassa.”
Lue Sakari Korpisen koko kirje tuomiokapitulille tästä.
