Puhe on pidetty Paavalin synodin paastonajan kirkkopäivillä 12.4.2014
Viime vuosien aikana on yhä enemmän herätty puhumaan kristittyjen vainoista ja siitä, että ne eivät kuulu vain historian kertomuksiin roomalaisesta sirkuksesta tai lähetyssaarnaajista vihamielisten alkuasukkaiden parissa. Vaino Jeesuksen nimen tunnustamisen tähden on totta tänäkin päivänä lukemattomille kristityille.
Tekisi mieli sanoa ”valitettavasti totta”, mutta ehkä tuo lisäys olisi väärä. Sillä kirkon luonne taistelevana seurakuntana, ecclesia militans, merkitsee, että se tulee elämään vainon alla koko sen ajan, jonka se odottaa Herransa paluuta kunniassa. Kristus toteaa opetuslapsilleen: ”Maailmassa teillä on ahdistus.” Tätä asiantilaa ei kirkko voi välttää muutoin kuin väistymällä pois sille määrätyltä kapealta taivaan tieltä, astuen levollisemmalle, leveämmälle ja turvatummalle tielle. Herraansa uskollisesti seuraava Kristikunta saa sovittaa itseensä lohdutuksena, mutta myös velvoituksena ja varoituksena Jeesuksen sanat: ”Missä minä olen, siellä on minun palvelijanikin oleva.” Ristin Herraa seuraava seurakunta ei voi muuten elääkään, kuin ristin alla. Siksi ei kaiketi voida sanoa että kirkkoa ”valitettavasti” vainotaan tänäkin päivänä, sillä elävän kirkon kohdalla toisin ei voisi ollakaan.
Mutta entä tuo sana länsimaissa? Eikö kristittyjen vaino ole jotain sellaista, näin ehkä ajattelemme, joka tapahtuu kaukana täältä, toisissa maissa, julmempien ja rauhattomampien yhteiskuntien parissa? Missä ovat meidän maamme vankileirit, areenat, kidutus ja kirkkojen räjäyttämiset, joiden perusteella voitaisiin puhua länsimaisten kristittyjen kokemasta vainosta?
Vainoa on monenlaista, ja Kristuksen kirkko on aina paholaisen hyökkäysten kohteena. Joskus epäuskoinen maailma ei käännykään kirkon puoleen vihaa uhkuen, vaan Herodeksen tavoin esiintyy kirkon ystävänä, koettaen lupauksillaan ja houkutuksillaan päästä surmaamaan Kristus-lapsen, jota kirkko keskellään varjelee – kirkon uskon, ja niin ulkonaisen hyvinvoinnin keskelle sijoittuu mitä ankarin kiusaus ja leppymättömin hengellinen vaino. Kirkkoa ja kristittyjä vainoava paholainen lietsoo myös sisäisiä kiusauksia, toivottomuutta, rakkaudettomuutta ja epäuskoa. Hänen taholtaan kirkko on aina vainon alla.
Silti voidaan kysyä aiheesta – voidaanko ajatella, että kirkkoa länsimaissa vainottaisiin?
Paavalin synodin kirkkopäiviä valmisteleva työryhmä havahtui siihen, että tänä vuonna tulee kuluneeksi 80 vuotta ns. Barmenin synodista, jolloin Wuppertalin kaupunkiin kokoontunut synodi antoi kuuden kohdan julkilausumansa siihen kirkkotaisteluun, joka natsien hallitsemassa Saksassa oli alkanut. Historia onkin osoittanut, että länsimaisessa, läpikristillisessä ja sivistysvaltioiden joukkoon lukeutuneessa Saksassa kirkko joutui nopeasti vainon kohteeksi – vainon, joka musertavalla tavalla kohdistui sekä kirkon opetukseen ja uskoon, kuin myös sen jäsenten ja erityisesti pappien vapauteen ja jopa elämään.
Historiallisen mielenkiinnon rinnalla on kysyttävä: mikä on tilanne nyt? Ja myös: mitä kohti olemme kulkemassa?
Tämän kevättalven aikana syntyi kohu erityisesti nettiselaimestaan tunnetuksi tulleen ohjelmistoyhtiö Mozillan toimitusjohtajan ympärille. Brendan Eich oli tehnyt yksityisenä kansalaisena lahjoituksen omassa osavaltiossaan Kaliforniassa käytävään kampanjaan, jossa koetettiin– normaalia parlamentaarista tietä – lainsäädäntöön saada määritelmä avioliitosta yhden miehen ja yhden naisen välisenä liittona. Kun tieto tästä yksittäisen ihmisen yksityisestä rahalahjoituksesta saatiin levitettyä oikeiden piirien tietoon, alkoi meidän ajallemme pelottavan tyypillinen noitaoikeudenkäynti sosiaalisen median lakituvassa. Suuryrityksen toimitusjohtaja painostettiin eroamaan, ei epäpätevyyden eikä epärehellisyyden, vaan sen tähden, että hän kannatti perinteistä avioliittokäsitystä.
Samanlaisia tapahtumia on viime vuosina tullut julkisuuteen jatkuvasti lisää. Viime vuonna amerikkalainen pikaruokaketju Chic-fil-A joutui lobbaajien hampaisiin kun sen johtaja Dan Cathy oli radiohaastattelussa ilmoittanut – kristilliseen uskoonsa vedoten – vastustavansa homoseksuaalisia avioliittoja. Pian sosiaalisessa mediassa masinoitiin valtava boikotti ravintolaketjua vastaan, ja kohun ollessa suurimmillaan jopa puolet haastatelluista amerikkalaisista ilmoitti tukevansa boikottia. Pisimmälle meni Bostonin pormestari Thomas Menino, joka julkisesti ilmoitti, että hän pitäisi huolen siitä, ettei Chick-fil-A saisi lupaa toimia hänen kaupungissaan. Pian vapaamielisinä kaupunkeina tunnettujen Chicagon ja San Franciscon pormestarit liittyivät kuoroon. Tämä tapahtui maassa, joka ylpeilee sananvapaudella ja vapaalla markkinataloudellaan.
Muistammeko vielä vuoden 2004 ja italialaisen Rocco Buttiglionen eurooppalaisen kujanjuoksun komissaariksi ja takaisin? Buttiglione ei syyllistynyt mihinkään sen vakavampaan kuin siihen, että hän – itse uskovana roomalaiskatolisena – pitäytyi ajattelussaan ja uskossaan roomalaiskatolisen ja yleensä koko oikeauskoisen kristikunnan käsitykseen ihmisen seksuaalisuudesta. Buttiglione avoimesti vakuutti, että hän ei virassaan pyrkisi ajamaan omaa uskonnollista agendaansa, mutta mikään ei auttanut; suvaitsevainen lobbaajien joukko pakotti hänet syrjään ja niin käytännössä osoitti, että heidän Euroopassaan tunnustavilla kristityillä ei ole lupaa toimia komissaareina.
Viime vuosien aikana länsimaista tulee jatkuvasti enemmän kertomuksia ihmisistä, jotka joutuvat kristillisen uskonsa tähden ahdistettuun asemaan lain edessä. Ja nyt ei puhuta fanaatikoista tai lahkolaisista, vaan aivan perinteisten kristillisten arvojen mukaan elämäänsä elävistä ihmisistä. On ihmisiä, jotka adoptioviranomaisten toimesta siirretään epäsopivien sijaisvanhempien mappiin sen tähden, että he uskovat Jeesukseen ja pitäytyvät kokonaan siihen Raamattuun, johon kirkko on aina pitäytynyt. On valokuvaajia, muusikkoja tai kondiittoreita, jotka on jopa haastettu käräjille ja tuomittu vahingonkorvauksiin sen vuoksi, että he – yksityisinä liikkeenharjoittajina – eivät ole ottaneet vastaan tarjottua keikkaa homoseksuaalien hääjuhlien palvelijoina. On opettajia ja myös vanhempia, jotka ovat joutuneet lain kanssa vaikeuksiin sen tähden, että he eivät ole sallineet lapsille opettaa sukupuolineutraalin käsityksen mukaista perhekuvaa.
Mutta ei kai Suomessa mitään tällaista voisi olla, ajattelemme.
Muistakaamme Hyvinkää ja se, kuinka kolme sakastissa ollutta tuomittiin sakkoihin vain siksi, että yksi heistä ei tahtonut toimittaa jumalanpalvelusta omantuntonsa vastaisesti.
Muistakaamme kuinka toimittaja väärän identiteetin suojissa soluttautui luottamukselliseen terapiaryhmään voidakseen kirjoittaa häväistysjutun homoseksuaalien eheytyshoidoista.
Muistakaamme kristittyjen nuorten laatiman videon nostattama vastalauseiden myrsky, jossa riehaantunut media otti hampaisiinsa videolla esiintyneen ”Annin” joka kertoi Jeesuksen avulla päässeensä eroon biseksuaalisista himoistaan.
Muistakaamme viime vuosien kohut, joissa yksi Suomen vihatuimmista ihmisistä, Päivi Räsänen, on saanut päälleen sanallisen lokasangon toisensa jälkeen vain siitä syystä, että hän on kertonut julkisesti pitäytyvänsä niihin arvoihin, joihin kristillinen kirkko on historiassaan aina pitäytynyt.
Kyse ei ole lahkolaisista, ei kultista, ei fanaatikoista. Kyse on aivan perinteisestä kristinuskosta. Ennen uskovaisia pidettiin tylsinä, tiukkapipoina, ilonpilaajina. Nykyään heitä yhä enemmän aletaan pitää suorastaan vaarallisina. Ehkä siirtymä on looginenkin, sillä länsimainen kulttuuri on jo niin täydellisesti nautintohakuisen hedonismin läpäisemää, että pelkästään olemalla tylsä ilonpilaaja, olet tulossa jopa yhteiskunnallisesti vaaralliseksi – silloin, kun elämän ainoa tarkoitus on rajoittamaton nautinto.
On ymmärrettävä, että vaino ei koskaan kohdistu koko kristilliseen uskoon kerrallaan, vaan valikoi yhden kohdan, johon se tarttuu ja jossa se koettaa saada kirkon myöntymään. Siksi kirkko on myös kiusattu antamaan periksi yhdessä pienessä asiassa, uskotellen itselleen että se voi sillä keinoin ostaa itselleen rauhan.
Vainoa ei kohdisteta ajatuksiin ja uskoon, vaan tekoihin ja toimintaan. Kristityille sanotaan:
”Te saatte kyllä ajatella mitä tahdotte, mutta tässä asiassa pitää toimia näin.” Näin olemme kiusattuja puolustelemaan lankeamista: ”En minä uskostani luovu, me vain näissä olosuhteissa mukaudumme tähän tilanteeseen tekemällä näin…” Apostoli Jaakobin vaatimus on oikeaan osuva: näytä usko teoillasi, ilman tekoja usko on kuollut.
Vaino pyrkii Pilatuksen esimerkkiä noudattaen pesemään kätensä vastuusta. Luonnehäiriöiseen tapaan pahan valta maailmassa sekä vainoaa kristittyjä, että samalla syyllistää kirkkoa siitä, että se itse mukamas loi sellaiset olosuhteet, että sen oli väistämättä tultavakin vainotuksi. ”Olisimmehan me tahtoneet sopua teidän kanssanne, mutta kun te ette olleet yhtään valmiita tulemaan vastaan.”
Kristittyjen vainojen alkaminen voidaan jälkikäteen historiassa sijoittaa johonkin tapahtumaan, mutta se on nimenomaan jälkipolville annettu määrittelyn mahdollisuus. Mahtoiko kukaan, tapahtumien lähtiessä kehittymään, ymmärtää mitä todella oli tapahtumassa? Ehkä jotkut käsittivät. Ehkä osa heistä oli vain niin pessimististä joukkoa, että he kerrankin sattuivat osumaan oikeaan synkissä ennustuksissaan. Ehkä osa uskoi, että kyse oli vain ohimenevästä ilmiöstä, joka kohta lakkaisi. Ehkä osa ajatteli, että kaikki oli vain väärinkäsitystä, ja asiat selviäisivät kun jaksettaisiin selvittää.
Olemmeko me siirtymässä länsimaisessa yhteiskunnassa kohti tilannetta, jota kristillisen kirkon historiassa tullaan myöhemmin nimittämään vainojen aikakaudeksi? Kuka elää, se näkee.
Kirkko kestää vainojen keskellä pitäytymällä Kristuksen ristiin ja Jumalan sanaan. Juuri se, mikä tässä maailmassa tuo vainon kirkon päälle, on myös ainoa väline ja voima, jonka avulla kirkko voi selvitä vainoista pystyssä pysyen. Kristus sanoo: ”Maailmassa teillä on ahdistus, mutta olkaa turvallisella mielellä, minä olen voittanut maailman.”
Esko Murto
pastori
