Meidän aikamme uskoo tunteisiin yli kaiken. Monet kristitytkin etsivät nykyään tunteita ylistyslaulun ja muiden metodien kautta. Mutta aikamme ongelma on se, ettei mikään oikein tunnu miltään. Siksi tunteita etsitään extreme-kokemuksista ja yhä uusista rakkaussuhteista. Moni hylkää aviopuolisonsa roihuavan rakkauden tähden.
Tunteet on meille annettu siksi, että Jumalakin niitä tuntee, ja meidät on luotu hänen kuvikseen. Paratiisissa tunnettiin Jumala ja toinen ihminen syvällä tavalla; siksi koko paikka oli täynnä iloa. Syntiinlankeemus alkoi siitä, kun käärme sai Eevan luottamaan tunteisiinsa enemmän kuin Jumalan sanaan. Sen jälkeen tunteisiin ei ole voinut enää luottaa. Niiden pitäisi osoittaa meille arvoja: hyvän pitäisi tuntua meistä hyvältä ja pahan pahalta, mutta usein ne osoittavatkin päinvastaista.
Me olemme itse kukin usein vaikeuksissa tunteidemme kanssa: ne kohdistuvat väärään kohteeseen tai kestävät vain hetken tai ovat kovin negatiivisia. Mutta vieläkin syvällä tavalla tunteminen ja tunnetuksi tuleminen on hetkittäin mahdollista, ja se on kuin paratiisi olisi palannut maan päälle.
Raamattu opettaa, että sekä ihmissuhde että Jumala-suhde perustuvat lupauksen, eivät tunteen varaan. Rakkaus on uskottava molemmissa suhteissa lupauksen perusteella, tuntui miltä tahansa. Juuri siksi lupaus onkin niin tärkeä elementti rakkauden säilymisen kannalta, ja nimenomaan julkinen lupaus. Sellainen, jonka Herra on tehnyt kansansa kanssa, ja aviopari on tehnyt ”Jumalan ja hänen seurakuntansa edessä”.
Jumalan lapsi (kuten avioparikin) joutuu ennen pitkää erämaahan luopumaan ihanista tunteista ja opettelemaan näkemättä uskomista. Miten moni asia kristityn onkaan uskottava sen sijaan, että hän saisi ne nähdä ja kokea: vanhurskaus, pyhyys, johdatus, usein jopa armolahjat ja ilokin. On uskottava suorastaan päinvastaista, mitä kokee ja näkee. Tämä ei onnistu muuten kuin armonvälineissä kiinni riippumalla. Raamattuun, kasteeseen ja ehtoolliseen on kuhunkin liitetty Jumalan lupaus. Autuas on se, joka uskoo niihin, vaikka ei näe.
Jumala tuli maailmaan ihmiseksi ja tunsi kuten mekin tunnemme, sillä erotuksella, etteivät hänen tunteensa olleet koskaan syntisiä. Jeesus itki – hän oli mies, joka osasi ja uskalsi itkeä ääneen ihmisten edessä. Jeesus iloitsi oikeista asioista. Hän suuttui silloin, kun oli Jumalan kunniasta ja lähimmäisen parhaasta kysymys. Ja hän tunsi tuskaa eron uhan edessä – oli ”murheellinen kuolemaan asti” Getsemanessa tietäessään rakkaussuhteensa pian katkeavan. Jeesus sanoi tunteensa ääneen, ja niin on meilläkin oikeus tehdä.
Mitä meille kuoleman edessä tapahtuukaan, jos olemme oppineet luottamaan vain tunteisiimme? Jeesus riippui kiinni Jumalan sanassa kuollessaan. Silloinkin hän uskoi, että ilo odotti häntä kauhean kuoleman jälkeen. Uudessa luomakunnassa saamme mekin kokea tuota samaa täydellistä iloa joka hetki. Tuntemisen autuus palaa. Tulemme sekä Jeesuksen että rakkaittemme täydellisesti tuntemiksi – ja osaamme itsekin rakastaa heitä täydellisesti. Sitä iloa kannattaa odottaa.
Juuri siitä ilosta saamme kokea vilahduksen syntien anteeksiantamuksen kautta. Miten ihanaa onkaan tajuta, että Jeesus tietää meistä kaiken, mutta rakastaa meitä silti. Missä syntien anteeksiantamus on, siellä on elämä ja autuus, sanoi Martti Luther. Armossa on vielä sekin hyvä puoli, että se lisää rakkautta tähän maailmaan. Joka saa paljon anteeksi, se oppii myös rakastamaan paljon – jopa sellaista kohdetta, joka ei rakkautta ansaitsisi.
Mailis Janatuinen
Lähetyshiippakunnan vapaaehtoinen naistyöntekijä
(Referaatti puheesta, joka on pidetty 10 vuotta sitten Helsingin OPKO:n opiskelijaillassa)
