Tämä tapahtui pari vuotta sitten Koben raamattukoulussa Japanissa. Yhden oppituntini jälkeen oppilaani Kawata-san, noin kuusikymppinen rouva, ilmoitti, ettei hän voi tulla tunneille vähään aikaan. Hänen 87-vuotias tätinsä makasi nimittäin kotonaan syöpään kuolemaisillaan. ”Nyt sinulla on mahdollisuus kertoa tädillesi Jeesuksesta”, kehotti Kawata-sanin luokkatoveri. ”Mitä ihmettä minä osaan kuolevalle ihmiselle sanoa?” hätäili Kawata-san. ”Aloita kysymällä, tahtooko tätisi taivaaseen. Jos hän vastaa myöntävästi, niin selitä hänelle yksinkertaisesti taivaan tie. Ota vaikka jokin lasten kuvakirja mukaasi”, neuvoin.
Muutaman päivän kuluttua Kawata-sanilta tuli riemullinen sähköposti, joka sai kyynelet nousemaan koko luokan silmiin: täti oli yllättäen tunnustanut, että hänet on kastettu anglikaanikirkossa seitsemän vuosikymmentä sitten. Kawata-san ei ollut tiennyt koko asiasta yhtään mitään.
Kaikki oli alkanut siitä, kun Kobessa tapahtui hirveä vuorenvieremä vuonna 1938. Tädin lapsuudenkoti jäi mutavyöryn alle, ja hänen vanhempansa kuolivat. Kuusi lasta jäi orvoiksi ja kodittomiksi. Silloin isosisko otti nuorimman sisarensa (siis tämän nyt kuolemaisillaan olevan tädin) mukaansa anglikaanikirkkoon, jossa heidät kastettiin vuoden kuluttua mutavyörystä. Täti ehti olla seurakunnan toiminnassa mukana kymmenen vuotta, ennen kuin hän meni naimisiin buddhalaisen miehen kanssa. Kirkossa käyminen loppui kuin leikaten.
Kawata-san riemastui kuullessaan, että täti oli joskus kastettu ja alkoi lohduttaa häntä evankeliumin sanalla. Ja niinhän siinä sitten kävi, että tuo vanha nainen kuoli kolme viikkoa myöhemmin Japanin virsikirjan tunnetuinta virttä hyräillen: ”Itsukushimi fukaki, tomo naru Yesu yo. Millainen ystävä minulla onkaan Jeesuksessa, joka on kantanut kaikki syntini ja suruni!”
Jeesus ei unohtanut liittoa, jonka hän oli kasteessa Kawata-sanin tädin kanssa solminut. Hän lähetti kristityn sisarentyttären tämän sairasvuoteen viereen aivan viime hetkillä. Ja niin etsi Hyvä Paimen kadonneen lampaansa uudelleen ja sai kantaa hänet harteillaan taivaan kotiin.
Miten suuri lohdutus tähän tarinaan sisältyykään Jumalan valtakunnan työntekijän kannalta. Varmaan tädin pyhäkoulunopettaja, nuorten piirin vetäjä ja hänet kastanut pappi surivat katkerasti, kun nuori nainen jäi pois kirkosta naimisiin mentyään. Kylvetty sana ei kuitenkaan hävinnyt olemattomiin seitsemässä vuosikymmenessäkään, vaan kantoi sadon iankaikkiseen elämään.
Pyhäkoulunopettajan työ on seurakunnan tärkeimpiä töitä. Lapsen sydämeen kylvetty siemen ei koskaan katoa. Uskon, että Jeesus haluaa rohkaista jokaista Lähetyshiippakunnan pyhäkoulunopettajaa ja kutsua uusiakin ihmisiä tähän palvelustyöhön taas uuden lukuvuoden alkaessa.
Mailis Janatuinen
Lähetyshiippakunnan vapaaehtoinen naistyöntekijä
