Pienemmän sähkölaskun toivossa meillä poltetaan päivittäin puuta takassa. Lämmityskauden alussa minulla oli ongelma – en millään saanut takkapuita syttymään. Tai sain minä ne syttymään, mutta eivät ne kauan suostuneet palamaan. Sammuivat, mokomat, ihan itsestään. Muutamien turhauttavien yritysten jälkeen totesin, että puunpoltto ei kuulu minun vahvuuksiini.
Myöhemmin mieheni kertoi minulle syyn vaivannäköni epäonnistumiseen: Puita oli takan pesässä liian vähän. Minä arvelin puiden tarvitsevan ilmaa ympärilleen, mutta asia olikin päinvastoin. Yksinäiset puut eivät jaksa palaa kuin hetken.
Olen miettinyt takkapuiden sammumisen ohella myös uskon sammumista. Hyvältä näyttäneestä alusta huolimatta uskonkin palo voi hiipua. Aika kammottavaa. Voisinko minäkin luopua uskostani? Jos lannistun jatkuviin pettymyksiin, juovun menestyksestä, kohtaan vainoa, tai ihan vaan mukaudun hiljalleen maailmaan, voisinko kääntää selkäni Kaikkivaltiaalle?
Ilmeisesti uhka on meillä kaikilla kristityillä olemassa, koska Jumala sanassaan asiasta niin monesti muistuttaa ja varoittaa.
Yksinäiset puut eivät pala pitkään, ja yksinäisten kristittyjen usko voi hiipua maailman tuulten henkäyksiin. Onneksi meillä on seurakunta! Omaan seurakuntaan sitoutuminen ja säännöllinen messussa käyminen auttaa pitämään uskon elossa. Silloin lopullinen uskon sammuminen on erittäin epätodennäköistä.
Seurakunta ei tue uskoa siksi, että me seurakuntalaiset olisimme itsessämme erityisen sytyttäviä, tai aina liekeissä oman asiamme puolesta. Ei, vaan seurakunnassa itse Jumala tekee työtään meissä. Jumala ruokkii tulta. Seurakunnassa saamme juurtua uskoon, joka kestää niin pettymykset ja vastoinkäymiset kuin voitot ja menestyksenkin. Saamme juurtua Kristukseen.
Seurakunnalla on myös paimen, pastori, joka kantaa huolta omistaan. Jos maailma vetäisi minua liikaa puoleensa ja jättäytyisin pois seurakunnasta, paimen kyselisi perääni. Varmaankin myös muut seurakuntalaiset yrittäisivät ohjata hairahtunutta sisarta takaisin Hyvän Paimenen huomaan. Yksilön vapautta palvovassa maailmassa tällainen koetaan ahdistavaksi kyttäämiseksi ja itsemääräämisoikeuden rajoittamiseksi. Minun perääni saa kuitenkin kysellä, kiitos.
Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni olen tuntenut syvempää huolta iankaikkisesta sijoituspaikastani vasta alettuani käydä Lähetyshiippakunnan messuissa. Väärät pelot kapeuttavat elämää ja vievät voimia, mutta oikea, terve pelko suojelee elämää. Myös iankaikkista elämää.
Koskas taas onkaan sunnuntai?
Maria Rautavuori
