Blogi: Mille rakennamme ja mistä?

Pastori Miika Vuola vertaa blogissa kristillisen elämänkäsityksen tilannetta hömötiaisen esiintyvyyteen: molemmat ovat uhanalaisia. Kuva: PxHere

Jokin aika sitten osui keskisuomalaisen syrjäseudun metsässä korviini ääni, jota en pitkään aikaan ole kuullut: hömötiaisen kimeä piiskutus. Talvisella hiihtoretkellä Porin laitamilla 1960-luvulla ei yleensä tarvinnut edetä lähintä metsänreunaa pidemmälle, kun tuon luontoäänen jo kuuli. Eipä silloin arvannut, että soma jokametsän lintu olisi tämän päivän Suomessa vakavasti uhanalainen laji.

Näin on paljossa ja samanaikaisesti käynyt myös kristilliseen uskoon perustuvalle elämänkäsitykselle, joka jo yli seitsemän vuosisadan ajan on ollut suomalaistenkin henkisenä elinympäristönä. Onko se hengellinen ilmastonmuutos ja luontokato, jota olemme todistaneet niin meillä kuin muuallakin läntisen kulttuuripiirimme alueella, enää pysäytettävissä, vai ollaanko meidät hylkäämässä pysyvästi omille teillemme?  ”Eurooppalaiset arvot” näyttävät enenevästi olevan peräisin uskonnottoman tai suorastaan uskonnonvastaisen humanismin välinevarastosta.

Kun poliittisten julkkistemme taholla jatkuvasti puhutaan ihmisoikeuksista, olisi syytä pysähtyä tiedostamaan, että käsityksemme niistä pohjautuu aina käsitykseemme itse ihmisestä. Ja tämä puolestaan käsitykseemme Jumalasta, ihmisen kuvakseen luomasta. Jos irtaudutaan jumalauskoon perustuvasta todellisuudenkäsityksestä, tulevat pian tilalle ideologiset epäjumalat, niiden orjuuttava henki ja kutistunut ihmiskuva. Maanosamme historia viimeisten sadan vuoden ajalta todistaa tästä suorastaan huutaen. Ja silloin itsessään oikeatkin asiat ja arvot saavat hyvin helposti kummalla tavalla liioitellun muodon ja vääristyneen sisällön.

Tasa-arvo? Ei mitä tahansa tuon nimikkeen alla tarjoiltavia keinotekoisuuksia. Mutta kyllä, sikäli kuin on kysymys aidosta oikeudenmukaisuudesta. Vähemmistöjen oikeudet, jotka jälleen kerran ovat nousseet päivän puheenaiheeksi valtakunnan ulkopolitiikkaa myöten? Kyllä, jos tarkoitetaan ihmisten ja ihmisarvon kunnioittamista, mutta ei, jos lähdetään vaatimaan yleistä hyväksyntää elämäntavoille, joilla ei oikeutusta ole. ”Naisen oikeus omaan ruumiiseensa”? Kyllä, omaansa, mutta ei sen toisen, joka hänen ruumiinsa sisällä varttuu. Rakkaus – ja tässä kääntyy katse erityisesti kirkon suuntaan: ei pettäville hyväksymisopeille, kyllä ihmisen auttamiselle niille pitkospuille, jotka evankelis-luterilaisen kirkon entinen kristinoppi sanoitti ensimmäisessä kohdassaan näin: ”Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.”

Sen seurakunnan, jonka kirkkoherranvirassa sain 18 vuotta palvella, kirkon katosta riippuu 1820-luvulta peräisin oleva ristiinnaulitun veistos, nykyaikaisessa, pienehkössä ja koruttomasti sisustetussa kirkkotilassa ehkä suhteettomankin suuri ja näkyvä. Teloituksensa puulla riippuva on siinä kuvattu korostetun verisenä. Esitellessäni kirkkoa kesäturisteille tapasin osoittaa veistosta ja sanoa: ”Katsokaa, tähän saliin astuessanne näette heti kynnyksellä oman hintanne!” Kristuksen risti, kristinuskon yhteinen tunnusmerkki kautta maailman ja oman valtiolippumme tunnus kai pelkistetympänä kuin minkään toisen maan, on edelleen ainoa avain pelastuksen oveen, jonka yhteinen lankeemuksemme on meiltä sulkenut. Mutta se on myös ylivertainen huutomerkki ihmisen arvosta, jokaisen yhtäläisestä arvosta.