Blogi: Viimeisenä meissä kuolee virsi

Kuva:  LCMS Communications/Erik M. Lunsford

Kun luterilainen uskonpuhdistus lähti liikkeelle Wittenbergistä, yksi sen keskeisistä työkaluista evankelisen uskon opettamisessa ja juurruttamisessa oli kansankielinen virsilaulu. Latinankielisten laulujen rinnalle ja sijaan tehtiin syvällisiä tekstejä, jotka opettivat, julistivat, ylistivät, kiittivät ja rukoilivat uskonvanhurskauden opin sydänääniä resonoiden. Melodia auttoi lukutaidotontakin kansaa oppimaan tekstit, ja niiden mukanaan kantama usko sai laulettuna painua suun tunnustuksesta sydämen vakaumukseksi.

Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana; opettakaa ja neuvokaa toinen toistanne kaikessa viisaudessa, psalmeilla, kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten kiitollisesti Jumalalle sydämissänne. (Kol 3:16)

Tänä vuonna vietetäänkin ensimmäisen luterilaisten virsien kokoelman (Achtliederbuch, 1524 ) 500-vuotisjuhlaa. Luterilainen kirkko on siis alusta alkaen ollut laulava kirkko, veisaava seurakunta. Laulamaan eivät ole päässeet vain papit liturgiassa, vaan koko seurakunta, kirkoissa ja kodeissa. Luterilainen virsi on mitä väkevintä veljien ja sisarten keskinäistä rohkaisua, lohdutusta ja julistusta, kun yhdessä laulamme Jumalamme suurista teoista luomisessa, lunastuksessa ja pyhityksessä. Kun kirjanpainotaito toi Suomessakin kirjat hiljalleen tavallisen kansan tupiin ja kamareihin, ensimmäinen joka talon peruskirja oli virsikirja. Siitä löytyivät paitsi virret, myös katekismus ja rukouksia erilaisiin elämäntilanteisiin. Nämä rakkaat kirjat luettiin ja veisattiin nälkävuosina, vainoaikoina ja sairauksien keskellä puhki, kunnes ne osattiin monessa talossa ulkoa.

Kun olen ollut – vanhan virsikirjan otsikkoani lainatakseni – ”sairaita oppimassa” eli tehnyt sairaala- ja kotikäyntejä seurakuntani vanhusten luona, olen vuosien aikana huomannut, miten juuri virret ja liturgian rukoukset ovat niitä tekstejä, jotka kumpuavat sairauden tai dementiankin sumentamasta muistista ja mielestä kirkkaina. Joskus ihminen saattaa olla jo vastasyntyneen tavoin kokonaan itseensä käpertynyt, ilman kontaktia ulkomaailmaan. Ja silti, kun tuttu vanha virsi alkaa soimaan, silmät avautuvat, katse kirkastuu – ja niin, ihminen palaa yhteiseen todellisuuteen laulamaan virren selkeällä ja kuuluvalla äänellä. Kirkko laulaa hänessä, Pyhä Henki laulaa hänen kauttaan. Viimeisenä meissä kuolee virsi.

Mitä sinä laulat? Millaisia sanoja rytmi, melodia ja harmonia tallettavat sinun sydämesi arkkuun? Onhan joukossa paljon virsiä ja hengellisiä lauluja, liturgiaa ja rukouksia, jotta Pyhällä Hengellä olisi tarpeen tullen, mistä muistuttaa? Ettei käy niin, että kuolinvuoteella mieleen nousee vain ”Teuvo, maanteiden kuningas”.

Ambrosiuksen iltavirressä (VK 549) sanotaan kauniisti jotain tästä meissä vaikuttavasta uskosta, joka on enemmän kuin tietämistä ja aktiivista ajattelua. Se on Pyhän Hengen työtä sanan kautta, ja siinä myös virsi melodioineen meitä auttaa ja tukee:

Keskellä yön ja pimeän

Kristuksen armo vartioi

Yön lepo ruumiin virkistää

Vain usko valvoo, valaisee