SELCU:n pappisseminaari sijaitsee Usatoven kylässä, Odessan esikaupungissa. Tunnelmakuva luennolta.
Lähetyshiippakunta osallistuu ulkolähetykseen mm. lähettämällä pastoreita opettamaan tulevia pastoreita lähetyskentällä. Näin lähetystyön näky pysyy kirkkaana mottomme mukaisesti: seurakunta lähellä ja kaukana.
30.4.–12.5.2018 minut lähetettiin Ukrainan Odessaan pitämään intensiivikurssi jumalanpalveluksen ja liturgian teologiasta. Kyseessä oli toinen kerta, kun teimme Ukrainassa yhteistyötä sisarkirkkomme Lutheran Church—Canadan (LCC) kanssa. LCC maksoi lennot ja me tarjosimme työpanoksen. LCC on tukenut teologikoulutusta Ukrainan evankelisluterilaisten seurakuntien synodissa (SELCU) vuodesta 1998 lähtien lähettämällä Odessaan opettajia lähinnä Pohjois-Amerikasta. Edellisen opetusmatkan raportin vuodelta 2016 voit lukea täältä.
Noin 500-jäseninen SELCU juontaa juurensa 1700-luvun saksalaisten muutosta itään. He toivat mukanaan pietistisen luterilaisuuden, joka näytti jo tuolloin hyvin erilaiselta kuin Lutherin aikaan.
Luterilainen uskonpuhdistus säilytti jokaviikkoisen messun, liturgisen muodon, liturgiset vaatteet, lukukappaleiden historiallisen lukujärjestyksen, kirkolliset juhlapyhät jne. Kaikkialla ei jumalanpalvelusmenojen vaadittu olevan täysin samoja, mutta vapaus yksityiskohdissa ei tarkoittanut vapautta liturgiasta. Liturgiaa arvostettiin, koska se on roomalaisesta messu-uhrista ja pyhien rukoilemisesta puhdistettuna 98-prosenttisesti Jumalan sanaa, ajaa Kristuksen evankeliumia ja opettaa erityisesti lapsia tuntemaan Raamattua musiikin kautta. Lutherin saksalaisessa messussa kaikki osat paitsi saarna laulettiin.
Yhtäältä 1600–1700-luvun pietismi oli luonnollinen vastareaktio 1600-luvun ilmapiiriin uskonsotineen sekä laitosmaiseen valtionkirkollisuuteen, jollaiseksi luterilaisuus monin paikoin muodostui. Pietismissä painotettiin hyvällä tavalla Raamatun lukemisen, hartauselämän, kristillisen elämäntavan, diakonian ja lähetystyön merkitystä.
Toisaalta pietismi toi luterilaiseen kirkkoon reformoidun ja epäluterilaisen vastakkainasettelun: oikea oppi vastaan aito usko, sanan ja sakramenttien lahjoittama objektiivinen vanhurskaus vastaan sisäinen kokemus pelastusvarmuudesta, julkinen jumalanpalvelus vastaan tosiuskovien kotiseurat (kirkko kirkossa), paimenvirka vastaan yleinen pappeus sekä liturginen jumalanpalveluselämä vastaan sydämestä spontaanisti nouseva, ”aito” rukous. Ei siis ihmekään, että pietismi kaikkea perinteistä ja vanhanaikaista vastustaneen valistusajan rationalismin ohella hävitti jokasunnuntaisen messun (koska Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolo kyseenalaistettiin), liturgisen vaatetuksen ja liturgisen laulun (koska niitä pidettiin muotojumalisuutena) sekä mm. kaste-eksorkismim (koska kasteen sijaan perkeleen vallasta vapautti usko). Messun luterilaisille juurille on monissa kirkoissa palattu vasta 1900-luvun lopulla.
SELCU:n historiassa liturgian kadottamiseen vaikuttaa myös neuvostoajan vaino. Papit eliminoitiin, virsikirjat hävitettiin ja kirkot suljettiin. Neuvostoliiton hajottua käyttöön otettiin ensimmäinen mahdollinen laulukirja – reformoiduilta baptisteilta. Kun kirkkoa alettiin jälleenrakentaa, ei haluttu olla kuin enemmistökirkko, ”liturgiset ortodoksit”. Samalla luterilainen identiteetti oli jumalanpalveluselämässä täysin hukassa. Tunnustuskirjojen opetus oli unohtunut vanhan kirkon totuuden ohella: legem credendi lex statuat supplicandi (lyhyemmin lex orandi, lex credendi) – miten rukoilemme määrittää sen, mihin uskomme.
Tänä päivänä SELCU:ssa vietetään messua kerran kuussa. Historiallisen ja luterilaisen liturgian kauniit ja Kristus-keskeiset hymnit Kyrie, Gloria, Sanctus, Agnus Dei, ehtoollisrukoukset sekä liturginen laulu loistavat poissaolollaan. Liturgisten vaatteiden käyttö on muilta paitsi vierailevilta pastoreilta kielletty. Baptistilaulut julistavat reformoitua oppia, eikä seurakunta tunne luterilaista virsiperinnettä.
Minua pyydettiin kuitenkin saarnaamaan sunnuntain messussa alba ja stola yllä. Saarnasin Kristusta lehtimajanjuhlan liturgiassa, jonka järjestys näkyy myös luterilaisessa messussa. Seurakunnan kirkkoherra saikin kyselyitä seurakuntalaisiltaan, että miksei hänkin voisi pitää messussa valkoista kaapua ja ”kaunista huivia”!
Tällaisessa kontekstissa liturgian opettaminen oli haastavaa. Piti aloittaa alkeista.
SELCU:n Odessan-seurakunta kokoontuu pienehkössä kerrostaloasunnossa. Kuvassa allekirjoittaneen vieressä seurakunnan pastori ja pappisseminaarin dekaani Oleg Schewtschenko Jonathan-poikansa kanssa.
Vanhan liiton ilmestysmajassa ja temppelissä oli Jumalan säätämä liturgia, jossa psalmeja laulettiin ja sanaa luettiin, jossa Jumala liitti lupauksen syntien anteeksiannosta uhreihin ja jossa suitsutus kohosi taivaalle näkyvänä merkkinä ihmisten kiitoksesta vastauksena Jumalan armoon. Pyhiinvaellusjuhlilla alttaria kohti kuljettiin kastautumisen ja psalmien laulun kautta. Pakkosiirtolaisuuden aikana syntynyt synagogajumalanpalvelus puolestaan merkitsi viikoittaista kokoontumista liturgiseen jumalanpalvelukseen laulettuine psalmeineen, rukouksineen ja pyhähymneineen, lukukappaleiden ja saarnan kuulemisineen ja Herran siunauksineen. Kodin ruokapöydän jokaviikkoinen sapattiateria ja pääsiäisateria sekä kolme päivittäistä rukoushetkeä pitivät kansan kiinni sanassa arkensa keskellä.
Tähän liturgiseen maisemaan syntyi Kristus, tässä maisemassa elivät apostolit ja tätä eli todeksi alkuseurakunta. Liturginen jumalanpalvelus ei syntynyt tyhjästä joskus keskiajalla, niin kuin monet luulevat. Se syntyi Jumalan kansan liturgian keskellä, jonka uhrit Kristus täytti. Kristus lupasi olla todellisesti kansansa kanssa joka päivä sanassaan ja sakramenteissaan. Jumalan kirkkauden läsnäolo, joka oli täyttänyt ilmestysmajan ja ensimmäisen temppelin, oli nyt siellä, missä Jumalan sanaa evankeliumin mukaisesti opetettiin, missä kastettiin, annettiin syntejä anteeksi ja jaettiin Herran pyhää ruumista ja verta. Jumalan kansan liturgiassa Pyhä oli edelleen läsnä! Jumalan kansan liturgia oli edelleen sitä, että Jumala ensisijaisesti palvelee ihmistä lahjoillaan! Vasta toissijaisena tulee kansan kiitos ja ylistys näistä lahjoista. Korintin sekavat jumalanpalveluskäytännöt olivat asia erikseen; liturginen järjestys oli alkuseurakunnassa pääsääntö.
Kurssilla käytiin läpi myös mm. varhaiskirkon liturgisia tekstejä, tunnustuskirjojen opetusta liturgiasta, luterilaisen messun osien merkitystä, kirkkovuotta ja liturgisia käytäntöjä.
Tavoitteenani oli ensisijaisesti saada opiskelijat miettimään liturgian raamatullisuutta, luterilaisuutta ja hyödyllisyyttä. Vaikka opiskelijat haastoivat ja välillä väittivät vastaan (niin kuin pitääkin), lopussa, 32 luennon jälkeen, kiitos seisoi. Opiskelijoiden palaute oli, että aihe tuntui heistä kiinnostavalta ja tärkeältä. Yhden opiskelijan kommentti jäi erityisesti mieleen jo kurssin alusta: ”Meillä on jumalanpalveluksessa timantinarvoinen aarre. Jumalanpalveluksemme kuitenkin näyttää siltä kuin timantti olisi upotettu halpaan alumiinisormukseen.”
Rukouksenani onkin, että lähtiessään seurakuntaharjoittelun kautta seurakuntaa paimentamaan näillä miehillä olisi eväitä pohtia, mitkä ovat ne Jumalan sanan ja tunnustuskirjojen raamit, jotka sopivat parhaiten sanan saarnaan ja sakramenttien toimittamiseen. Niissä kun on todellisesti meidän keskellämme Herra Jeesus Kristus, jonka nimessä kaikkien pitää polvistua sekä taivaassa että maan päällä että maan alla (Fil. 2:10).
Samuli Siikavirta
Pyhän Markuksen luterilaisen seurakunnan pastori
