”
Abscondita est ecclesia, latent sancti – Kirkko on kätketty, pyhät ovat piilossa.” Martti Luther, Sidottu ratkaisuvalta 1525.
TT Timo Junkkaala puhui ”Seurakuntalainen”-verkkolehden (29.5.2018) mukaan näkyvästä ja näkymättömästä kirkosta Kellokartanon kurssikeskuksen toimintakauden avajaisissa: ”Historiallisesti ei ole mitenkään outoa, että kirkko luopuu perusteistaan.” TT Timo Junkkaalan mukaan perusteistaan luopuu näkyvä kirkko, kun taas oikea Kristuksen kirkko on sisäinen, näkymätön. Tämän jälkimmäisen kirkon vuoksi Timo Junkkaala suosittelee pysymistä edelleenkin edellisessä.
Puhe ”näkymättömästä kirkosta” kuuluu vanhaan biblisistiseen ja 1800-luvun uuspietistiseen perinteeseen. Sen pylväshahmo kirkko-oikeuden alalla oli prof. Rudolph Sohm (k. 1917). Hän näki kirkon kahtena, karismaattisena alkukirkkona ja byrokraattisena hallintokirkkona. Olin jo luullut, että teologisesti kestämättömästä ”näkymättömän kirkon” puhumisesta olisi luovuttu. Kaikesta pitäen näin hyvin asiat eivät vieläkään ole. Kellokartanon puhe oli paluu siihen kaukaiseen lähtöruutuun, josta sotienjälkeisen ajan kirkkokeskustelu eteni kohti nykypäivää.
Pyrkimyksessään padota kirkosta eroamisia Timo Junkkaala ei ota huomioon muutamaa perusasiaa. On totta, että ”kirkon pyhyys on siis viime kädessä uskon asia, eikä kirkkoa pyhitä siihen kuuluvat ihmiset vaan Kristus”. Tästä ei voi vallita erimielisyyttä. Kuitenkin Timo Junkkaalan johtopäätös eksyy Kristus-lähtökohdastaan epämääräisyyteen, joka ei tee oikeutta Jeesuksen lupaukselle Matt. 28:20: ”Minä olen teidän kanssanne joka päivä …” Kristuksen lupaama läsnäolo ei ole kaasumaista henkisyyttä vaan käsinkosketeltavan näkyvää ja konkreettista kirkon seitsemässä, näkyvässä tuntomerkissä. Ongelmamme Suomessa ja muuallakin on se, että ne näkyvät tuntomerkit, joissa Kristuksen läsnäolo konkretisoituu, ovat yksi toisensa jälkeen auttamattomasti turmeltuneet, eikä ole toivoa, että niitä voisi edes parin tulevan vuosisadan aikana korjata toimintakuntoon. Miten käy lukemattomien ihmissielujen sillä välin? Luterilainen usko ei tunnusta kirkoksi ja Kristukseksi kaasumaisia abstraktioita. Kirjoittihan Melanchthon Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa: ” Emme me liioin haaveksi mistään Platonin valtiosta, niin kuin jotkut ilkkuen väittävät, vaan toteamme, että kirkko, josta puhumme, on todella olemassa: siihen kuuluvat koko maan piirissä hajallaan elävät tosi uskovat ja vanhurskaat. Lisäämme vielä sen tuntomerkit, puhtaan evankeliumin opetuksen ja sakramentit. Tämä kirkko on varsinainen totuuden pylväs. Se näet säilyttää puhtaan evankeliumin ja, kuten Paavali sanoo, (1 Tim. 3:15) perustuksen: Kristuksen todellisen tuntemuksen ja uskon. (1 Kor. 3:12)”
Kristuksen läsnäolon konkreettisuuteen vetosi Luther Schmalkaldenin opinkodissa Rooman paavin valtavaatimuksia vastaan: ”… ei kirkkoa voi ikinä paremmin hallita ja varjella kuin siten, että me kaikki elämme yhden ainoan pään, Kristuksen, alaisina ja että kaikki piispat virkansa puolesta yhdenvertaisina, joskin lahjoiltaan erilaisina, pitävät kiinteästi yhtä ja pysyvät yksimielisinä opissa, uskossa, sakramenteissa, rukouksessa ja rakkauden teoista” (II 4, 9).
”Näkymättömässä kirkossa” jymistelee hengellisyyden sijasta ikivanha näkyvä konstantinolainen valtiokirkollisuus, jota ei hukkuvien sielujen pelastus millään tavoin vaivaa.
Koko ”näkymättömän kirkon” rakentaminen perustuukin väärinkäsitykseen. Meille luterilaisille ei ole olemassa mitään ”näkymätöntä kirkkoa” (ecclesia invisibilis) ”näkyvän kirkon” (ecclesia visibilis) kohdussa. Lutherin vaihtoehdot olivat aivan toiset. Kirkko on kätketty (abscondita), pyhät ovat piilossa (latent). Historiallisen julkisivun takana elää tuntomerkkien kristillisyys. Päivän julkimoiden lisäksi tässä maailmassa elävät kuin piilossa uskovat Jumalan lapset. Julkisuus pitää sen ja heidät mieluimmin piilossa, mutta se ei tarkoita muuttumista näkymättömäksi. Timo Junkkaala on jossakin määrin ja minä vielä enemmän piilossa, mutta kummastakin meistä voi ottaa valokuvia.
Pastori Anssi Simojoki
Aamoksen Seurakunta,
Laitila
