Puhe on pidetty kesän päätöseuroissa Perniön Lintilässä 25.8.2018
Jeesus sanoo vuorisaarnassaan: ”Olkoon puheenne :’On, on’ tahi ’ei, ei.” Tämä opetus on tänään kristikunnassa mitä ajankohtaisin. Monet hengenmiehet tunnustavat ainakin periaatteessa pyhän Raamatun arvovallan, mutta eivät kuitenkaan sen selvyyttä. He saattavat sanoa, ettei Raamatussa ole yhtenäistä opetusta esimerkiksi pyhästä kasteesta uudestisyntymisen pesona tai pyhästä ehtoollisesta Kristuksen tosi ruumiina ja verenä, Kristuksen kirkosta sen oikeiden tuntomerkkien mukaan, saarnavirasta miehen virkana, saati sitten kristityn elämänvaelluksen kysymyksistä. Kun etsivä ihminen ei saa selvää vastausta, hän päätyy ajattelemaan, ettei totuutta voikaan löytää. Tai, että uskonasiat ovat vain ’likiarvoja’. Näin ei löydetä kestävää jalkojen alle.
Opiskelijapappina olin mukana suuressa evankelioimiskongressissa (1973), jossa todettiin, ettei meidän tule saarnata dogmeja, vaan Kristusta. Puhuttiin ’käytännön työstä’, jolloin ei tule mennä kiistakysymyksiin. Siellä kuulin ensimmäisen kerran mm. opetusmenetelmän, jonka mukaan meidän tulee herätyskristittyinä puhua Jeesuksesta ja Golgatasta eikä esim. kasteesta. Tämä karsimismalli on omaksuttu lähes kaikissa ajankohtaisissa raamatullisissa kysymyksissä. Näin on saatu mm. herätysliikkeistä, joilla oli vielä takavuosina tallella evankeliumin valio ja totuuden suola, lähinnä hartausliikkeitä. Tuon evankelioimiskongressin opastus onkin laajentunut ja saanut uuden muodon: Älkäämme puhuko kirkkopolitiikkaa!
Ja tyhjiö täyttyy. Jumalan sanan tilalle tulee yllättävän nopeasti taivaanrannan maalareiden ihmisopit ja ihmiskäskyt, joilta puutuu ensimmäinenkin Pyhän Hengen lupaus. Valtakunnan ykköslehdessä oli laaja reportaasi rippikoulusta. Masentavaa! Luokkaan tuodaan ristinlipun sijasta sateenkaarilippu. Jotta leiri eroaisi Prometheus-leiristä on kyllä hartaushetkiä, mutta minkälaisia? Niitä fiilataan ja höylätään ns. hartauden aikaansaamiseksi. Ne ovat vailla Jumalan sanaa ja evankeliumia, yleisuskonnollisia mielen kohotuksia pilviin.
Galatalaiskirjeessä apostoli Pietari yritti toimia pehmeästi uudessa tilanteessa, kun varhaisessa kristikunnassa oli säröjä ja vastakkaisia oppeja juutalaiskristittyjen ja pakanakristittyjen välillä. Hän eteni käytännöllisten soveliaisuusnäkökohtien linjalla. Hän yritti toimia siis kirkkopoliittisesti korrektisti! Mutta apostoli Paavali ei voinut olla hiljaa, vaan piti esillä pelkästään ”evankeliumin totuutta” ja sanoi vastustaneensa Pietaria ”vasten kasvoja”, Gal 2:11-14.Teologian kielellä sanottuna apostoli kontestoi.
Onko niin, että mediassa isiemme maassa vain Päivi Räsänen, Timo Soini tai Tapio Puolimatka ovat edustaneet kristikunnan aitoa raamatullista oppia elämän pyhyyden kysymyksissä? He eivät ole jotain hurmahenkiä tai räksyttäjiä, vaan pienen vähemmistön aitoja israeliittoja Goljatteja vastaan. Omaa piispaamme Ristoa lukuun ottamatta kaikki piispat ovat olleet hiljaa. Heidän toimintansa vuoksi Jumalan sanan totuus muuttuu yhä enemmän manipuloitavaksi ideologiaksi. Ensiksi leikataan pois ne ilmoitussanan osat, jotka ovat ristiriidassa aikamme gallupien kanssa. Iskusanojen avulla se tuntuu olevan helppoa. Mutta pian olemme jo siinä tilanteessa, mikä kuului järkyttävällä tavalla uuden arkkipiispan vihkisaarnassa. Hän sivuutti kokonaan tuon sunnuntain Jeesuksen väkevän opetuksen ihmisestä iankaikkisuusolentona. Päivän pyhä evankeliumi puhui taivaasta ja kadotuksesta, mutta hän keskittyi ihmisten välisiin suhteisiin. Käytännön tarpeet eli rahavirrat ovat hiljentäneet vuosi vuodelta Jumalan äänen. Mutta niiden yllä, jotka opettavat Hänen ilmoitussanansa vastaisesti, lepää anathema eli Jumalan tuomio.
Tämän kesän suurimpia ilonaiheitani oli keskustelu hyvin menestyneen, nuorehkon toimitusjohtajan kanssa. Hän sanoi, ettei hänellä ole mitään tärkeämpää kuin säilyttää taivaspaikka. Tässä valossa vasta voidaan ymmärtää, että meidän on omana aikanamme osattava elää Suomessamme ja lähes kaikkialla Euroopassa vähemmistönä jopa itseään kristittyinä pitävien keskuudessa. Jumalan sanan totuudet eivät heikkene, vaikka ne eivät olisikaan sopusoinnussa aikamme yleisesti hyväksyttyjen ajatusmallien, trendien ja arvostusten kanssa. Jumalan ilmoitustotuudet lepäävät omilla jaloillaan. Ne ovat niitä, joista sanomme Tunnustuksemme tavoin: Näin me uskomme, opetamme ja tunnustamme ja tämän me hylkäämme. ”Olkoon puheenne :’On, on’ tahi ’ei, ei.” Tämä on Jeesuksen oppi ja me huudamme Herraa avuksi, että kirkko uskaltaisi olla Kirkko! Että lähetyshiippakuntamme ei vajoaisi koskaan pelkuruuden yöhön! Että omassa seurakunnassamme säilyisi Kristuksen kirkon tuntomerkit kirkkaina, myös seitsemäs tuntomerkki, pyhä risti.
Otamme tosissamme oppi-isämme Lutheruksen toistaman lauseen katkismuksessa: ”Tämä on varmasti totta” (Das ist gewisslich wahr). Vanha käännös sanoi: ”Tämä on totinen tosi.” Ja uskontunnustuksen perään lausumme vahvasti aamenemme. Tässäkin tulee esiin se, ettei uskomme ole ainoastaan pyhän Raamatun historiallisten tapahtumien totena pitämistä, vaan samalla luottamustani siihen, että tämä kaikki on totta minunkin syntisen kohdalla. Emme saa tehdä eroa luottamususkon (fides qua) ja totenapitämisen välillä (fides quae). Luottamus ilman totenapitämistä on harhaa ja erikoista sielullista akrobatiaa. Tänäänkin suurta on yhtyä yhteen mitä syvällisimpään Kristus-tunnustukseen, täynnä evankeliumia olevaan toisen uskonkappaleen selitykseen. Aloittaa se ”Minä uskon” ja päättää se: ”Tämä on varmasti totta!”
Sakari Korpinen
Pastori
