Menneen vuoden 2018 kuluessa on paljon kohistu kirkosta, nimittäin Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta, siihen kuulumisesta tai sen ulkopuolelle siirtymisestä. Suomen evankelis-luterilaista lähetyshiippakuntaa on arvosteltu yleensä kiihkeästi ja joskus maltillisestikin kirkon hylkäämisestä. Räikein arvostelu on osoittanut Lähetyshiippakunnalle paikkaa asteikossa ”tekopyhä – harhaoppinen”. Laimeammat kriitikot ovat omaan valtioviisauteensa tyytyväisinä puhuneet ”kirkon sisäpuolella vaikuttamisen” siunauksellisuudesta.
Mitä on ”kirkon sisäpuolella vaikuttamien”? Mikä on sen väri, haju ja maku kirkossa? Mikä on muuttunut sen vaikutuksesta paremmaksi kirkolliskokouksessa, hiippakunnissa, rovastikunnissa ja seurakunnissa? Tällaisiin yksinkertaisiin kysymyksiin ei saa yksinkertaista vastausta. Olen kuullut muutaman vanhauskoisen kirkolliskokousedustajan kertoneen, miten hienoja ihmissuhteita voi syntyä Turun kokouspaikan käytävillä eri näkemyksiä ajavien kesken. Mistään tosi muutoksesta sen sijaan ei ole mitään kerrottavaa. Kirkon ainoat kiistattomat muutokset ovat luettavissa uutissivustoilta. Nuo muutokset ovat järjestään pois Raamatusta, kirkon tunnustuksesta ja kristillisestä elämästä. Suomen ns. ”uusi normaali” kieltää tänä päivänä luomisen ja sen keskuksen, Jumalan asettaman avioliiton (”mieheksi ja naiseksi”). Ketkä Suomessa enää opettavat Raamatun mukaan? Keiden tehtävä se kirkossa ensi sijassa olisi? Eikö kirkon viran? Mitä se on tehnyt Raamatun ja luomisen vastaisten poikkeamien suosituimmuusaseman muuttamiseksi? Piispat puhuvat paatoksella ”kaitsennastaan”. Milloin heitä on viimeksi nähty ja kuultu puolustamassa julkisesti syntymättömiä lapsia, Raamatun mukaista seksuaalisuutta ja Jumalan asettamaa miehen ja naisen avioliittoa ainoana oikeana aviosäädyn muotona? Nuo jumalalliset asiat – lapsen henki, pyhä avioliitto, jonka esikuva on Kristus ja hänen seurakuntansa – on jätetty ajelehtimaan joidenkin maallikkojärjestöjen ja muutaman harvan rohkean maallikon ja sananpalvelijan huoleksi.
Tässä kehityksessä on jäänyt näkemättä se, miten mainitut asiat vaikuttavat kirkon sisällä, muuttavat sitä. Kirkollisten järjestöjen toimintakenttä ja -ympäristö muuttuvat. Se kesyttää herätysliikejärjestöt korviaan luimisteleviksi äänettömiksi yhtiömiehiksi. Ei voida vaikuttaa mitään kirkon sisällä. Sitä enemmän joudutaan kirkon sisällä jatkuvan vaikuttamisen alaisiksi ja muututaan yhä kauemmaksi pois Raamattu-realismista ja luterilaisesta opista. Eräs merkki tällaisesta on muutaman kaikkein sovinnaisimman, ystävällisen piispan kierrättäminen herätysliikelehdissä. He ovat varmaan miellyttäviä mutta yhtä kaikki harhaoppisia, kuten loputkin piispoista. Seuraavat kierrokset ovat jo rajumpia. Ei ole taattu, että köyhtyneet järjestöt tulevat pysymään satulassa siinä rodeossa.
Koko ajan pahenee edellä kuvatun kehityksen tuoma näivetystauti, kirkon jäsenmäärän kutistuminen. Muistan turhan hyvin, ketkä arvovallat puhuivat 1980-luvulla kirkkoa odottavasta paremmasta tulevaisuudesta, kunhan sen oppi ja elämä remontoidaan ajan hengen vaatimusten mukaisiksi. He eivät olleet missään suhteessa oikeita profeettoja. Profeettana esiintyvä, joka profetoi väärin, on väärä profeetta. Kaikki kävikin toisin, kuin he sanoivat! Heidän uudistustensa elinkaari on nyt tulossa tai jo tullut rapistuvassa kirkossa tiensä päähän.
Palatakseni alkuun: Enemmistökirkkoon kuulumattomuus ei sinänsä ole tekopyhää tai harhaoppista. Luterilainen oppi kirkosta ei tällaista venkoilua tunne omakseen. Päinvastoin, Raamattu monessa kohtaa vaatii hylkäämään väärän opin kirkollisen yhteyden esim. apostoli Paavalin sanoin kristityille, jotka pitivät yhteyttä ruumiin ylösnousemuksen kieltäjien kanssa: ”Älkää eksykö. ”Huono seura hyvät tavat turmelee.” Raitistukaa oikealla tavalla, älkääkä syntiä tehkö; sillä niitä on, joilla ei ole mitään tietoa Jumalasta. Teidän häpeäksenne minä tämän sanon” (1. Kor. 15:33-34). Sodomasta tai Baabelista pakeneminen ilman, että koskee saastaiseen on sekin sana Jumalalta (Jer. 51:6; Ilm. 18:4). On väärin sitoa kristittyjen omiatuntoja käskyihin ja kieltoihin, joilta puuttuu selvä Jumalan sanan perustus varsinkin, kun Jumalan sana, päinvastoin, opettaa pahan karttamista ja sen majoista pois pakenemista. Lähetyshiippakunnan jäsen, pappi tai maallikkokristitty, on Lähetyshiippakunnan seurakunnassaan aivan oikeassa luterilaisessa kirkossa
Kun katson piispojen hymykampanjoita herätysliikelehtien sivuilla, mieleeni nousee kuva, jonka Åbo Akademin Raamatun opettajani kertoi Damaskoksesta. Hän todisti kiehtovaa näkyä, kun paimen ajoi suurta lammaslaumaa kaupungin kaduilla äännähdyksin ja maiskutuksin. Se, että paimen äänteli ja maiskutteli lauman takana, kertoi siitä, että lampaita ajettiin teurastajalle. Hyvä paimen, joka johtaa lampaitaan niityille ja vesilähteille, kulkee laumansa edellä.
Varhaisen kirkon monet piispat olivat virassaan ihmeidentekijöitä, thaumaturgeja, ja uransa lopuksi marttyyripiispoja, veritodistajia. Kumpaankin luokkaan on vapaa pääsy tänäkin päivänä ja täällä Suomessakin. Jumalan sana osoittaa voimansa Jumalan tekojen ihmeissä ja tunnusteoissa. Lauman takaa siirtyminen eteen Jumalan sanan totuuden todistajaksi kirkossa ja valtiossa vie tavalla, jos toisellakin marttyyrin pyhälle paikalle. Paikkoja on turhan paljon vapaana, kun maa järisee allamme ja myrskypilvet kokoontuvat tulevaisuuden taivaanrantaan.
Anssi Simojoki
Oxford
