Käsite ”kirkon hätätilaoikeus” (”das kirchliche Notrecht”) on huomattavasti nuorempi kuin 16. vuosisadan uskonpuhdistus. Se syntyi Saksan Kolmannessa valtakunnassa 1930-luvulla vastauksena tilanteeseen, jossa Raamatun mukainen kristillinen usko ja sen mukainen kirkollinen elämä oli muuttumassa mahdottomaksi ja hukkumassa kansallissosialistisen valtion kaikkia elämänalueita kattavaan ideologiseen ja poliittisen yhdenmukaistamiseen (”Gleichschaltung”). Yhdenmukaistamisen edesauttamiseksi kirkkojen lukumäärä piti yhdistämällä saada mahdollisimman pieneksi, jotta valtion kontrolli selviäisi tehtävistään helpommalla. Rooman kirkon kanssa oli 20.7.1933 solmittu konkordaatti, jota toinen sopijapuoli eli Saksan valtio luki ja sovelsi mielivaltaisesti, vaikka se ei voinut suoranaisesti sijoittaa omia luottomiehiään katolisen kirkon virkoihin. Luterilaiset, reformoidut ja unioidut kirkot pakattiin Preussin vanhan valtiokirkkounionin tapaiseen pakettiin nimellä ”Valtakunnankirkko” (”Reichskirche”). Saksan nykyinen protestanttinen kirkkoliitto EKD on käytännössä noiden kahden historiallisen valtiokirkkounionin perillinen. Evankeliset kirkot oli helppo vallata kansanvaltaisin keinoin eli luottamusmiesvaaleilla 23.7.1933, jonka kansallissosialistien ehdokkaat voittivat musertavan ylivoimaisesti.
Häviölle jääneet klassisen kristinuskon tunnustajat eri kirkoissa olivat valintatilanteessa. Heidän oli joko taivuttava ”lailliseen järjestykseen”, joka näyttää olevan esim. Tampereen piispan ja monien muidenkin ainoa tunnussana tällä hetkellä. Monet toki taipuivatkin. Toinen mahdollisuus oli luoda kirkon sisälle hätätilarakenteet omaa kirkko-oikeutta ja pappiskoulutusta myöten. Berliinin Dahlemin tunnustussynodissa lokakuussa 1934 syntyi ”kirkollinen hätätilaoikeus” (”Notrecht”), jonka takana oli luterilainen korkean tason juristi Wilhelm Flor (+ 1938) Leipzigista. Dietrich Bonhoeffer (+ 1945) toimi monen muun korkean tason teologin tavoin ”laittoman” pappiskoulutuksen pitäjänä valtiovallan ja ”laillisen järjestyksen” kirkkohallinnon häiritessä parhaansa mukaan. Kirkoista ei niinkään erottu, mutta niiden sisällä kirkollinen yhteys katkesi. Luterilaisten ja Calvinin seuraajien tiet erosivat 4:ssä tunnustussynodissa Bad Oyenhausenissa helmikuussa 1936. Se oli odotettu, luonnollinen käänne. Karl Barth ei voinut loputtomasti komennella luterilaisia opin asioissa.
Piispa Matti Väisäsen pappisvirasta erottamisen yhteydessä Tampereen tuomiokapituli torjui v. 2010 ”hätätilaoikeuden” sillä perusteella, että kansanvaltainen Suomi ei ole kansallissosialistinen pakkovaltio tms. Jos kirkon hätätilaa pidetään vain poliittisena tai yksilölliseen uskonnonvapauteen liittyvänä kysymyksenä, on ammuttu hännän ja metsän välistä. Kirkon hätätila syntyy, kun Pyhä Raamattu, Jumalan sana syrjäytyy ja kirkkoa johdetaan ja ohjataan vierailla perusteilla. Kirkon tuntomerkit silloin turmeltuvat yksi toisensa jälkeen ja Kristuksen kirkko katoaa ihmisten keskeltä, koska puhtaassa sanassa ja oikein toimitetuissa sakramenteissa omiensa kanssa oleva Kristus (Matt. 28:18-20) on työnnetty pois. Traditiot, kellojen kumina, urkujen pauhina tai inhimillinen ”tuntuu hyvältä” –kokoontumiset eivät riitä, kun kysymyksessä on iankaikkinen pelastus ristiinnaulitun Kristuksen uhrissa. Tarvitaan yksiselitteinen pelastusvarmuus. Sen voi Pyhä Henki yksin luoda Jumalan sanalla.
Siksi yhteys uskopuhdistukseen oli luonnollinen 1930-luvulta. Vuoden 1517 liikkeellelähtö tapahtui kirkon yhdestä turmeltuneesta tuntomerkistä eli avaintenvallasta, syntien anteeksisaamisesta, ei siis politiikasta tai uskonnonvapaudesta. Silloinkin olivat vastakkain muodollinen, vuosituhannen vanha, Rooman kanoniseen oikeuteen perustuva kirkon järjestys ja Pyhä Raamattu. Lopun pitäisi olla tuttua. Samalla tavalla kirkolliseen hätätilaoikeuteen siirtymisen tarkoituksena on nytkin mahdollistaa apostolisen uskon ja opin säilyminen kirkossa näissä poikkeuksellisissa oloissa. Se ei ole mitään yksilönvapautta, vaan syvimmiltään se on kirkon uskoville jäsenille Kristuksen lunastuksen kautta lahjoitettua oikeutta Jumalan armoon.
On tärkeää ymmärtää, että luterilaiset eivät suinkaan hyljänneet kirkko-oikeutta, kuten usein asiaa tuntematta luullaan. He hylkäsivät kirkko-oikeuden epäperäiset, vain inhimilliseen arvovaltaan ja perinteisiin perustuvat Raamatun vastaiset käsitykset ja käytännön. Niihin kuului mm. paavin valta. Saksassa 1930-luvulla piti vapautua myöhempien aikojen protestanttisen valtiokirkollisuuden harhaan menneistä oikeuskäsityksistä, jotka sopivat erinomaisesti kansallissosialisteille. Niiden sijasta piti etsiytyä uskonpuhdistajien tavoin kirkon ainoaan pätevään oikeuslähteeseen, Jumalan sanaan. Lutheriltahan on peräisin Lähetyshiippakunnan sävyisä mutta ehdoton tunnustus: ”Scriptura sacra ius nostrum divinum” eli ”Pyhä Raamattu, meidän jumalallinen oikeutemme”. Siihen oikeuteen on vedottu ja vedotaan nytkin, koska meidän jumalallista oikeuttamme on Suomessa jatkuvasti poljettu ”sola ignorantia”- teologiaan ja iänikuiseen ”järjestykseen” vedoten vaivautumatta koskaan pohtimaan, onko kaikki järjestys sellaista, johon kristityn täytyisi taipua. Vain järjestykseen vetoaminen tai kategorinen ulko-oven näyttäminen kuulostaa yksinkertaisesti taantumukselliselta. Siinä suhteessa on tultu todellakin pitkä matka 1960-luvun radikalismin protestilauluista nykyhetken maalliseen yhdenmukaisuuteen, samanlaisuuden pakkovaltaan, jonka oma ”Gleichschaltung”-ohjelma ei tunnusta, hyväksy eikä siedä kokonaan toisenlaista, taivaasta ilmoitettua apostolista uskoa!
Se taivaasta ilmoitettu usko sisältää myös Jumalan sanan synnyttämän etiikan toisin kuin Suomen puhtaaksiviljellyssä Lundin teologiassa on kyetty näkemään. Raamattu ja luterilaiset tunnustukset opettavat toisin kuin Gustaf Wingren (+ 2000) ja muut hänen aikalaisensa ja seuraajansa Suomessa. Kristillisellä etiikalla on aina ilmoituksen pohja, ei pelkästään Kultaisen säännön järjenmukaisia ratkaisuja. Tunnustussynodit (huom. ei ”viralliset”) joutuivat esim. Breslaussa lokakuussa 1943 hätätilaoikeutta soveltaessaan kohtaamaan mm. Saksan silloisen eutanasiaohjelman ja hakemaan kannalleen perusteen viidennestä käskystä, ”Älä tapa”, eikä suinkaan järkevästä Kultaisesta säännöstä, joka oli tylsä ase natsien teräviin järjen sosiaalidarwinismista syntyneisiin perusteluihin nähden. Meilläkin on jo pelottavan laaja kohtaamispinta samanlaisten tuhon voimien kanssa yhteiskunnassamme alkaen syntymättömistä lapsista ja hauraista vanhuksista päättyen Jumalan asettaman avioliiton tietoiseen tuhoamiseen. Niissä kysymyksissä kirkon olisi aikaa sitten pitänyt tulla pois itsekkään hiljaisuutensa retriiteistä opettamaan kaikkea sitä, minkä Kristus on käskenyt kastettujensa pitää (Matt. 28:18-19).
Jyri Komulainen suosittelee luterilaisen uskonpuhdistuksen sivuuttamista ja suuntautumista suoraan alkukirkkoon. Se merkitsisi myös kirkkomme tunnustuksen sivuuttamista. Sitäkö piispainkokouksen pääsihteeri meille tosissaan neuvoo, varsinkin kun paavi Johannes Paavali II heti Yhteisen julistuksen jälkeen palautti kirkkonsa tiukasti 1500-luvun Trenton linjoille? Se, joka ei kykene keskustelemaan luterilaisesta opista, joka tietoisesti rakentui vanhan kirkon dogmin mukaiseksi (vanhakirkolliset tunnustukset, Martin Chemnitzin ja Johann Gerhardin tuotannon valtava patristinen aineisto), ei kykene kirkkoisiltä tuomaan mitään hyödyllistä nykytilanteeseenkaan. Uskonpuhdistajat ja heidän työnsä jatkajat olivat laajasti lukeneina oppineina kirkkoisien keskustelukumppaneita ja seuraajia. Onhan Tunnustuskirjojen lopussa osasto ”Testimonia patrum”, ”Isien todistukset”.
Sitä paitsi Vanha kirkko voi tarjota ylipääsemättömiä vaikeuksia Suomen luterilaisen kirkon modernisteille. Isien apostoliseen traditioon ja Raamattuun perustuva opetus sukupuolisuudesta ja avioliitosta sekä homoseksualismista on sellaista luettavaa, että virtaviivaisen teologin olisi paras laittaa aurinkolasit silmilleen ja sulkeutua kaappiin sellaista järeää oppia tutkiessaan. Se ei kestäisi kirkon uusien yhdenmukaistajapolitrukkien valkoista valoa.
Lähetyshiippakunta on kasvava leiri, johon kokoontuvat oikean luterilaisen kirkon menettäneet luterilaiset eri puolilla Suomea. Onhan kirkon piirissä muitakin leirikuntia, jotka kokoavat samanmielisiä yhteen, on reformoitua Taizea, perinteisiä herätysliikkeitä ja uusia suvaitsevaisuusyhteenliittymiä. Jopa toisten uskontojen väkeä on toivotettu tervetulleeksi luterilaisiin kirkkotiloihin. Lähetyshiippakunta olisi piispoille historiallinen mahdollisuus ryhtyä vuoropuheluun nykyhetken ja tulevaisuuden elävän luterilaisuuden kanssa, kun vanha länsimainen, valtiokirkollisuuteen auttamatta kytketty valtaprotestanttisuus murenee silmissä. Henki on kova, ovia suljetaan, käräjille on viety, poliisilla on uhkailtu. Tämä linjako jatkuu? Haluavatko piispat lähettää kasakat Lähetyshiippakunnan leirin kimppuun? Tuleeko taas kerran toteutumaan Napoleon Bonaparten katkera huudahdus Waterloossa v. 1815: ”Eivätkö ne milloinkaan opi?” Eikö tekisi hyvää viimeinkin tarkistaa kovia asenteita, sillä Maksim Gorkin kuuluisan kirjan sanoin, tämä mustalaisleirihän on muuttamassa taivaaseen!
Anssi Simojoki, Aamoksen seurakunta
