Yksinäisyys on monelle suurta murhetta tuottava asia. Sen sain huomata työskennellessäni viimeiset vuoteni ikäihmisten parissa. Keski-iältään paljon yli 80-vuotiaat ikäihmiset olivat pääsääntöisesti yksin kotonaan eläviä leskiä. Monille heistä viikoittainen päiväkeskuskäynti oli ainut kodin ulkopuolinen ihmiskontakti. Lukuun ottamatta kotipalvelun päivittäistä käyntiä he elävät kuitenkin suurimman osan ajastaan yksin. Aivan yksin.
Työstä oli vaikea jäädä eläkkeelle, koska lähes kaikista päiväkeskuksemme asiakkaista tuli vuosien varrella ystäviä. Sellaista luottamusta, kiitollisuutta ja aitoa ihmisyyttä on kai lähes mahdottomuus missään muualla kokea. Kun ihmisen kunto alkaa heiketä, myös turvattomuus lisääntyy ja sitä myötä yksinäisyyden tunne entisestään syvenee. Vaikka Jumala on olemassa ja ihminen häneen turvautuisi, kaipaa ikääntyvä ihminen apua ja turvaa myös toiselta ihmiseltä.
Tällaisessa tilanteessa on kuitenkin niin helppo sulkea sydämensä ja olla kuulematta toisen ihmisen hätää. On olemassa myös paljon erilaisia syitä, joihin vetoamalla saatamme hiljentää omantuntomme äänen ja vetäytyä niiden taakse ajatuksella, ettei tuo Jumalan sanan kehotus lähimmäisen auttamisesta koske minua.
Toisen ihmisen apuna ja turvana olemiseen ei tarvita korkeakoulututkintoa. Pelkkä ihmisenä eläminen toisen rinnalla riittää. Se mitä avuttomana ollessamme, omalle kohdallemme odottaisimme, on hyvä mittari osoittamaan myös lähellämme elävän, apua ja turvaa kaipaavan ihmisen tarpeet. Ne voi monta kertaa täyttää pelkästään olemalla jollain tavalla läsnä ja tukena. Aina se ei riitä, vaan sen lisäksi tarvitaan myös selkeitä arkipäivän tekoja.
Kukaan kristityksi itsensä tunnustava ihminen ei voi elää pelkästään omaa elämäänsä. Jo oppi seurakunnasta Kristuksen ruumiina sitoo meidät kiinteästi toisiin ihmisiin ja heidän auttamiseensa. Samoin tekevät Jeesuksen esimerkki ja opetukset. ”Jos siis minä, teidän Herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, olette tekin velvolliset pesemään toistenne jalat. Sillä minä annoin teille esikuvan, että myös te niin tekisitte, kuin minä olen teille tehnyt.”
Vaikka hyvillä töillä emme taivasta ansaitsekaan, palvelumieli on yksi kristityn tunnusmerkeistä. Arjessa eläessämme todellisilla hyvillä töillämme ei aina ole suurta loistoa ympärillään, eivätkä ne välttämättä kerää keneltäkään kiitosta. Rukous toisen puolesta on kyllä hyvä asia, mutta joskus saatamme näin sysätä Herralle sen, mikä kuuluisi meille.
Rakkaudellisuus toista kohtaan ei ole pelkästään juhlallisia tai meitä miellyttäviä tuntemuksia, vaan se on pääsääntöisesti itsensä likoon laittamista. Tässä kysytäänkin uskollisuutta Herramme tahdolle.
Kuka on se kristitty, joka ei haluaisi kuulla Herramme ja Kuninkaamme suusta sanoja: ”Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne; minä olin alaston, ja te vaatetitte minut; minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa; minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni.” Saakoon tuon kaltainen rakkaudellinen mieli ja palvelemisen ilo täyttää jokaisen kristityn sydämen.
Urpo Rintala
Luukkaan luterilaisen seurakunnan jäsen
