Totuta poikanen tiensä suuntaan, niin hän ei vanhanakaan siitä poikkea. (Snl. 22:6)
”Minä menen nyt bileisiin!” sanoi tuttavani 17-vuotias poika. Asiasta oli ollut puhetta koko edellisen illan ja nyt taas isän tultua töistä.
”Et mene!” oli isän selvä vastaus. Isä ei luottanut sanottuihin ”bileisiin”, ja kun muu ei auttanut, hän asettui oveksi oven eteen estäen pojan pääsyn. Poika kävi isään käsiksi, isä otti pojasta vyötäröotteen ja painoi tämän lattiaan. Voitte kuvitella, minkälainen ilmapiiri kodissa oli sinä iltana.
Tekikö isä oikein? Entä tekikö poika oikein?
Moni isä, joka oli päästänyt poikansa, koska oli tahtonut olla kiva isä, joutui hakemaan poikaa putkasta tai muuten ikävästä tilanteesta. Isä on vastuussa pojastansa. Kun tämä tulee kotiin juovuksissa, huumeita käyttäneenä tai vääriin suhteisiin sekaantuneena, seuraukset tulevat myös vanhempien kannettaviksi, ja viimeisellä tuomiolla kysytään meiltä isiltä myös: ”Miten kasvatit poikasi? Herran pelossako, vai pelkäsitkö enemmän tätä maailmaa ja kivan isän maineen menetystä?”
Joku nuori pelasi netissä peliä, josta koitui yllättäen iso lasku. Pelin tarjonnut firma ei ymmärrä vanhempien voivottelua, vaan pelivelka on maksettava – se on vanhempien asia, sillä eihän nuorella ole rahaa. Siinä ei auta selitellä, ettei tahtonut olla änkyrä isä – sehän olisi ollut nuorelle noloa jne.
Isän ja äidin osaan kuuluu tietenkin melkein koko ajan paljon miellyttävämpiä asioita kuin kiellot, käskyt ja maksamiset. Mutta nekin tulevat joskus vastaan. Usein vanhempien on oltava nuoriansa viisaampia ja nähtävä päätösten seuraukset, silloin kun nuoret eivät niitä näe.
Joka totuttaa lapsensa hyviin ja hyödyllisiin asioihin, vanhempien kunnioittamiseen, hyvään käytökseen, hyviin harrastuksiin ja kirkossa käymiseen, on kuin entisaikojen junanlähettäjä, joka varmisti, että raiteiden vekseli on oikealla kohdalla ennen kuin juna sai lähteä asemalta.
Tietenkään ei varsinaisesti pakko, vaan yhteinen elämä, opetus ja rohkaisu saavat aikaan sen, että itsenäistyttyäänkin nuori kulkee mielellään sitä polkua, jota hän kävi jo vanhempiensa kanssa.
Elämän kaikkein suurimmat päätökset tehdään kysymättä meiltä itseltämme lupaa: syntymä, kaste (jos vanhempamme ovat noudattaneet Jumalan sanaa ja vieneet meidät jo varhain kasteelle), pukeutuminen, ruoka, koti ja tuhannet muuta asiat. Varttuessa lisääntyvät vapaus ja vastuu yhdessä. Oikeat päätökset oikeaan aikaan, joskus nuorten protestejakin vastaan, tuottavat hyvää hedelmää. Älköön kukaan luulko, että tämä maailma tarjoaa nuorillemme parempia vaihtoehtoja, kuin ne, jotka tiedämme olevan oikeita ja uskonelämääkin edistäviä.
En tunne tapauksia, joissa vanhemmat olisivat valitelleet sitä, että toivat (ei: lähettivät) lapsensa kirkkoon, vaikka tietyssä iässä siihen liittyi tuo kuuluisa ”pyhäaamun rauha” kitinöineen ja mielenosoituksineen.
Joskus vanhemmat eivät uskalla tehdä päätöksiä nuortensa puolesta. Silloin päätökset tehdään jossakin muualla. Silloin ei enää kysytä, uskallanko minä päättää lasteni asioista, vaan uskallanko olla päättämättä.
Katekismuksen ensimmäinen lause on Lutherin opetus: ”Jumalan kymmenen käskyä, niin kuin perheenisän tulee teroittaa tämä yksinkertaisesti perhekunnalleen.” Siis ISÄT, jos ette tiedä, mitä hyvää voitte antaa lapsillenne, niin tässä on hyvä neuvo. Jos te ette opeta, koska lapset mieluummin pelaavat videopelejä, niin niitä ei opeta kukaan muukaan. Lapsenne oppivat kyllä tuhansia lauseita maailmalla, hyviä ja huonoja, mutta Jumalan käskyjä ja lupauksia he eivät tule oppimaan. Valitettavasti kirkkoihinkaan ei ole tässä luottamista. Neljäs ja kuudes käsky on jo kirkoissa käytännössä poistettu melkein kaikkialla. Monissa rippikouluissakaan ei näitä opita.
Kun lapsemme ovat saaneet hyviä eväitä elämäänsä varten, on vanhempien suurena ilona, että nuoriin voi luottaa ja heidän elämänsä tuottaa ympäristölleen ja heille itselleen iloa ja hyötyä. Silloin saamme lähettää heidät itsenäisinä elämän matkalle ja lopulta ikuisuuteen asti.
Piispa Risto Soramies
