Blogi: Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin

Olin nuorempana (ihan vielä en suostu luopumaan komparatiivimuodosta) innokas penkkiurheilija. Katsoin lapsuudenperheeni kanssa jääkiekon MM-turnaukset, formuloiden GP:t, yleisurheilun arvokisat, mäkihypyn mäkiviikot ja hiihdon maailmancupit. Vuodelta 1996 mieleeni on jäänyt hauska muisto siitä, miten koko perhe raahasi patjat yöksi olohuoneeseen ja äiti herätti meidät muut joskus kolmen maissa yöllä katsomaan, miten Heli Rantanen kiskaisi Atlantan olympialaisten keihäskisassa kultaa. Vaikken ajanpuutteen vuoksi (ja ylimääräisten tunnekuohujen välttämiseksi) enää tätä nykyä seuraa urheilua samalla intensiteetillä kuin ennen, juuri olympialaiset nostavat vanhan innostuksen pintaan kaikkein varmimmin. Tulevina viikkoina sitä lajia onkin taas luvassa, Tokiossa tällä kertaa.

Olympialaisten ja olympialiikkeen mottona on tunnetusti latinankielinen lentävä lause ”citius, altius, fortius” (suom. nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin/rohkeammin). Moton kehitti nykyaikaisten olympialaisten isä, paroni Pierre de Coubertin, vuonna 1894. Coubertin lainasi lauseen ystävältään, katolilaiselta dominikaani-isä Henri Didonilta, joka oli itsekin innokas urheilun ystävä. Lähestyvien olympialaisten innoittamana olen pohtinut Coubertinin mottoa ja erilaisia mottoja ylipäätään. Millainen motto sopisi erityisesti kristityn innoitukseksi ja olisiko jopa Coubertinin muotoilusta tällaiseksi motoksi? Olympialaisten tunnuslausetta pyöriteltyäni olen päätynyt vastaukseen ”kyllä ja ei”.

Miksi ”kyllä”? Koska kristitty ihminen samoin kuin uskosta osatonkin voi hyvällä omallatunnolla tavoitella elämässään asioita, joita pitää tärkeinä ja nähdä vaivaa niiden toteutumiseksi. Hän voi sinnikkään harjoittelun avulla saada kehonsa tai mielensä suoriutumaan vaikeista tehtävistä yhä paremmin ja paremmin ja saada siitä iloa, tyydytystä ja arvostusta. Itse asiassa tällainen pyrkimys on mielekäs nimenomaan kristitylle, joka tietää, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita ja ettei ihmisen arvo ole kiinni onnistumisesta tai epäonnistumisesta.

Myös uskonelämässä sitkeys, määrätietoisuus ja pyrkimys eteenpäin ovat hyödyllisiä. Paavali kehottaa Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen 9. luvussa uskovia ottamaan mallia juoksijoista, jotka noudattavat itsensä hillitsemistä kaikessa, jotta saisivat voitonseppeleen. Jos juoksijat näkevät valtavasti vaivaa katoavaisen seppeleen saavuttamiseksi, tulisi uskovien kahta tarmokkaammin tavoitella pelastuksen katoamatonta seppelettä, joka on mittaamattoman paljon arvokkaampi. 

Entä miksi ”ei”? Kokemuksesta tiedämme, että pyrkimyksemme uskon korkeuksiin päättyy usein rimanalitukseen ja että jäämme pikamatkoilla lähtötelineisiin. Tunnuslause ”Citius, altius, fortius” ei siis välttämättä ole meille se kaikkein sopivin, sillä vaikka se osoittaa meille arvokkaan tavoitteen, se myös lamaannuttaa meidät paljastamalla oman hitautemme, alhaisuutemme ja heikkoutemme räikeästi. 

On myös toinen syy, miksei Coubertinin motosta ole kristityn huoneentauluksi. Tuo syy on Jumalan ja Hänen valtakuntansa kätkeytyminen vastakohtiin: kärsimykseen, vaivaan, pienuuteen ja heikkouteen. Jumala ei tule luoksemme korkeana ja mahtavana Kuninkaana vaan nöyränä ja itsensä uhraavana palvelijana. Ja niin: siinä missä me näemme parhaaksi, että jokin meidän itsemme, lähimmäisemme tai kirkon kannalta toivottava asia toteutuu nopeasti, siinä Jumala voi nähdä hyväksi antaa meille taakkoja ja esteitä, jotka hidastavat kulkuamme. Hitaasti kulkiessamme saatamme nähdä jotakin, joka nopeassa vauhdissa olisi jäänyt huomaamatta. Ja siinä missä me luonnostamme ajattelemme, että meidän pitää pyrkiä Jumalan luo korkeuksiin, siinä Jumala yllättääkin meidät laskeutumalla meidän luoksemme, jopa meidän alapuolellemme palvelijaksemme. Hän saattaa myös viedä meidät syvyyksiin, joista emme ikinä keksisi etsiä Hänen kasvojaan. Ja siinä, missä me turvaamme omaan voimaamme, Jumala kääntääkin asetelman ylösalaisin vakuuttamalla, että Hänen voimansa tulee täydelliseksi heikkoudessa (2. Kor. 12:9). 

Jumalan armon varassa elämisen ja taivasmatkalla kilvoittelemisen jännite ei tämän elämän aikana laukea. Varmimmin matka päättyy onnellisesti, kun katse on Jeesuksessa Kristuksessa, joka on uskomme alkaja ja täyttäjä (Hepr. 12:2). Ja se kristityn motto? Se voisi olla vaikkapa ”Jumalan aikataulussa, Jumalan rakkauden syvyydessä ja Jumalan voimassa”.  

Ida Heikkilä