Kuulumisia Keniasta

Sain olla seurakuntani lähettämänä Keniassa reilun parin viikon opetusmatkalla. Palasin retkeltä 15.12. lumiseen Suomeen.

LHF (Lutheran Heritage Foundation) toimi kahden seminaarin järjestäjänä. Ensimmäinen opetusviikko pidettiin Nairobissa LHF:n tiloissa. Paikalle oli lähetetty pastoreita kaikista Kenian evankelisluterilaisen kirkon hiippakunnista. Myös Tansaniasta oli muutama pastori. Positiivinen yllätys oli, että suurin osa saapuneista oli hiippakuntasihteereitä tai piispojen avustajia. Aiheenamme oli liturgia ja tunnustus.

Jos aiheen ymmärtää väärin, niin se kuulostaa kamalan tylsältä. Osa seminaariin tulijoista luulikin, että luennoin muotomenoista ja kaavamaisesta opista.

Luentojen pääviesti oli, että liturgia ei ole ihmisten seremonia, vaan se on Jeesuksen armotekoja meidän syntisten ihmisten keskellä. Kun Isä näki langenneen ihmiskunnan hädän, hän lähetti Poikansa suorittamaan ensimmäisen liturgian. Jeesus eli puolestamme Marian kohdusta alkaen pyhän ja puhtaan elämän. Hän otti syntimme päällensä ja kärsi Golgatan ristillä sovituskuoleman. Hänen ylösnousemuksensa vahvisti, että uhri oli riittävä ja että hän täytti kaiken, mitä Jumala meiltä ihmisiltä vaatii.

Kristus antoi kirkolleen valtuutuksen toiseen liturgiaan. Hän antoi elävän sanansa ja armonvälineet,   jotta niiden kautta voisimme vastaanottaa Hänet ja kaikki hänen ansionsa. Ilosanoma on siinä, että kaikki syntimme ovat jo sovitetut ja pyhä elämä puolestamme eletty. Kristillinen liturgia on siis Jumalan armotyötä, kun hän julistaa meitä vanhurskaaksi, pukee meitä Kristukseen kasteessa, syöttää meille lunastuksemme hinnan ehtoollisessa ja antaa syntimme anteeksi synninpäästön sanassa. Kristus valtuutti apostolisen paimenviran hoitamaan tätä liturgiaa. Oikein ymmärrettynä liturgiassa on kysymys Kristuksesta ja hänen vastaanottamisestaan. Ei ole kysymys meidän suorittamasta ylistyksestä, rukouksesta tai palvonnasta. On kysymys siitä, että Jeesus itse palvelee, rukoilee kanssamme, ja kohtaa meitä. Hän avaa näin suumme ylistykseen. Luterilainen tunnustus ei myöskään ole mitään muuta, kuin puhtaan evankeliumin varjelemista ja siitä kertomista.

Luterilainen Kristuskeskeinen hengellisyys on ainutlaatunen asia myös Afrikassa. Liian moni esittää kristinuskon turhan monimutkaisesti. Jokainen ihminen tarvitsee joka päivä Jeesusta ja hänen ansioitaan. Viestin täytyy keskittyä niihin asioihin, jotka ovat välttämättömiä pelastukseen. Muut asiat ovat epäolennaisia. Yksin Kristus, meitä syntisiä ihmisiä varten sanassa ja sakramenteissa!

Huomasin opiskelijoiden innon, kun he ymmärsivät, että nyt puhutaan yksinkertaisella tavalla vain Jeesuksesta ja hänen vastaanottamisestaan. Keskusteluissa, joita kävimme paljon viikon aikana pohdimme sitä, miten liturgiassa pastorin ja seurakunnan tulee toimia suhteessa armonvälineiden kautta läsnäolevaan Jeesukseen. Oli kyllä hienoa olla oppimassa ja jakamassa Afrikkalaisten pastorien kanssa. Kuulin jo palautetta, että yhdessä hiippakunnassa oli palattu luterilaiseen käytäntöön ehtoollisenvieton suhteen.

Toisen viikon olin maasai-alueella Lenkishonissa 100km Nairobista etelään piispa John Kispanin vieraana. Siellä opetin myös liturgiaa ja tunnustusta, mutta vähän kevennetysti. Paikalla oli maasai-heimon pastoreita, evankelistoja ja seurakunnanvanhimpia. Seminaari sujui omalla tavallaan yhtä hienosti, kuin Nairobissa. Iloitsimme ja opimme evankeliumin lahjoista. Viikko päättyi Jumalanpalvelukseen, jossa kastettiin seitsemän lasta! Kuitenkin vaikuttavin asia vierailullani oli ihmisten hätä.

Itä-afrikan kuivuuden takia maasaitten karjasta on kuollut 90-95%. Heidän koko omaisuutensa on vuohissa, lampaissa ja lehmissä. Minne tahansa savannilla kävelin, näin kymmeniä ja satoja kuolleita eläimiä. Piispa käytti minut karjamarkkinoilla, jotka olivat täynnä kuolemaa ja ahdistusta. Karjan myyminen on lähes kaikkien maasaitten ainut tulonlähde. Nyt näin myyntipaikalla enemmän kuolleita tai kituvia elämiä, kuin myytäviä. Kaikesta huolimatta sain kokea lämpimiä ja iloisia kohtaamisia paikallisten ihmisten kanssa. Oli upeaa huomata, että ihmiset luottavat hätänsä keskellä Jumalaan. Jumala on antanut kuivuuden tulla ja häneen ihmiset turvautuvat rukouksissaan.

Tilanne herätti minussa monelle Afrikassa käyneelle tutun riittämättömyyden ja avuttomuuden tunteen. Mikä olisi oikea tapa auttaa? Miten pitäisi auttaa? Miten yksittäisen ihmisen pitäisi suhtautua tilanteeseen? Näihin kysymyksiin en osaa vastata. Vaikka minä antaisin koko omaisuuteni ja auttaisin, niin se olisi mitättömän pieni apu koko Itä-Afrikan mittakaavassa.

Yksi asia, jonka opin keskusteltuani paikallisten ihmisten ja lähetystyöntekijöiden kanssa, oli suuri oivallus minulle; paras apu on kannustaa ja ohjata paikallisia ihmisiä omaan vastuuseen tilanteesta. Keniassa ihmiset ovat olleet pitkään hätäavun varassa, eikä kestäviä ratkaisuja ole tehty tarpeeksi paljon. Nyt kannustamme paikallista hiippakuntaa maasai-alueella kestävissä projekteissa. Alueelle on esimerkiksi mahdollista tehdä porakaivoja, jotka toisivat ratkaisun kuivuuteen ja ruokapulaan. Maasaitten on mahdollista paimentolaisuuden lisäksi viljellä maata ja opetella muita elinkeinoja. Tietenkin on surullista, että ikivanhan kultturin on muututtava, kuivuuden ja ihmisten määrän takia.

Joka tapauksessa evankeliumi Jeesuksesta on vastaus noidenkin ihmisten hätään ja ahdinkoon. Saamme rukoilla, että he niinkuin mekin, sanoisimme Raamatun sanoin: Jos me elämme, niin elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin kuolemme Herralle. Sentähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat.(Room 14:8)

Pyydän sinua, joka luet matkakertomukseni, rukoile Itä-Afrikan kuivuuden takia hädässä olevien ihmisten puolesta! Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika armahda meitä syntisiä ihmisiä!

Pastori Kalle Väätäinen