Jeesus sanoi, että Aabraham sai nähdä ”minun päiväni” (Joh. 8:56). Se oli Aabrahamille suuri ilonaihe. Pitkän elämänsä aikana sai Aabraham uskossa nähdä Kristuksen päivän monellakin tavalla. Kuinka paljon hän mahtoi vielä ymmärtää Jumalan suunnitelmia lähtiessään isänsä maasta ja suvusta Jumalan lupaukseen luottaen, emme tietenkään tiedä. Kaikkialle minne hän asettui telttoineen, hän rakensi alttarin, jonka ääressä huusi avukseen Herran nimeä. Uudessa testamentissa Herran nimen avuksi huutaminen on kristityn uskon oikea tuntomerkki. Paavali kutsuu kristittyjä niiksi, jotka ”avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä”. Aabrahamin usko osoittautui uskoksi Kristukseen edeltä käsin, niin kuin me uskomme samaan Jeesukseen jälkeenpäin. Kristus oli Aabrahamin uskon kohde ja ilo.
Kun Aabraham sai siunauksen pappi Melkisedekiltä, hän sai kuulla, että Herra, jonka lupaukseen hän oli luottanut, on Korkein Jumala, taivaan ja maan luoja. Kun sitten pitkän odotuksen jälkeen, vastoin kaikkea ihmisten kokemusta ja normaalin elämän kulkua, Jumala lahjoitti Aabrahamille ja Saaralle pojan, Iisakin, oli se päivä varmasti myös Kristuksen päivän heijastus. Iisak ei vielä ollut se Poika, siemen, jossa kaikki kansat tulisivat siunatuiksi, mutta se oli lupaus Kristuksesta.
Kaikkein kirkkain ilmoitus ja lupaus tulevasta Kristuksen päivästä oli kuitenkin päivä, jolloin Iisakin piti kuolla uhrialttarilla Morian vuorella, samalla mäellä, jonne aikanaan rakennettiin temppeli, jonka ulkopuolella sitten uhrattiin toinen ”ainokainen Poika”, jota hänen Isänsä rakasti, samoin kuin Aabraham rakasti ainoaa poikaansa Iisakia. Jeesuksen kuolema oli raskas uhri niin Pojalle itselleen kuin Isällekin. Se oli Kristuksen suuri, hirveä päivä, jota oli valmisteltu iankaikkisuudesta lähtien. Tuska, jota Aabraham tunsi valmistaessaan polttopuut Iisakin uhraamista varten kulkiessaan kolme päivää poikansa kanssa kotiteltoilta Moriaan, antoi aavistuksen tästä valmistuksesta ja uhrin raskaudesta. Murheen muutti ilon päiväksi kuitenkin ”ylösnousemus”, kun Jumalan käskystä Iisakin sijaan pitikin uhrata oinas, ja Aabraham sai poikansa takaisin. Herra, jota Aabraham oli huutanut avukseen pitkän vaelluksensa käänteissä, osoittautui Jumalaksi, ”joka kuolleet eläväksi tekee”.
Kaikki muuttui. Kuoleman sijaan tuli ylösnousemus. Se jos mikä oli hetki, jolloin ”Aabraham näki minun päiväni, ja iloitsi”. Taivaassa oli varmasti riemujuhla Kolmantena päivänä, kun Jeesus tuli ulos haudastaan. Mitä mahtoivatkaan enkelit tehdä silloin! Entä Isä ja Pyhä Henki! Tästä ilosta Aabraham pääsi osalliseksi uskon kautta jo puolitoista tuhatta vuotta ennen Jeesuksen aikaa. Mutta ei tämä riittänyt Jumalalle eikä Aabrahamin uskokaan olisi vielä tästä täyttynyt. Jumala liitti Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen syntisten pelastuksen. Se oli ilonpäivä myös meille, vaikkemme sitä vielä silloin tienneet. Jumala käski julistaa sovitusta ja pelastusta Jeesuksen nimessä kaikille kansoille. Siinä tuli Aabrahamin siunaus meidän siunaukseksemme. Niinpä on oikein ajatella Paavalin tavoin, että ylösnousemuksen päivästä riippuu koko uskomme. Jos Jeesus ei olisi noussut kuolleista, olisi uskomme vain ihmisten uskontoa, mutta nyt, Jeesuksen loppuun viedyn työn takia olemmekin taivaan lapsia, jotka on kastettu Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. ”Minä olen ylösnousemus ja elämä, joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut.”
Risto Soramies
Lähetyshiippakunnan piispa
