Elämme tällä hetkellä hyvin merkillistä aikaa. Vielä hetki sitten asiat tuntuivat olleen kuin aina ennenkin, mutta yhtäkkiä muutamassa viikossa elämä mullistui. Maailma kohtasi uuden uhan, viruksen, joka näkymättömissä vaanii ja tuhoaan tekee. Pienen lapsen on vaikea käsittää, mistä viruksessa on kyse. Mutta sen hän ymmärtää, että kyse on jostain vähän tai vähän enemmänkin pelottavasta asiasta. Hän tietää, että kyseessä on kriisi. Mutta sitä hän ei vielä tiedä, että sana kriisi tulee kreikan kielen sanasta tuomio tai rangaistus (kr. krisis). Hän ei myöskään vielä tiedä, että myös seuraavat huulillamme olevat sanat, kuten epidemia ja pandemia, juontuvat kreikan kielestä (kr. epi + deemos = päälle + kansa ja pan + deemos = kaikki + kansa). Epidemia on sairaus, joka lankeaa kansan päälle. Ja kun tämä laajenee hyvin suuriin mittasuhteisiin, se koskettaa pandemiana kaikkia.
Kun epidemia oli vielä Suomessa aluillaan, saatettiin kuulla tiedotusvälineissä rauhoittelun ääniä, että nyt ei pidä antaa pelolle valtaa. Kaikki eivät sitten antaneet, vaan jatkoivat elämäänsä kuka missäkin viruslingossa, oli sitten kyse ostoskeskuksen ihmispaljous tai hiihtokeskuksen iltaiset diskovalot. Autonominen ja itsellinen ihminen eli kuten aina ennenkin, vailla huolta huomisesta. Tähän yhteyteen eivät sopineet sanat, että tulisi pelätä, sillä moni halusi kuulla ”rauha, rauha”, vaikkei rauhaa ollut. Mutta sitten oli niitä, jotka pikkuhiljaa alkoivat havahtua, joku heti voimakkaammin, toinen hieman hitaammin. Huomattiin, ettei olekaan rauhaa vaan uhka. Tämä herätti kansan. Alettiin varustautua ja suojautua. Hamstrattiin säilykepurkkeja, käsidesiä ja vessapaperia. Osa tästä oli viisasta, toinen osa taas vähän surrealististakin toimintaa. Mutta yhtä kaikki oli hyvä, että herättiin. Länsi-Suomessa veisattiin jo vuosisatoja sitten: ”Unestas herää, sielu ilkiästä…”. Ja Suomen kansa vaikutti heränneen unestaan, olkoonkin että tämä uni koski maallisen majan menettämisen uhkaa.
Kysymys terveen pelon ja väärän pelottomuuden suhteesta on haastava. Mutta tuohon vaikeaan yhtälöön meidät on nyt asetettu. Ja tämä kysymys on paljon syvempi kuin pelkkä vessapapereiden hamstraus. Itse kukin meistä joutuu mielessään etsimään tasapainoa varovaisuuden ja elämänuskon säilyttämisen kentässä.
Kysymys korona-viruksesta nostaa esiin ihmiselle luonnostaan hyvin epämiellyttävän asian, joka on tuntematon ulkoinen uhka. Se ajaa epävarmuuteen ja epätietoisuuteen. Olemme joutuneet kohtaamaan jotain uutta ja erilaista. Tuo erilainen sisältää suuren uhan. Erilaisuuden kohtaaminen herättää psyykkisesti aina esiin kysymyksen erillisyydestä. Tämä puolestaan johtaa meidät sen tosiasian eteen, että yhtäältä olen minä ja toisaalta on minun ulkopuolinen todellisuus. Mitä paremmin ihminen kykenee olemaan erillinen, sitä paremmin hän kykenee sietämään erilaisuutta. Helppoa tämä ei epidemian suhteen ole, sillä erillisyyden yllä pitäminen kysyy kykyä sietää keskeneräisyyttä ja epävarmuutta. Näiden teemojen äärelle saamme nyt paaston ja pääsiäisen aikana pysähtyä unohtamatta sitä, että paastossa on kyse ihmisen itsetutkistelusta itsensä, oman elämänsä ja jumala-suhteensa suhteen, ja pääsiäisessä puolestaan on kyse elämän ja kuoleman Herrasta, joka kuolemalla kuoleman voitti.
Jokainen ihminen kantaa hamasta idustaan asti ruumistaan eli ruumiillista todellisuuttaan. Ruumis voi tuntua sikäli henkeä helpommalta, että se on konkreettista. Mutta itse asiassa ruumis on ihmiselle lähtökohtaisesti hyvin haastava elämän osa-alue. En nyt mene tässä kirjoituksessa siihen, miten ihminen normaalissa kehityksessään joutuu ottamaan oman ruumiinsa psyykkisesti haltuun pärjätäkseen elämässään kokonaisena ihmisenä. Sen sijaan pysähdyn sen äärelle, että ruumiimme on meille pitkälti tuntematon. Me tavoitamme sitä kyllä aisteillamme osittain, mutta paljon jää piiloon. Ihon alle ei nähdä. Paljon voidaan verikokein ja kuvantamistutkimuksin seuloa, mutta paljon jää vielä sen jälkeenkin seulomatta. Ruumis säilyy mysteerinä. Tämä pelottaa, sillä sekin nostaa eteemme kiusallisen epätietoisuuden ja epävarmuuden realiteetin. Ihminen ei ole kaikkivaltias eikä kaikkitietävä edes oman ruumiinsa suhteen. Tämä tuntuu pelottavalta, sillä me ihmiset haluaisimme niin kovin paljon hallita kaikkea. Ruumistamme emme voi hallita, vaikka kuinka koittaisimme elää terveyslehtien oppien mukaan.
Vallitsevan epidemian todellisuus uhkaa ruumistamme. Aluksi korona-viruksesta tiedettiin kyllä jotain, mutta lähiviikkojen kuluessa on käynyt viisainta lääkärikuntaa myöten selväksi, ettei siitä ole tiedetty lainkaan kaikkea. Tietoa on saatu tipoittain päivien ja viikkojen kuluessa. Nyt tiedämme, että kyseessä on maailmalla nopeasti etenevä virus, joka ilmeisesti leviää myös aerosolina. Tiedämme, että moni sairastuu, mutta taudinkuvat voivat vaihdella hyvin voimakkaasti laidasta laitaan. Joku sairastaa taudin tietämättään, toinen joutuu teholle hengityskoneeseen. Ja suuri osa on kohtaa viruksen noiden kahden ääripään välimaastossa. Olemme saaneet osviittaa, että virus alkaa lievempänä, pahenee ehkä toisella viikolla, ja sitten saattaa loppua vaikuttamasta yhtä nopeasti kuin alkoikin. Mitä tuohon väliin jää, määrittää ihmiskohtalon. Siis sikäli, kuin puhutaan puhtaasti maallisesti.
Korona-virus voi vaikuttaa hyvin moniin eri elinjärjestelmiin. Keskeisimpinä niistä ovat hengitystiet. Niiden suhteen keskiöön tulevat alemmat hengitystiet eli keuhkot. Kysymys keuhkojen kestävyydestä viruskuorman alla nousee hyvin merkittäväksi. Keuhkot voivat ottaa vastaan iskuja. Joidenkin keuhkot vaikuttavat kestävän nuo iskut kohtuullisen hyvin, joidenkin keuhkot joko lakkaavat toimimasta tai saavat pysyviä vammoja eli toiminnan vajauksia. Tämä on pelottavaa.
On kuitenkin hyvä muistaa, että ihmisruumis on itsessään varsin voimakas. Se pitää sisällään lukuisia puolustus- ja korjausmekanismeja, joilla se pyrkii säilyttämään terveyden ja toimintakyvyn ulkoisen tai sisäisen vaaran uhatessa. Ihmisen oma ruumis ei ole vain uhri vaan myös kanssataistelija. Mieli ja ruumis pitävät yhtä. Jos on käsityskykymme ruumiimme mahdollisista heikkouksista vajavainen, on se sitä myös kaikkien niiden elämäämme suojaavien tekijöiden osalta, joita ruumiilliseen todellisuuteemme kätkeytyy.
Vallitseva epidemia on asettanut eteemme voimakkaita sosiaalisia rajoitteita. Yhtäältä nämä ovat tulleet ulkoapäin valtiovallan toimenpiteiden muodossa, toisaalta ne ovat nousseet sisältämme varovaisuuden ja itsesuojautumisen muodossa. Nämä yhdessä ovat kuitenkin ajaneet meidät aivan uuteen sosiaaliseen tilanteeseen, jossa emme enää olekaan niin vapaita.
Vapautemme on rajoitettua. Jollekin tämä merkitsee luopumista lentomatkailusta, toiselle taas pidättäytymistä karanteenirajan takaisesta mökkeilystä. Nämä ovat kuitenkin sekundaaria rajoitteita verrattuna siihen, että emme oikein pääse normaalissa määrin ulos kodeistamme. Joissain maissa poliisi estää, toisissa maissa taas ihmisen oma itsesuojeluvaisto. Rajoituksien alla eläminen kuormittaa, sillä se merkitsee suurta muutosta ja normaalin typistymistä.
Lapsiperheet kuormittuvat, sillä päiväkotien kiinni ollessa uhmaikäisen uhma ja taaperon kohellus muodostuvat kodin seinien sisäpuolella suureksi lisäkuormaksi, kun varoventtiilit on otettu pois. Yksin asuvalla puolestaan seinät uhkaavat kaatua päälle, kun ei ole normaalia mahdollisuutta tavata toisia luonnollisessa elämänympäristössä. Ihmisenhän ei ole hyvä olla yksin. Aviopuolisoille eristäytyneisyys voi merkitä monien paineiden, pelkojen ja huolien keskellä jopa aviokriisiä. Lisäksi oman huolensa muodostaa pelko iäkkäiden isovanhempien selviämisestä.
Kun sosiaalinen kuormitus kasvaa, joutuu ihmismieli väistämättä koetukselle. Hyvinvointimme yksi kulmakivistä on rakentava, hyvä ja rakkaudellinen vuorovaikutus. Tämän on hyvä olla yhteydessä yhteyden ja erillisyyden eli kommunikaation ja oman ajan tasapainoon. Poikkeusolot laittavat nämä kuviot uusien haasteiden eteen. Miten tästä selvitään? -Se on monelle yksilölle ja perheelle hyvin haasteellinen kysymys. Tämä haastaa itse kunkin meidän kohdallamme lähimmäisenrakkauden tarpeet ja ihanteet.
Psyykkistä ihmisessä on se, mikä hänessä tuntee, kokee ja ajattelee. Jos ruumis on konkreettista, niin mieli on abstraktia. Se ei ole kuitenkaan ole vain teoriaa tai jotain käsittämätöntä, vaan se on oleellinen osa meitä. Mieli asuu ruumissa ja on yhteydessä siihen. Ja kuitenkin mieli on jotain erilaista, kuin mitä ruumis on. Mieli ja ruumis kuuluvat yhteen, mutta ovat kuitenkin kaksi eri asiaa.
Kun ihminen kokee vaikkapa epidemian uhan, hän kokee sen mielensä kautta. Paineistetussa tilanteessa mieli joutuu koville. Se joutuu ristipaineeseen. Yhtäältä tulevat omat luontaiset tarpeet, toisaalta mieleen vaikuttavat ulkopuolisen todellisuuden vaateet ja uhat. Kolmantena tasona kokonaisuuteen vaikuttaa vielä omantunnon moraaliset normit ja eettiset ihanteet. Kun paine jollain näistä osa-alueista kasvaa, mieli joutuu hakemaan uutta tasapainotilaa.
Vallitseva epidemia merkitsee suurta ulkoista muutosta, joka uhkaa mielen tasapainoa. Tämän taakan alla yksi väsyy, toinen masentuu, kolmas ahdistuu ja neljäs menee ehkä maniaan tai psykoosiin. Tämä kaikki on ymmärrettävää, sillä reagoinnin voimakkuus on yhteydessä kunkin yksilön omiin psyykkisiin perusvälineisiin sietää ja käsitellä ahdistavia asioita.
Mitä koostuneempi ihmisen mieli on, sitä enemmän sillä on dynaamista kykyä sopeutua muuttuviin tilanteisiin menettämättä tasapainoaan ja toimintakykyään. Ja toisaalta, mitä hauraampi mielen kokonaisuuden paletti on, sitä herkemmin paineen alla sen eheys alkaa rakoilla.
On luonnollista ja adekvaattia (eli asiaan kuuluvaa ja ymmärrettävää), että vakavan ulkoisen uhan alla mieli alkaa pelätä. Jos ihminen ei pelkää yhtään, herää epäilys, että joko 1) ihminen ei ymmärrä realiteettia (eli siis asioiden todellista laitaa), tai 2) hän joutuu hätänsä keskellä turvautumaan ns. kieltämisen puolustusmekanismiin. Ensimmäisessä vaihtoehdossa ihminen on ehkä yksikertainen, toisessa vaihtoehdossa hänen hätänsä on niin suurta, että ainoaksi selviytymiskeinoksi jää todellisuuden kieltäminen psykoottistasoisella puolustautumisella.
Mutta jos ihminen kykenee tuntemaan pelkoa, merkitsee se, että hänellä on kosketus omaan tunnemaailmaansa. Tämä on hyvä asia. Sitten tietysti nousee seuraavana kysymyksenä esiin, että miten ja missä määrin hän kykenee hallitsemaan tuota pelkoaan? Ylivuotava pelko ilmenee voimakkaana ahdistuksena, joka voi tuottaa voimakasta yleistynyttä ahdistuneisuutta (esim. levottomuus, rauhattomuus, hallitsematon huolestuneisuus, ärtyneisyys ja valtoimenaan vellova pelonsekainen ahdistus), paniikkikohtauksia, psykosomaattisia oireita (esim. selittämättömiä uusia kipuja, hapenpuutteen tunnetta, suolisto-oireita tai ihoreaktioita) tai vaikkapa pakko-oireiden provosoitumista.
Pelon keskellä on tärkeää kyetä realiteetin lisäksi säilyttämään suhteellisuuden taju. On tärkeää pystyä operoimaan niillä alueilla, joilla asioihin on mahdollista vaikuttaa, mutta kyetä jättämään syrjään ne asiat, joihin ei itse voi vaikuttaa. Pelon keskellä on hyvä pystyä puhumaan tunteistaan toisten ihmisten kanssa vastavuoroisesti. Näin voi toteutua vertaistuki ja jaettu kokemus, joka ehkäisee yksin jäämistä. On myös todettava, että huumori mielen kehittyneenä tapana käsitellä ahdistavia asioita voi toimia tärkeänä tekijänä ahdistuksen hallinnassa.
Perisynnin todellisuuteen kuuluu ihmisen vieraantuminen Jumalasta, lähimmäisestä, omasta sisäisestä ihmisestään ja luomakunnasta. Synti on itsekkyyttä ja ahneutta. Luojan sijaan ihmisen sydän kiintyy luotuun. Lähimmäisen ja yhteisen hyvän sijaan haetaan omaa etua. Luomakuntaa riistetään, saastutetaan ja vääristetään mammonan tavoittelulla.
Vallitsevan epidemian juuret juontuvat Kiinan eläintoreille, joissa karulla ja häikäilemättömällä tavalla silmiemme eteen piirtyy ihmisen synti luomakuntaa kohtaan. Kun ihminen alun perin asetettiin viljelemään ja varjelemaan, hän päätyikin rahtaamaan mitä erilaisempia eläimiä toiselta puolelta maailmaa ahtaisiin häkkeihin sullottaviksi, kidutettaviksi ja teurastettaviksi. Tästä helvetillisestä sekamelskasta, saastaisuudesta ja luomakunnan raiskaamisesta ovat olleet seurauksena ne lukuisat noissa oloissa kehittyneet virukset, joista vallitseva korona-virus on vain yksi viimeisimmistä esimerkeistä. Jos ihmisellä olisi kykyä, sydäntä ja herkkyyttä kuunnella edes hieman paratiisin alkuvanhurskauden kaikuja ja orientoitua noiden kaikujen pohjalta, hän ei lähtisi mukaan tuollaiseen eläimellistäkin menoa alempaan toimintaan. Pahan toiminnan hedelmät ovat tuhoavia ja kauaskantoisia.
Harvassa ovat olleet ne viestit, joissa on sanottu epidemian olevan Jumalan vahva viesti maailmallemme. Joko tätä ei osata tai sitten ei vaan uskalleta sanoa. Yleisen ilmoituksen pohjalta Jumala ilmoittaa itsensä omantunnon lisäksi luonnossa, kansojen vaiheissa ja elämän kohtaloissa. Epidemian kohdalla nämä kaikki kolme viimeistä realisoituvat. Ensimmäistä puolestaan kannamme koko ajan mukanamme, olipa epidemiaa tai ei. Omissa tunnoissa kuuluu luonnostaan hämäriä kaikuja Jumalan itsessään kirkkaasta ja selkeästä laista. Jumala ilmoittaa siis itsensä omassa tunnossa sikäli, kuin ihminen ei ole tässä maallistuneessa maailmassa paaduttanut noita Jumalan lain kaikuja sydämestään. Yleinen ilmoitus toimii herättävänä viestinä, mutta se kuuluu lain alaan. Laki pysäyttää ja havahduttaa, muttei voi itsessään pelastaa. Se voi kuitenkin toimia johdattajana kohti pelastusta eli elävän Jumalan yhteyttä, joka on mahdollista vain hänen armostaan, uskon kautta ja Kristuksen tähden.
Elämme sekularistisessa, relativistisessa ja pluralistisessa länsimaisessa maailmassamme. Yleisuskonnolliselle ajallemme on tyypillistä antinomismi eli lain hylkääminen. Tällöin ei haluta puhua Jumalan pyhyydestä, vaan hänet pyritään esittämään typistetyssä ja vääristetyssä muodossa. Kun puhe Jumalasta irrotetaan hänen sanastaan, luisutaan omien jumala-kuvien alueelle. Tämä sopii hyvin yhteen yleisuskonnollisuuden kanssa. Sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä oikean elävän Jumalan kanssa.
Yleisuskonnollinen saarna epidemian keskellä on puhetta yleisestä Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta ilman, että se linkittyy lain ja evankeliumin todellisuuteen. Jumalasta tehdään helppo mutta samalla myös vain tyhjä sana. Ihmisen luoma jumala-kuva ei kykene ketään teho-osastolla pohjimmiltaan auttamaan. Tarvitaan elävä Jumala, joka on todellinen ja oikeasti olemassa.
Klassinen luterilaisuus hahmottaa myös opin Jumalasta lain ja evankeliumin näkökulmista käsin. Laki saarnaa Jumalan pyhyyttä, jonka edessä kukaan syntinen ei kestä. Evankeliumi puolestaan paljastaa meille Jumalan armon, joka löytyy Jeesuksesta Kristuksesta ja hänen täytetystä työstään. Laki saarnaa Jumalan vihaa ja tuomiota, kun taas evankeliumi julistaa hänen rakkauttaan ja pelastavaa armoaan. Nämä molemmat ovat totta.
Sekä Jumalan viha että hänen rakkautensa kuuluvat hänen olemukseensa. Ne yhdistyvät sekä siinä että myös hänen vanhurskaudessaan. Jumalan vanhurskaushan on sekä hänen pyhää ja tinkimätöntä oikeamielisyyttään että myös hänen armollista ja laupiasta lahjavanhurskauttaan. Tuo lahjavanhurskaus on vierasta vanhurskautta, jota meillä ei ole luonnostamme. Se on Kristuksen kuuliaisuudellaan ansaitsemaa Jumalan mielisuosiota, joka on ansaittu hänen täydellisellä lain täyttämisellään meidän puolestamme (Matt.5:17, Gal.4:4-5 ja Ef.2:15) ja viattomalla kuolemallaan meidän sijassamme (Room.5:8, Joh.15:13 ja Hepr.9:12, 15, 26-28). Kristuksen sovitustyössä tapahtui maailman syntien sovitus eli yleinen vanhurskauttaminen (Joh.1:29, 1.Joh.2:2 ja 2.Kor.5:19).
Tätä yleistä armoa ja täydellistä anteeksiantamusta evankeliumi saarnaa. Armonvälineet lahjoittavat sen todellisesti omaksemme. Ja uskon kautta se tulee omistetuksi eli henkilökohtaisesti hyödyksemme. Jumalan pelastavan rakkauden löydämme vain tästä armosta ja vain tämän Vapahtajan luota. Hänen ulkopuolellaan ihminen kohtaa vain Jumalan vihan ja tuomion todellisuuden. Epidemiankin keskellä on tärkeää, ettemme unohda pyhän ja vanhurskaan Jumalan todellisuutta, vaan päinvastoin pidämme sitä esillä.
Epidemian aiheuttamat rajoitukset haastavat myös käytännön seurakuntaelämää. Kirkko on armonvälineiden kirkko, jossa kristityt elävät armonvälineiden osallisuudessa. Armonvälineet lahjoittavat meille Jumalan armon ja synnyttävät myös uskon siihen. Messu kokoaa yhteen armonvälineet. Jos messut estyvät, seuraa siitä väistämättä jollain tavoin uusi tilanne armonvälineiden suhteen. Jumalan sana toki säilyy poikkeustilassakin keskuudessamme Raamatun sanassa. Kaste säilyy elävänä todellisuutena ja kastettujen lohtuna myös epidemian rajoitusten keskellä. Ripin suhteen voidaan joutua soveltaviin käytäntöihin, mutta rippi on mahdollinen myös sähköisten viestimien välityksellä. Ehtoollisen kohdalla kohtaamme selkeän armonvälineen käytön typistymisen. Toki yksityisehtoollinen on mahdollinen, mutta koko seurakunnan yhteinen viikoittainen Kristuksen ruumiin ja veren sakramentin osallisuus estyy. Tämä johtaa meidät siihen, että muiden armonvälineiden merkitys hetkellisesti korostuu. Kriisin aikana onkin entistä tärkeämpää olla paljon Raamatun sanan äärellä, ammentaa runsaasti lohdutusta kasteen sakramentista, ja tarvittaessa rohkeasti pyytää pappia julistamaan synnit anteeksi. Runsaana asukoon meissä Kristuksen sana (Kol.3:16), joka on läsnä kaikissa armonvälineissä.
Vallitseva poikkeustila huolineen, murheineen, vaaroineen ja pelkoineen kutsuu meitä polvillemme. Kristityn osa ja oikeus on huutaa avuksensa hädän päivänä Herraa (Ps. 50:15), sillä hän taistelee meidän puolestamme (2.Moos.14:14), ja me saamme heittää kaikki murheemme hänen päälle, sillä hän on luvannut pitää meistä huolta (1.Piet.5:7).
Pääsiäinen maalaa synteihinsä kuolleelle ja pelokkaalle ihmiselle silmien eteen toisen todellisuuden. Siinä ei jäädä synnin ja kuoleman valtaan, vaan päästään siitä. Pääsiäisen sanoma kertoo Kristuksesta, joka kuolemallaan kuoleman voitti. Jumalan piti astua alas, jotta me pääsisimme kuopastamme ylös. Ja kun Kristus astui ylös, veti hän meidät mukanaan. Kasteessa ihminen haudataan Kristuksen kuolemaan, ja siinä hän myös nousee Kristuksen kanssa elämään.
Ylösnousemuksen aamua edelsi kuitenkin Jumalan Pojan suuri kriisi. Hän otti päällensä koko maailman syntivelan kantaen sen omassa ruumiissaan ristinpuulle. Hän oli se kipujen mies ja sairauden tuttava, joka kantoi sairautemme ja sälytti päällensä kipumme (Jes.53:3-4). Hänen kuolemansa ei merkinnyt vain kohtalonyhteyttä tai pyhityksellisen parantumisen mahdollisuutta, vaan se merkitsi Jeesuksen reaalista synniksi tulemista lukemisen kautta. Niin kuin itsessään synnitön Kristus luettiin syntiseksi maailman synnin tähden, niin maailma luettiin vanhurskaaksi Kristuksen lain täyttämyksen ja verenvuodatuksen tähden. Ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamista (Hepr.9:22). Uskon kautta huolimme tuon veren tuoman armon ja suojan itsellemme. Näin tapahtuu henkilökohtainen vanhurskauttaminen, jonka myötä ihminen pääsee Jumalan lain alta hänen armonsa alle. Armon tilassa ihminen ei ole Jumalan tuomion alla.
Ensimmäisenä pääsiäisenä Jumala rankaisi jumalattomia heidän epäjumalistaan, sillä vain hän oli elävä Jumala ja Herra. Suojana Jumalan vanhurskaalta vihalta oli veri ovien pihtipielissä (2.Moos.12:12-13, 23). Kun veri oli suojana, tuhooja meni ohi. Tämä kertomus saarnaa meille tänään hyvin vahvasti sekä Jumalan lakia että hänen evankeliumiaan. Tuo veri oli esikuva sille, että Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä (1.Joh.1:7). Tuo veri merkitsee, että meillä on avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan (Sak.13:1). Jumalan Pojan veri sydänten ja kotien pihtipielissä on voimallinen antamaan suojan myös tänä päivänä sekä syntiä että oman aikamme tuhoojia vastaan. Ja niin meidänkin kohdallamme voi olla totta tämä Jumalan sanan kohta:
”Herra on lähellä. Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa” (Fil.4:5-7).
Topi Jääskeläinen
LL, TM, psykiatrian erikoislääkäri
Turun Paavalin seurakunta
