Lapsuudenystäväni ei tullut herätykseen ennen kuolemaansa esirukouksista ja keskusteluistamme huolimatta. Minne olisin lähettänyt ystäväni kuulemaan Jumalan sanaa ja samaan synninpäästön? Kaupungin naispappienko luo? Ystäväni kotiseudun lehti julkaisi kyselyn seudun seurakunnissa, kuka papeista olisi valmis vihkimään homopareja. Paristakymmenestä papista vain kaksi antoi selvän kieltävän vastauksen. Olisivatko armonvälineet olleet oikeassa käytössä tämmöisellä papistolla ja olisiko heillä ollut hyvät eväät ystäväni hengelliseen hätään – jos sellainen hänelle olisi tullut?
Suomi ei ole enää kristillinen maa. Jumalan sana tekee kristilliseksi ja se on käynyt harvinaiseksi jopa kirkossa. Jumalan kiitos täällä on silti vielä mahdollista perustaa seurakuntia ja julistaa sanaa. Entä rajojemme ulkopuolella?
Jeesus käskee mennä kaikkialle maailmaan ja tehdä kaikki kansat hänen opetuslapsikseen. Miten? Kastamalla ja opettamalla kaikki, mitä Jeesus on opettanut. Mitä se vaatii? Ennen muuta lähettävän seurakunnan. Sen tuki ja esirukoukset ovat kuin virta, joka pitää lähetit hengissä.
Tarvitaan kahta muutakin virtaa, jotka eivät saa ehtyä: työntekijöitä ja varoja. Koska Jeesus käskee kastaa ja opettaa, on perustettava mitä pikimmin seurakunta, johon kastetaan ja jossa opetetaan. Lähetyskäsky on siis käsky perustaa kirkkoja (ks. Tiitus-kirje). Tarvitaan erilaisia työntekijöitä, mutta varsinkin pappeja, sillä paimenen on osattava opettaa ”kaikki, mitä minä (Jeesus) olen käskenyt teidän pitää”. Seurakunnan on siis oltava tunnustuksellinen, se ei saa opettaa omiaan, vaan Jeesuksen ja apostolien oppeja.
Mutta mistä pappeja saadaan? Kansankirkko ei enää suostu vihkimään tunnustukselle uskollisia pappeja. Lähetysjärjestöillä on vielä ollut pappeja varastossa, mutta nämä varastot ehtyvät pian. Tunnustuksellisia pappeja kasvaa tunnustuksellisissa seurakunnissa. Siksikin hiippakuntamme seurakunnissa on pidettävä huoli jälkikasvusta. Lähetystyö ei tule toimeen ilman pappeja.
Toinen välttämätön virta ovat varat. Seurakunnan perustaminen vaatii enemmän kuin yhden lähetyssaarnaajan. Paavalillakin oli ryhmä työtovereita mukana – niin on oltava nytkin. Työntekijöiden on saatava palkkansa, lasten on päästävä kouluun, sairausvakuutukset on maksettava ja tietenkin työkulut.
Suomessa kansankirkon piirissä ovat vapaaehtoiset pitkään antaneet varojaan, mutta sen lisäksi seurakunnat ovat budjetoineet huomattavia summia lähetykselle. Aikaisemmin – ja toki jonkin verran vieläkin – budjettivaroista päättäneet ymmärsivät lähetystyön tarpeita.
Kirkon päättäjät ovat etääntyneet seurakunnista. He eivät useinkaan enää käy edes kirkossa eivätkä tunne lähetystyötä. Siksi varoja jaetaan kehitysavun periaatteitten mukaan, ideologisesti sidottuina.
Suomen luterilainen lähetystyö on täysin uudessa tilanteessa, mikä käy lähivuosina ilmeiseksi. Sen lähteet ehtyvät. Vielä on sentään rukoilijoita, mutta tunnustukselliset papit ovat vähissä. Pian myös varat ehtyvät tai ne sidotaan ehtoihin, joita seurakunta ei voi hyväksyä.
Siksi Lähetyshiippakuntaa tarvitaan! On pidettävä huolta, että sen seurakunnat vahvistuvat niin, että niissä kasvaa pappeja lähetystyöhön niin kotimaata kuin maan ääriä varten.
Lähetyshiippakunta tekee toisten kanssa työtä eri puolilla maailmaa jo nyt. Kotimaassa vahvemmat seurakunnat tukevat heikompia ja tekevät myös uusien seurakuntien perustamisen mahdolliseksi. Osallistu siis lähetystyöhön! Tue seurakuntaasi varoillasi, rukoile nuorten puolesta, jotta voimme lähettää pappeja ja muitakin työntekijöitä muualle Suomeen ja maan ääriin saakka.
Risto Soramies
Lähetyshiippakunnan piispa
