Pieniä uudistuksia messun viettoon
21.11.2024
Espoon seurakunnan toiminta alkoi 1.9.2013 Helsingin Markuksen seurakunnan kappeliseurakuntana. Seurakunta juhlisti kymmenvuotista taivaltaan juhlajumalanpalveluksen jälkeen sunnuntaina 3.9.2023.
Seurakunnan juhlan alussa muisteltiin kuinka Markuksen seurakunnasta lähtenyt yhteisö kokoontui alkuun espoolaisen toimistorakennuksen ruokatilassa. Juha Kemppainen, seurakunnan ensimmäinen puheenjohtaja, muisteli tervehdyksessään kuinka ensimmäisinä vuosina suntioilla oli suuri työ järjestellä ruokatila jumalanpalveluskäyttöä varten.
Sittemmin seurakunta on löytänyt vuokratilakseen Kauniaisten metodistikirkon. Kemppainen kuvasi tilan löytymistä käänteen tekeväksi.
– Tästä alkoi sitten uusi käänne Espoon Tuomaksen seurakunnan elämässä. Suntiot saivat taakakseen kevyen kuorman. Kirkkotila ja -rakennus houkuttelee luoksensa todennäköisesti vielä vuosienkin päästä myös satunnaisia ohikulkijoita.
Seurakunnan 10-vuotisjuhlassa kuultiin korkeatasoisen musiikin lisäksi puheenvuoroja sekä seurakunnan pastorina toimineelta Timo Marttiselta että seurakuntalaisilta.
Timo Marttinen puhuu juhlassa. Kuva: Eero Pihlava
Mennyttä aikaa muisteltiin huumorilla, lämmöllä ja kiitoksia säästelemättä. Muutamissa puheenvuoroissa käsiteltiin myös tulevaisuuden haasteita ja toiminnan alkuvuosiin liittyneen innokkuuden uudelleen löytämistä – onko se mahdollista ja millä tavalla?
Eräs Markuksen seurakunnan jäsen kuvasi puheenvuorossaan mielenkiintoisesti kokemusta, joka syntyi Espoon toiminnan alkaessa Helsingin seurakuntaan jääneissä seurakuntalaisia. Tärkeiden ystävien tai omien perheenjäsenten lähtö oli saanut aikaan kaipausta ja tarpeen uusien vastuunkantajien ja toimintapojen löytämiselle.
Espoossa 10-vuotta sitten alkanut toiminta on kasvanut 60:n perustajajäsenen yhteisöstä 118:n hengen seurakunnaksi. Seurakunnan tavoitteena on myös tulevina vuosina rakentaa yhteyttä syntisiä ihmisiä rakastavan Jumalan ja ihmisten välille.
Jos olet kiinnostunut Tuomaksen seurakunnan toiminnasta, niin saavu Kauniaisten metodistikirkolle jumalanpalveluksiin sunnuntaisin klo 16.00 ja ilmoittaudu tammikuussa 2024 alkavalle Seurakuntapolku–kurssille.
Ole rohkeasti yhteydessä pastoriin: [email protected] , 0442025460.
Haluaisitko tutustua kristinuskon perusteisiin paremmin tai löytää tiesi seurakuntaan?
Päivän aikana mahdollisuus mm. ilmoittautua seurakuntapolku – kurssille.
Ilmoittautua voit täällä .
Lisätiedot: Eero Pihlava, [email protected], 0442025460
Lähetyshiippakunnan valtakunnallinen rippikoulutyö saapui osaltani päätökseen syyskuussa. Työ jatkuu Porin Sakkeuksen pastorin Miika Niemisen johdolla. Omalla kohdallani on tilinteon hetki — hetki arvioida tehtyä työtä.
Olen tyytyväinen siihen, että viimeisen kolmen vuoden aikana Lähetyshiippakunnan rippikoulu on saanut selkeän rakenteen ja nivoutunut osaksi paikallisseurakuntien työtä.
Katekismustuokiot
Lähetyshiippakunnan rippikoulu on alkanut katekismustuokioilla kotiseurakunnan pastorin kanssa. Viime vuonna rippikouluun liittyviä katekismustuokioita pidettiin kuudessa hiippakunnan seurakunnassa.
Tapasin oman seurakuntani riparilaista kuusi kertaa keskustellakseni hänen kanssaan katekismuksen opinkohdista. Keskustelua edelsi käsiteltävän opinkohdan muistinvarainen kirjoittaminen paperille Lutherin selitysten kanssa.
Iloitsin siitä, että tuokioiden henkilökohtainen luonne mahdollisti sekä rippikoululaisen yksilöllisten kysymysten huomioon ottamisen, että tutustumisen pastorin, nuoren ja hänen perheensä välillä. Omassa kaaviossani tuokiot ovat muodostaneet rippikoulun kivijalan.
Rippikouluun liittyvässä palautteessa tuokiot on kuitenkin mainittu harvoin. Huomaamattomuus on usein merkki siitä, että asiat toimivat. Toisaalta on tuntunut siltä, että olen epäonnistunut katekismustuokioiden merkittävyyden ja mahdollisuuksien korostamisessa.
Seurakunnan muuttuva toimintaympäristö
Näen tuokiot erityisen tärkeäksi seurakuntiemme toimintaympäristöön liittyvien haasteiden tähden.
Kristilliseen kirkkoon ja uskoon liittyvät mielikuvat luodaan monen suomalaisen mielissä Suomen Ev.lut. kirkon todellisuuden/mediatodellisuuden kautta. Alati kasvavan hämmennyksen keskellä on vaikea hahmottaa kuinka vakavissaan Pyhään tulee suhtautua, kun kukaan ei näytä tietävän mitä hän edes tahtoo.
Tämänkaltaisen sekaannuksen keskellä katekismus on pelkistänyt riparilaisille sen mitä Jumala on ilmoittanut ja minkä mukaan kirkko elämässään pyrkii ojentautumaan.
Valtakirkon hämmennys ulottuu myös nuorten koulumaailmaan ja luterilaiseen oman uskonnon opetukseen. Vähenevä katsomusaineiden tuntimäärä ja ohentuva kristinuskon perusteiden tuntemus kutsuu seurakuntiamme tukemaan jäseniään kasvatustyön haasteissa.
Olen iloinnut suuresti siitä, että Lähetyshiippakunnan työntekijät ja vastuunkantajat ovat kyenneet vastamaan toimintaympäristön muutoksiin ja tukemaan perheitä mm. sunnuntain pyhäkouluilla ja ehtoolliskoulu-kurssilla (ts. aikaistettu rippikoulu), joka on suunnattu kouluikäisille lapsille.
Leirijaksot
Lähetyshiippakunnan rippikouluun on kuulunut kaksi leirijaksoa. Maaliskuun ensitapaamisessa on tutustuttu sekä Raamattuun, että toisiin leiriläisiin. Näin on sulatettu jäätä ennen kesän rippileiriä, joka on kestänyt seitsemän päivää.
Jokaisen vetämäni leirin jälkeen joku on esittänyt toiveen kesän leirijakson pidentämisestä. Aika on koettu lyhyeksi mm. sentähden, että vertailukohtana toimineet Suomen ev.lut. kirkon leirit kestävät usein 9-14 päivää.
Olen pohtinut asiaa, mutta en ole kokenut leirijakson pidentämistä tarpeelliseksi. Pääasiallinen syy tähän on se, että suuri osa leiriläisistä on jo leirille tullessaan omannut riittävän kristinopin ymmärryksen ehtoollisella käymiseen. He ovat tunteneet kolmiyhteisen Jumalan syntisen armahtavana alttarin Herrana.
Kahden viikon leiriä ei ole näin ollen tarvittu entuudestaan tuntemattoman kristinopin läpikäymiseen. Otaksun, että Suomen ev. lut. kirkon puolella lähtökohdat ovat erilaiset.
Jos leiriläiset saapuvat rippikouluumme tulevinakin vuosina pyhäkoulujen, leirien, varhaisnuorten toiminnan ja ehtoolliskoulun saattelemana, niin paine leirin opetustuntien määrän kasvattamisesta pysyy poissa.
On kuitenkin totta, että leirit ovat ystävyyssuhteiden kannalta erityisen tärkeitä niille nuorille, jotka ovat paikallisseurakunnassaan vailla suurta vertaisryhmää. Olisiko pidempi leiri parempi yhteisen sosiaalisen todellisuuden luomisen kannalta? Tämänkaltaisen kysymyksenasettelun äärelle on hyvä pysähtyä Lähetyshiippakunnan nuorisotyötä kehitettäessä.
Konfirmaatio ja seurakuntayhteys
Merkittävin Lähetyshiippakunnan rippikouluun tekemäni muutos on liittynyt konfirmaatiojumalanpalvelukseen. Yhteisen konfirmaatiomessun sijaan nuoret ovat viime vuosina palanneet leiriltä kotiin ja tulleet konfirmoiduiksi kotiseurakunnassaan leirin jälkeisenä pyhänä. Tämä on tarkoittanut sitä, että jotkut nuoret ovat seisoneet konfirmaatiossaan yksin kotiseurakuntansa alttarin edessä.
Muutoksen tiimoilta on käyty useampia puhelinkeskusteluja. Joidenkin mielestä muutos on ollut järjetön. Toiset ovat taas ymmärtäneet muutokseen liittyneet tavoitteet, mutta peljänneet, että yhden nuoren juhla viidentoista sijaan on koruton ja konfirmoitavalle turhaa jännitystä aiheuttava.
Mikä minulla oli motiivina, kun tahdoin muuttaa käytäntöä? Muutoksen päätavoite oli tukea konfirmoitavan ja hänen perheensä suhdetta paikallisseurakuntaan. Mikä olisi parempi paikka tälle kuin kastekoulun huipentava konfirmaatio, joka avaa ovet syvempään seurakuntayhteyteen niin sosiaalisesti kuin mahdollisen ensiehtoollisen muodossa.
Viime vuonna konfirmoin kotiseurakunnassamme yhden nuoren. Hän oli rippileirillä osa viidentoista leiriläisen joukkoa, mutta konfirmaatiossa yksin — yksin niiden omaisten keskellä, jotka olivat häntä varten kirkkoon saapuneet. Hän oli yksin pastorin edessä, jonka tunsi ja kuuli puhuvan pitkälti juuri hänelle. Hän oli yksin niiden messuvieraiden keskellä, jotka olivat rukoilleet vuosia hänen edestään yhteisessä esirukouksessa, vaihtaneet kuulumisia kirkkokahvilla ja seisoneet pyhäpäivinä hänen kanssaan alttarilla. Konfirmoitava oli yksin, mutta turvassa tutun seurakuntakodin yhteisessä juhlassa.
Tämänkaltaista seurakuntayhteyttä olen pyrkinyt tukemaan konfirmaatioon liittyvällä muutoksellani. Järjetöntä se ei ole, eikä myöskään ainut vaihtoehto. Toivon kuitenkin, että konfirmaatio liittäisi Lähetyshiippakunnan nuoret kiinteästi kotiseurakuntaan, joka on yksilön uskon kannalta merkittävämpi yhteisö kuin satojen kilometrien päässä asuvat kaverit ja riparipappi.
Kolme leiriä ja neljä työvuotta
Olen kiitollinen kuluneista vuosista ja kohtaamisista nuorten, heidän vanhempiensa ja työkavereiden kanssa. Kiitos erityisesti työkavereille Antille ja Sallalle. Tili on plussalla suurelta osin teidän vuoksi.
Ikävä on erityisesti heitä, jotka ovat jääneet seurakuntiemme nuorisotyön ja seurakuntayhteyden ulkopuolelle rippikoulun jälkeen.
Miika, tässä on osa sinulle annetuista lähtökohdista. Siunausta tärkeään työhön, jossa tiedän sinun olevan hyvä.
Eero Pihlava
Pyhän Tuomaksen seurakunnan pastori
www.lhpk.fi/espoo
Lähetyshiippakunnan valtakunnallinen rippikoulutyö saapui osaltani päätökseen syyskuussa. Työ jatkuu Porin Sakkeuksen pastorin Miika Niemisen johdolla. Omalla kohdallani on tilinteon hetki — hetki arvioida tehtyä työtä.
Olen tyytyväinen siihen, että viimeisen kolmen vuoden aikana Lähetyshiippakunnan rippikoulu on saanut selkeän rakenteen ja nivoutunut osaksi paikallisseurakuntien työtä.
Katekismustuokiot
Lähetyshiippakunnan rippikoulu on alkanut katekismustuokioilla kotiseurakunnan pastorin kanssa. Viime vuonna rippikouluun liittyviä katekismustuokioita pidettiin kuudessa hiippakunnan seurakunnassa.
Tapasin oman seurakuntani riparilaista kuusi kertaa keskustellakseni hänen kanssaan katekismuksen opinkohdista. Keskustelua edelsi käsiteltävän opinkohdan muistinvarainen kirjoittaminen paperille Lutherin selitysten kanssa.
Iloitsin siitä, että tuokioiden henkilökohtainen luonne mahdollisti sekä rippikoululaisen yksilöllisten kysymysten huomioon ottamisen, että tutustumisen pastorin, nuoren ja hänen perheensä välillä. Omassa kaaviossani tuokiot ovat muodostaneet rippikoulun kivijalan.
Rippikouluun liittyvässä palautteessa tuokiot on kuitenkin mainittu harvoin. Huomaamattomuus on usein merkki siitä, että asiat toimivat. Toisaalta on tuntunut siltä, että olen epäonnistunut katekismustuokioiden merkittävyyden ja mahdollisuuksien korostamisessa.
Seurakunnan muuttuva toimintaympäristö
Näen tuokiot erityisen tärkeäksi seurakuntiemme toimintaympäristöön liittyvien haasteiden tähden.
Kristilliseen kirkkoon ja uskoon liittyvät mielikuvat luodaan monen suomalaisen mielissä Suomen Ev.lut. kirkon todellisuuden/mediatodellisuuden kautta. Alati kasvavan hämmennyksen keskellä on vaikea hahmottaa kuinka vakavissaan Pyhään tulee suhtautua, kun kukaan ei näytä tietävän mitä hän edes tahtoo.
Tämänkaltaisen sekaannuksen keskellä katekismus on pelkistänyt riparilaisille sen mitä Jumala on ilmoittanut ja minkä mukaan kirkko elämässään pyrkii ojentautumaan.
Valtakirkon hämmennys ulottuu myös nuorten koulumaailmaan ja luterilaiseen oman uskonnon opetukseen. Vähenevä katsomusaineiden tuntimäärä ja ohentuva kristinuskon perusteiden tuntemus kutsuu seurakuntiamme tukemaan jäseniään kasvatustyön haasteissa.
Olen iloinnut suuresti siitä, että Lähetyshiippakunnan työntekijät ja vastuunkantajat ovat kyenneet vastamaan toimintaympäristön muutoksiin ja tukemaan perheitä mm. sunnuntain pyhäkouluilla ja ehtoolliskoulu-kurssilla (ts. aikaistettu rippikoulu), joka on suunnattu kouluikäisille lapsille.
Leirijaksot
Lähetyshiippakunnan rippikouluun on kuulunut kaksi leirijaksoa. Maaliskuun ensitapaamisessa on tutustuttu sekä Raamattuun, että toisiin leiriläisiin. Näin on sulatettu jäätä ennen kesän rippileiriä, joka on kestänyt seitsemän päivää.
Jokaisen vetämäni leirin jälkeen joku on esittänyt toiveen kesän leirijakson pidentämisestä. Aika on koettu lyhyeksi mm. sentähden, että vertailukohtana toimineet Suomen ev.lut. kirkon leirit kestävät usein 9-14 päivää.
Olen pohtinut asiaa, mutta en ole kokenut leirijakson pidentämistä tarpeelliseksi. Pääasiallinen syy tähän on se, että suuri osa leiriläisistä on jo leirille tullessaan omannut riittävän kristinopin ymmärryksen ehtoollisella käymiseen. He ovat tunteneet kolmiyhteisen Jumalan syntisen armahtavana alttarin Herrana.
Kahden viikon leiriä ei ole näin ollen tarvittu entuudestaan tuntemattoman kristinopin läpikäymiseen. Otaksun, että Suomen ev. lut. kirkon puolella lähtökohdat ovat erilaiset.
Jos leiriläiset saapuvat rippikouluumme tulevinakin vuosina pyhäkoulujen, leirien, varhaisnuorten toiminnan ja ehtoolliskoulun saattelemana, niin paine leirin opetustuntien määrän kasvattamisesta pysyy poissa.
On kuitenkin totta, että leirit ovat ystävyyssuhteiden kannalta erityisen tärkeitä niille nuorille, jotka ovat paikallisseurakunnassaan vailla suurta vertaisryhmää. Olisiko pidempi leiri parempi yhteisen sosiaalisen todellisuuden luomisen kannalta? Tämänkaltaisen kysymyksenasettelun äärelle on hyvä pysähtyä Lähetyshiippakunnan nuorisotyötä kehitettäessä.
Konfirmaatio ja seurakuntayhteys
Merkittävin Lähetyshiippakunnan rippikouluun tekemäni muutos on liittynyt konfirmaatiojumalanpalvelukseen. Yhteisen konfirmaatiomessun sijaan nuoret ovat viime vuosina palanneet leiriltä kotiin ja tulleet konfirmoiduiksi kotiseurakunnassaan leirin jälkeisenä pyhänä. Tämä on tarkoittanut sitä, että jotkut nuoret ovat seisoneet konfirmaatiossaan yksin kotiseurakuntansa alttarin edessä.
Muutoksen tiimoilta on käyty useampia puhelinkeskusteluja. Joidenkin mielestä muutos on ollut järjetön. Toiset ovat taas ymmärtäneet muutokseen liittyneet tavoitteet, mutta peljänneet, että yhden nuoren juhla viidentoista sijaan on koruton ja konfirmoitavalle turhaa jännitystä aiheuttava.
Mikä minulla oli motiivina, kun tahdoin muuttaa käytäntöä? Muutoksen päätavoite oli tukea konfirmoitavan ja hänen perheensä suhdetta paikallisseurakuntaan. Mikä olisi parempi paikka tälle kuin kastekoulun huipentava konfirmaatio, joka avaa ovet syvempään seurakuntayhteyteen niin sosiaalisesti kuin mahdollisen ensiehtoollisen muodossa.
Viime vuonna konfirmoin kotiseurakunnassamme yhden nuoren. Hän oli rippileirillä osa viidentoista leiriläisen joukkoa, mutta konfirmaatiossa yksin — yksin niiden omaisten keskellä, jotka olivat häntä varten kirkkoon saapuneet. Hän oli yksin pastorin edessä, jonka tunsi ja kuuli puhuvan pitkälti juuri hänelle. Hän oli yksin niiden messuvieraiden keskellä, jotka olivat rukoilleet vuosia hänen edestään yhteisessä esirukouksessa, vaihtaneet kuulumisia kirkkokahvilla ja seisoneet pyhäpäivinä hänen kanssaan alttarilla. Konfirmoitava oli yksin, mutta turvassa tutun seurakuntakodin yhteisessä juhlassa.
Tämänkaltaista seurakuntayhteyttä olen pyrkinyt tukemaan konfirmaatioon liittyvällä muutoksellani. Järjetöntä se ei ole, eikä myöskään ainut vaihtoehto. Toivon kuitenkin, että konfirmaatio liittäisi Lähetyshiippakunnan nuoret kiinteästi kotiseurakuntaan, joka on yksilön uskon kannalta merkittävämpi yhteisö kuin satojen kilometrien päässä asuvat kaverit ja riparipappi.
Kolme leiriä ja neljä työvuotta
Olen kiitollinen kuluneista vuosista ja kohtaamisista nuorten, heidän vanhempiensa ja työkavereiden kanssa. Kiitos erityisesti työkavereille Antille ja Sallalle. Tili on plussalla suurelta osin teidän vuoksi.
Ikävä on erityisesti heitä, jotka ovat jääneet seurakuntiemme nuorisotyön ja seurakuntayhteyden ulkopuolelle rippikoulun jälkeen.
Miika, tässä on osa sinulle annetuista lähtökohdista. Siunausta tärkeään työhön, jossa tiedän sinun olevan hyvä.
Eero Pihlava
Pyhän Tuomaksen seurakunnan pastori
www.lhpk.fi/espoo
Lähetyshiippakunnan valtakunnallinen rippikoulutyö saapui osaltani päätökseen syyskuussa. Työ jatkuu Porin Sakkeuksen pastorin Miika Niemisen johdolla. Omalla kohdallani on tilinteon hetki — hetki arvioida tehtyä työtä.
Olen tyytyväinen siihen, että viimeisen kolmen vuoden aikana Lähetyshiippakunnan rippikoulu on saanut selkeän rakenteen ja nivoutunut osaksi paikallisseurakuntien työtä.
Katekismustuokiot
Lähetyshiippakunnan rippikoulu on alkanut katekismustuokioilla kotiseurakunnan pastorin kanssa. Viime vuonna rippikouluun liittyviä katekismustuokioita pidettiin kuudessa hiippakunnan seurakunnassa.
Tapasin oman seurakuntani riparilaista kuusi kertaa keskustellakseni hänen kanssaan katekismuksen opinkohdista. Keskustelua edelsi käsiteltävän opinkohdan muistinvarainen kirjoittaminen paperille Lutherin selitysten kanssa.
Iloitsin siitä, että tuokioiden henkilökohtainen luonne mahdollisti sekä rippikoululaisen yksilöllisten kysymysten huomioon ottamisen, että tutustumisen pastorin, nuoren ja hänen perheensä välillä. Omassa kaaviossani tuokiot ovat muodostaneet rippikoulun kivijalan.
Rippikouluun liittyvässä palautteessa tuokiot on kuitenkin mainittu harvoin. Huomaamattomuus on usein merkki siitä, että asiat toimivat. Toisaalta on tuntunut siltä, että olen epäonnistunut katekismustuokioiden merkittävyyden ja mahdollisuuksien korostamisessa.
Seurakunnan muuttuva toimintaympäristö
Näen tuokiot erityisen tärkeäksi seurakuntiemme toimintaympäristöön liittyvien haasteiden tähden.
Kristilliseen kirkkoon ja uskoon liittyvät mielikuvat luodaan monen suomalaisen mielissä Suomen Ev.lut. kirkon todellisuuden/mediatodellisuuden kautta. Alati kasvavan hämmennyksen keskellä on vaikea hahmottaa kuinka vakavissaan Pyhään tulee suhtautua, kun kukaan ei näytä tietävän mitä hän edes tahtoo.
Tämänkaltaisen sekaannuksen keskellä katekismus on pelkistänyt riparilaisille sen mitä Jumala on ilmoittanut ja minkä mukaan kirkko elämässään pyrkii ojentautumaan.
Valtakirkon hämmennys ulottuu myös nuorten koulumaailmaan ja luterilaiseen oman uskonnon opetukseen. Vähenevä katsomusaineiden tuntimäärä ja ohentuva kristinuskon perusteiden tuntemus kutsuu seurakuntiamme tukemaan jäseniään kasvatustyön haasteissa.
Olen iloinnut suuresti siitä, että Lähetyshiippakunnan työntekijät ja vastuunkantajat ovat kyenneet vastamaan toimintaympäristön muutoksiin ja tukemaan perheitä mm. sunnuntain pyhäkouluilla ja ehtoolliskoulu-kurssilla (ts. aikaistettu rippikoulu), joka on suunnattu kouluikäisille lapsille.
Leirijaksot
Lähetyshiippakunnan rippikouluun on kuulunut kaksi leirijaksoa. Maaliskuun ensitapaamisessa on tutustuttu sekä Raamattuun, että toisiin leiriläisiin. Näin on sulatettu jäätä ennen kesän rippileiriä, joka on kestänyt seitsemän päivää.
Jokaisen vetämäni leirin jälkeen joku on esittänyt toiveen kesän leirijakson pidentämisestä. Aika on koettu lyhyeksi mm. sentähden, että vertailukohtana toimineet Suomen ev.lut. kirkon leirit kestävät usein 9-14 päivää.
Olen pohtinut asiaa, mutta en ole kokenut leirijakson pidentämistä tarpeelliseksi. Pääasiallinen syy tähän on se, että suuri osa leiriläisistä on jo leirille tullessaan omannut riittävän kristinopin ymmärryksen ehtoollisella käymiseen. He ovat tunteneet kolmiyhteisen Jumalan syntisen armahtavana alttarin Herrana.
Kahden viikon leiriä ei ole näin ollen tarvittu entuudestaan tuntemattoman kristinopin läpikäymiseen. Otaksun, että Suomen ev. lut. kirkon puolella lähtökohdat ovat erilaiset.
Jos leiriläiset saapuvat rippikouluumme tulevinakin vuosina pyhäkoulujen, leirien, varhaisnuorten toiminnan ja ehtoolliskoulun saattelemana, niin paine leirin opetustuntien määrän kasvattamisesta pysyy poissa.
On kuitenkin totta, että leirit ovat ystävyyssuhteiden kannalta erityisen tärkeitä niille nuorille, jotka ovat paikallisseurakunnassaan vailla suurta vertaisryhmää. Olisiko pidempi leiri parempi yhteisen sosiaalisen todellisuuden luomisen kannalta? Tämänkaltaisen kysymyksenasettelun äärelle on hyvä pysähtyä Lähetyshiippakunnan nuorisotyötä kehitettäessä.
Konfirmaatio ja seurakuntayhteys
Merkittävin Lähetyshiippakunnan rippikouluun tekemäni muutos on liittynyt konfirmaatiojumalanpalvelukseen. Yhteisen konfirmaatiomessun sijaan nuoret ovat viime vuosina palanneet leiriltä kotiin ja tulleet konfirmoiduiksi kotiseurakunnassaan leirin jälkeisenä pyhänä. Tämä on tarkoittanut sitä, että jotkut nuoret ovat seisoneet konfirmaatiossaan yksin kotiseurakuntansa alttarin edessä.
Muutoksen tiimoilta on käyty useampia puhelinkeskusteluja. Joidenkin mielestä muutos on ollut järjetön. Toiset ovat taas ymmärtäneet muutokseen liittyneet tavoitteet, mutta peljänneet, että yhden nuoren juhla viidentoista sijaan on koruton ja konfirmoitavalle turhaa jännitystä aiheuttava.
Mikä minulla oli motiivina, kun tahdoin muuttaa käytäntöä? Muutoksen päätavoite oli tukea konfirmoitavan ja hänen perheensä suhdetta paikallisseurakuntaan. Mikä olisi parempi paikka tälle kuin kastekoulun huipentava konfirmaatio, joka avaa ovet syvempään seurakuntayhteyteen niin sosiaalisesti kuin mahdollisen ensiehtoollisen muodossa.
Viime vuonna konfirmoin kotiseurakunnassamme yhden nuoren. Hän oli rippileirillä osa viidentoista leiriläisen joukkoa, mutta konfirmaatiossa yksin — yksin niiden omaisten keskellä, jotka olivat häntä varten kirkkoon saapuneet. Hän oli yksin pastorin edessä, jonka tunsi ja kuuli puhuvan pitkälti juuri hänelle. Hän oli yksin niiden messuvieraiden keskellä, jotka olivat rukoilleet vuosia hänen edestään yhteisessä esirukouksessa, vaihtaneet kuulumisia kirkkokahvilla ja seisoneet pyhäpäivinä hänen kanssaan alttarilla. Konfirmoitava oli yksin, mutta turvassa tutun seurakuntakodin yhteisessä juhlassa.
Tämänkaltaista seurakuntayhteyttä olen pyrkinyt tukemaan konfirmaatioon liittyvällä muutoksellani. Järjetöntä se ei ole, eikä myöskään ainut vaihtoehto. Toivon kuitenkin, että konfirmaatio liittäisi Lähetyshiippakunnan nuoret kiinteästi kotiseurakuntaan, joka on yksilön uskon kannalta merkittävämpi yhteisö kuin satojen kilometrien päässä asuvat kaverit ja riparipappi.
Kolme leiriä ja neljä työvuotta
Olen kiitollinen kuluneista vuosista ja kohtaamisista nuorten, heidän vanhempiensa ja työkavereiden kanssa. Kiitos erityisesti työkavereille Antille ja Sallalle. Tili on plussalla suurelta osin teidän vuoksi.
Ikävä on erityisesti heitä, jotka ovat jääneet seurakuntiemme nuorisotyön ja seurakuntayhteyden ulkopuolelle rippikoulun jälkeen.
Miika, tässä on osa sinulle annetuista lähtökohdista. Siunausta tärkeään työhön, jossa tiedän sinun olevan hyvä.
Eero Pihlava
Pyhän Tuomaksen seurakunnan pastori
www.lhpk.fi/espoo
Lähetyshiippakunnan valtakunnallinen rippikoulutyö saapui osaltani päätökseen syyskuussa. Työ jatkuu Porin Sakkeuksen pastorin Miika Niemisen johdolla. Omalla kohdallani on tilinteon hetki — hetki arvioida tehtyä työtä.
Olen tyytyväinen siihen, että viimeisen kolmen vuoden aikana Lähetyshiippakunnan rippikoulu on saanut selkeän rakenteen ja nivoutunut osaksi paikallisseurakuntien työtä.
Katekismustuokiot
Lähetyshiippakunnan rippikoulu on alkanut katekismustuokioilla kotiseurakunnan pastorin kanssa. Viime vuonna rippikouluun liittyviä katekismustuokioita pidettiin kuudessa hiippakunnan seurakunnassa.
Tapasin oman seurakuntani riparilaista kuusi kertaa keskustellakseni hänen kanssaan katekismuksen opinkohdista. Keskustelua edelsi käsiteltävän opinkohdan muistinvarainen kirjoittaminen paperille Lutherin selitysten kanssa.
Iloitsin siitä, että tuokioiden henkilökohtainen luonne mahdollisti sekä rippikoululaisen yksilöllisten kysymysten huomioon ottamisen, että tutustumisen pastorin, nuoren ja hänen perheensä välillä. Omassa kaaviossani tuokiot ovat muodostaneet rippikoulun kivijalan.
Rippikouluun liittyvässä palautteessa tuokiot on kuitenkin mainittu harvoin. Huomaamattomuus on usein merkki siitä, että asiat toimivat. Toisaalta on tuntunut siltä, että olen epäonnistunut katekismustuokioiden merkittävyyden ja mahdollisuuksien korostamisessa.
Seurakunnan muuttuva toimintaympäristö
Näen tuokiot erityisen tärkeäksi seurakuntiemme toimintaympäristöön liittyvien haasteiden tähden.
Kristilliseen kirkkoon ja uskoon liittyvät mielikuvat luodaan monen suomalaisen mielissä Suomen Ev.lut. kirkon todellisuuden/mediatodellisuuden kautta. Alati kasvavan hämmennyksen keskellä on vaikea hahmottaa kuinka vakavissaan Pyhään tulee suhtautua, kun kukaan ei näytä tietävän mitä hän edes tahtoo.
Tämänkaltaisen sekaannuksen keskellä katekismus on pelkistänyt riparilaisille sen mitä Jumala on ilmoittanut ja minkä mukaan kirkko elämässään pyrkii ojentautumaan.
Valtakirkon hämmennys ulottuu myös nuorten koulumaailmaan ja luterilaiseen oman uskonnon opetukseen. Vähenevä katsomusaineiden tuntimäärä ja ohentuva kristinuskon perusteiden tuntemus kutsuu seurakuntiamme tukemaan jäseniään kasvatustyön haasteissa.
Olen iloinnut suuresti siitä, että Lähetyshiippakunnan työntekijät ja vastuunkantajat ovat kyenneet vastamaan toimintaympäristön muutoksiin ja tukemaan perheitä mm. sunnuntain pyhäkouluilla ja ehtoolliskoulu-kurssilla (ts. aikaistettu rippikoulu), joka on suunnattu kouluikäisille lapsille.
Leirijaksot
Lähetyshiippakunnan rippikouluun on kuulunut kaksi leirijaksoa. Maaliskuun ensitapaamisessa on tutustuttu sekä Raamattuun, että toisiin leiriläisiin. Näin on sulatettu jäätä ennen kesän rippileiriä, joka on kestänyt seitsemän päivää.
Jokaisen vetämäni leirin jälkeen joku on esittänyt toiveen kesän leirijakson pidentämisestä. Aika on koettu lyhyeksi mm. sentähden, että vertailukohtana toimineet Suomen ev.lut. kirkon leirit kestävät usein 9-14 päivää.
Olen pohtinut asiaa, mutta en ole kokenut leirijakson pidentämistä tarpeelliseksi. Pääasiallinen syy tähän on se, että suuri osa leiriläisistä on jo leirille tullessaan omannut riittävän kristinopin ymmärryksen ehtoollisella käymiseen. He ovat tunteneet kolmiyhteisen Jumalan syntisen armahtavana alttarin Herrana.
Kahden viikon leiriä ei ole näin ollen tarvittu entuudestaan tuntemattoman kristinopin läpikäymiseen. Otaksun, että Suomen ev. lut. kirkon puolella lähtökohdat ovat erilaiset.
Jos leiriläiset saapuvat rippikouluumme tulevinakin vuosina pyhäkoulujen, leirien, varhaisnuorten toiminnan ja ehtoolliskoulun saattelemana, niin paine leirin opetustuntien määrän kasvattamisesta pysyy poissa.
On kuitenkin totta, että leirit ovat ystävyyssuhteiden kannalta erityisen tärkeitä niille nuorille, jotka ovat paikallisseurakunnassaan vailla suurta vertaisryhmää. Olisiko pidempi leiri parempi yhteisen sosiaalisen todellisuuden luomisen kannalta? Tämänkaltaisen kysymyksenasettelun äärelle on hyvä pysähtyä Lähetyshiippakunnan nuorisotyötä kehitettäessä.
Konfirmaatio ja seurakuntayhteys
Merkittävin Lähetyshiippakunnan rippikouluun tekemäni muutos on liittynyt konfirmaatiojumalanpalvelukseen. Yhteisen konfirmaatiomessun sijaan nuoret ovat viime vuosina palanneet leiriltä kotiin ja tulleet konfirmoiduiksi kotiseurakunnassaan leirin jälkeisenä pyhänä. Tämä on tarkoittanut sitä, että jotkut nuoret ovat seisoneet konfirmaatiossaan yksin kotiseurakuntansa alttarin edessä.
Muutoksen tiimoilta on käyty useampia puhelinkeskusteluja. Joidenkin mielestä muutos on ollut järjetön. Toiset ovat taas ymmärtäneet muutokseen liittyneet tavoitteet, mutta peljänneet, että yhden nuoren juhla viidentoista sijaan on koruton ja konfirmoitavalle turhaa jännitystä aiheuttava.
Mikä minulla oli motiivina, kun tahdoin muuttaa käytäntöä? Muutoksen päätavoite oli tukea konfirmoitavan ja hänen perheensä suhdetta paikallisseurakuntaan. Mikä olisi parempi paikka tälle kuin kastekoulun huipentava konfirmaatio, joka avaa ovet syvempään seurakuntayhteyteen niin sosiaalisesti kuin mahdollisen ensiehtoollisen muodossa.
Viime vuonna konfirmoin kotiseurakunnassamme yhden nuoren. Hän oli rippileirillä osa viidentoista leiriläisen joukkoa, mutta konfirmaatiossa yksin — yksin niiden omaisten keskellä, jotka olivat häntä varten kirkkoon saapuneet. Hän oli yksin pastorin edessä, jonka tunsi ja kuuli puhuvan pitkälti juuri hänelle. Hän oli yksin niiden messuvieraiden keskellä, jotka olivat rukoilleet vuosia hänen edestään yhteisessä esirukouksessa, vaihtaneet kuulumisia kirkkokahvilla ja seisoneet pyhäpäivinä hänen kanssaan alttarilla. Konfirmoitava oli yksin, mutta turvassa tutun seurakuntakodin yhteisessä juhlassa.
Tämänkaltaista seurakuntayhteyttä olen pyrkinyt tukemaan konfirmaatioon liittyvällä muutoksellani. Järjetöntä se ei ole, eikä myöskään ainut vaihtoehto. Toivon kuitenkin, että konfirmaatio liittäisi Lähetyshiippakunnan nuoret kiinteästi kotiseurakuntaan, joka on yksilön uskon kannalta merkittävämpi yhteisö kuin satojen kilometrien päässä asuvat kaverit ja riparipappi.
Kolme leiriä ja neljä työvuotta
Olen kiitollinen kuluneista vuosista ja kohtaamisista nuorten, heidän vanhempiensa ja työkavereiden kanssa. Kiitos erityisesti työkavereille Antille ja Sallalle. Tili on plussalla suurelta osin teidän vuoksi.
Ikävä on erityisesti heitä, jotka ovat jääneet seurakuntiemme nuorisotyön ja seurakuntayhteyden ulkopuolelle rippikoulun jälkeen.
Miika, tässä on osa sinulle annetuista lähtökohdista. Siunausta tärkeään työhön, jossa tiedän sinun olevan hyvä.
Eero Pihlava
Pyhän Tuomaksen seurakunnan pastori
www.lhpk.fi/espoo
Lähetyshiippakunnan valtakunnallinen rippikoulutyö saapui osaltani päätökseen syyskuussa. Työ jatkuu Porin Sakkeuksen pastorin Miika Niemisen johdolla. Omalla kohdallani on tilinteon hetki — hetki arvioida tehtyä työtä.
Olen tyytyväinen siihen, että viimeisen kolmen vuoden aikana Lähetyshiippakunnan rippikoulu on saanut selkeän rakenteen ja nivoutunut osaksi paikallisseurakuntien työtä.
Katekismustuokiot
Lähetyshiippakunnan rippikoulu on alkanut katekismustuokioilla kotiseurakunnan pastorin kanssa. Viime vuonna rippikouluun liittyviä katekismustuokioita pidettiin kuudessa hiippakunnan seurakunnassa.
Tapasin oman seurakuntani riparilaista kuusi kertaa keskustellakseni hänen kanssaan katekismuksen opinkohdista. Keskustelua edelsi käsiteltävän opinkohdan muistinvarainen kirjoittaminen paperille Lutherin selitysten kanssa.
Iloitsin siitä, että tuokioiden henkilökohtainen luonne mahdollisti sekä rippikoululaisen yksilöllisten kysymysten huomioon ottamisen, että tutustumisen pastorin, nuoren ja hänen perheensä välillä. Omassa kaaviossani tuokiot ovat muodostaneet rippikoulun kivijalan.
Rippikouluun liittyvässä palautteessa tuokiot on kuitenkin mainittu harvoin. Huomaamattomuus on usein merkki siitä, että asiat toimivat. Toisaalta on tuntunut siltä, että olen epäonnistunut katekismustuokioiden merkittävyyden ja mahdollisuuksien korostamisessa.
Seurakunnan muuttuva toimintaympäristö
Näen tuokiot erityisen tärkeäksi seurakuntiemme toimintaympäristöön liittyvien haasteiden tähden.
Kristilliseen kirkkoon ja uskoon liittyvät mielikuvat luodaan monen suomalaisen mielissä Suomen Ev.lut. kirkon todellisuuden/mediatodellisuuden kautta. Alati kasvavan hämmennyksen keskellä on vaikea hahmottaa kuinka vakavissaan Pyhään tulee suhtautua, kun kukaan ei näytä tietävän mitä hän edes tahtoo.
Tämänkaltaisen sekaannuksen keskellä katekismus on pelkistänyt riparilaisille sen mitä Jumala on ilmoittanut ja minkä mukaan kirkko elämässään pyrkii ojentautumaan.
Valtakirkon hämmennys ulottuu myös nuorten koulumaailmaan ja luterilaiseen oman uskonnon opetukseen. Vähenevä katsomusaineiden tuntimäärä ja ohentuva kristinuskon perusteiden tuntemus kutsuu seurakuntiamme tukemaan jäseniään kasvatustyön haasteissa.
Olen iloinnut suuresti siitä, että Lähetyshiippakunnan työntekijät ja vastuunkantajat ovat kyenneet vastamaan toimintaympäristön muutoksiin ja tukemaan perheitä mm. sunnuntain pyhäkouluilla ja ehtoolliskoulu-kurssilla (ts. aikaistettu rippikoulu), joka on suunnattu kouluikäisille lapsille.
Leirijaksot
Lähetyshiippakunnan rippikouluun on kuulunut kaksi leirijaksoa. Maaliskuun ensitapaamisessa on tutustuttu sekä Raamattuun, että toisiin leiriläisiin. Näin on sulatettu jäätä ennen kesän rippileiriä, joka on kestänyt seitsemän päivää.
Jokaisen vetämäni leirin jälkeen joku on esittänyt toiveen kesän leirijakson pidentämisestä. Aika on koettu lyhyeksi mm. sentähden, että vertailukohtana toimineet Suomen ev.lut. kirkon leirit kestävät usein 9-14 päivää.
Olen pohtinut asiaa, mutta en ole kokenut leirijakson pidentämistä tarpeelliseksi. Pääasiallinen syy tähän on se, että suuri osa leiriläisistä on jo leirille tullessaan omannut riittävän kristinopin ymmärryksen ehtoollisella käymiseen. He ovat tunteneet kolmiyhteisen Jumalan syntisen armahtavana alttarin Herrana.
Kahden viikon leiriä ei ole näin ollen tarvittu entuudestaan tuntemattoman kristinopin läpikäymiseen. Otaksun, että Suomen ev. lut. kirkon puolella lähtökohdat ovat erilaiset.
Jos leiriläiset saapuvat rippikouluumme tulevinakin vuosina pyhäkoulujen, leirien, varhaisnuorten toiminnan ja ehtoolliskoulun saattelemana, niin paine leirin opetustuntien määrän kasvattamisesta pysyy poissa.
On kuitenkin totta, että leirit ovat ystävyyssuhteiden kannalta erityisen tärkeitä niille nuorille, jotka ovat paikallisseurakunnassaan vailla suurta vertaisryhmää. Olisiko pidempi leiri parempi yhteisen sosiaalisen todellisuuden luomisen kannalta? Tämänkaltaisen kysymyksenasettelun äärelle on hyvä pysähtyä Lähetyshiippakunnan nuorisotyötä kehitettäessä.
Konfirmaatio ja seurakuntayhteys
Merkittävin Lähetyshiippakunnan rippikouluun tekemäni muutos on liittynyt konfirmaatiojumalanpalvelukseen. Yhteisen konfirmaatiomessun sijaan nuoret ovat viime vuosina palanneet leiriltä kotiin ja tulleet konfirmoiduiksi kotiseurakunnassaan leirin jälkeisenä pyhänä. Tämä on tarkoittanut sitä, että jotkut nuoret ovat seisoneet konfirmaatiossaan yksin kotiseurakuntansa alttarin edessä.
Muutoksen tiimoilta on käyty useampia puhelinkeskusteluja. Joidenkin mielestä muutos on ollut järjetön. Toiset ovat taas ymmärtäneet muutokseen liittyneet tavoitteet, mutta peljänneet, että yhden nuoren juhla viidentoista sijaan on koruton ja konfirmoitavalle turhaa jännitystä aiheuttava.
Mikä minulla oli motiivina, kun tahdoin muuttaa käytäntöä? Muutoksen päätavoite oli tukea konfirmoitavan ja hänen perheensä suhdetta paikallisseurakuntaan. Mikä olisi parempi paikka tälle kuin kastekoulun huipentava konfirmaatio, joka avaa ovet syvempään seurakuntayhteyteen niin sosiaalisesti kuin mahdollisen ensiehtoollisen muodossa.
Viime vuonna konfirmoin kotiseurakunnassamme yhden nuoren. Hän oli rippileirillä osa viidentoista leiriläisen joukkoa, mutta konfirmaatiossa yksin — yksin niiden omaisten keskellä, jotka olivat häntä varten kirkkoon saapuneet. Hän oli yksin pastorin edessä, jonka tunsi ja kuuli puhuvan pitkälti juuri hänelle. Hän oli yksin niiden messuvieraiden keskellä, jotka olivat rukoilleet vuosia hänen edestään yhteisessä esirukouksessa, vaihtaneet kuulumisia kirkkokahvilla ja seisoneet pyhäpäivinä hänen kanssaan alttarilla. Konfirmoitava oli yksin, mutta turvassa tutun seurakuntakodin yhteisessä juhlassa.
Tämänkaltaista seurakuntayhteyttä olen pyrkinyt tukemaan konfirmaatioon liittyvällä muutoksellani. Järjetöntä se ei ole, eikä myöskään ainut vaihtoehto. Toivon kuitenkin, että konfirmaatio liittäisi Lähetyshiippakunnan nuoret kiinteästi kotiseurakuntaan, joka on yksilön uskon kannalta merkittävämpi yhteisö kuin satojen kilometrien päässä asuvat kaverit ja riparipappi.
Kolme leiriä ja neljä työvuotta
Olen kiitollinen kuluneista vuosista ja kohtaamisista nuorten, heidän vanhempiensa ja työkavereiden kanssa. Kiitos erityisesti työkavereille Antille ja Sallalle. Tili on plussalla suurelta osin teidän vuoksi.
Ikävä on erityisesti heitä, jotka ovat jääneet seurakuntiemme nuorisotyön ja seurakuntayhteyden ulkopuolelle rippikoulun jälkeen.
Miika, tässä on osa sinulle annetuista lähtökohdista. Siunausta tärkeään työhön, jossa tiedän sinun olevan hyvä.
Eero Pihlava
Pyhän Tuomaksen seurakunnan pastori
www.lhpk.fi/espoo
Lähetyshiippakunnan valtakunnallinen rippikoulutyö saapui osaltani päätökseen syyskuussa. Työ jatkuu Porin Sakkeuksen pastorin Miika Niemisen johdolla. Omalla kohdallani on tilinteon hetki — hetki arvioida tehtyä työtä.
Olen tyytyväinen siihen, että viimeisen kolmen vuoden aikana Lähetyshiippakunnan rippikoulu on saanut selkeän rakenteen ja nivoutunut osaksi paikallisseurakuntien työtä.
Katekismustuokiot
Lähetyshiippakunnan rippikoulu on alkanut katekismustuokioilla kotiseurakunnan pastorin kanssa. Viime vuonna rippikouluun liittyviä katekismustuokioita pidettiin kuudessa hiippakunnan seurakunnassa.
Tapasin oman seurakuntani riparilaista kuusi kertaa keskustellakseni hänen kanssaan katekismuksen opinkohdista. Keskustelua edelsi käsiteltävän opinkohdan muistinvarainen kirjoittaminen paperille Lutherin selitysten kanssa.
Iloitsin siitä, että tuokioiden henkilökohtainen luonne mahdollisti sekä rippikoululaisen yksilöllisten kysymysten huomioon ottamisen, että tutustumisen pastorin, nuoren ja hänen perheensä välillä. Omassa kaaviossani tuokiot ovat muodostaneet rippikoulun kivijalan.
Rippikouluun liittyvässä palautteessa tuokiot on kuitenkin mainittu harvoin. Huomaamattomuus on usein merkki siitä, että asiat toimivat. Toisaalta on tuntunut siltä, että olen epäonnistunut katekismustuokioiden merkittävyyden ja mahdollisuuksien korostamisessa.
Seurakunnan muuttuva toimintaympäristö
Näen tuokiot erityisen tärkeäksi seurakuntiemme toimintaympäristöön liittyvien haasteiden tähden.
Kristilliseen kirkkoon ja uskoon liittyvät mielikuvat luodaan monen suomalaisen mielissä Suomen Ev.lut. kirkon todellisuuden/mediatodellisuuden kautta. Alati kasvavan hämmennyksen keskellä on vaikea hahmottaa kuinka vakavissaan Pyhään tulee suhtautua, kun kukaan ei näytä tietävän mitä hän edes tahtoo.
Tämänkaltaisen sekaannuksen keskellä katekismus on pelkistänyt riparilaisille sen mitä Jumala on ilmoittanut ja minkä mukaan kirkko elämässään pyrkii ojentautumaan.
Valtakirkon hämmennys ulottuu myös nuorten koulumaailmaan ja luterilaiseen oman uskonnon opetukseen. Vähenevä katsomusaineiden tuntimäärä ja ohentuva kristinuskon perusteiden tuntemus kutsuu seurakuntiamme tukemaan jäseniään kasvatustyön haasteissa.
Olen iloinnut suuresti siitä, että Lähetyshiippakunnan työntekijät ja vastuunkantajat ovat kyenneet vastamaan toimintaympäristön muutoksiin ja tukemaan perheitä mm. sunnuntain pyhäkouluilla ja ehtoolliskoulu-kurssilla (ts. aikaistettu rippikoulu), joka on suunnattu kouluikäisille lapsille.
Leirijaksot
Lähetyshiippakunnan rippikouluun on kuulunut kaksi leirijaksoa. Maaliskuun ensitapaamisessa on tutustuttu sekä Raamattuun, että toisiin leiriläisiin. Näin on sulatettu jäätä ennen kesän rippileiriä, joka on kestänyt seitsemän päivää.
Jokaisen vetämäni leirin jälkeen joku on esittänyt toiveen kesän leirijakson pidentämisestä. Aika on koettu lyhyeksi mm. sentähden, että vertailukohtana toimineet Suomen ev.lut. kirkon leirit kestävät usein 9-14 päivää.
Olen pohtinut asiaa, mutta en ole kokenut leirijakson pidentämistä tarpeelliseksi. Pääasiallinen syy tähän on se, että suuri osa leiriläisistä on jo leirille tullessaan omannut riittävän kristinopin ymmärryksen ehtoollisella käymiseen. He ovat tunteneet kolmiyhteisen Jumalan syntisen armahtavana alttarin Herrana.
Kahden viikon leiriä ei ole näin ollen tarvittu entuudestaan tuntemattoman kristinopin läpikäymiseen. Otaksun, että Suomen ev. lut. kirkon puolella lähtökohdat ovat erilaiset.
Jos leiriläiset saapuvat rippikouluumme tulevinakin vuosina pyhäkoulujen, leirien, varhaisnuorten toiminnan ja ehtoolliskoulun saattelemana, niin paine leirin opetustuntien määrän kasvattamisesta pysyy poissa.
On kuitenkin totta, että leirit ovat ystävyyssuhteiden kannalta erityisen tärkeitä niille nuorille, jotka ovat paikallisseurakunnassaan vailla suurta vertaisryhmää. Olisiko pidempi leiri parempi yhteisen sosiaalisen todellisuuden luomisen kannalta? Tämänkaltaisen kysymyksenasettelun äärelle on hyvä pysähtyä Lähetyshiippakunnan nuorisotyötä kehitettäessä.
Konfirmaatio ja seurakuntayhteys
Merkittävin Lähetyshiippakunnan rippikouluun tekemäni muutos on liittynyt konfirmaatiojumalanpalvelukseen. Yhteisen konfirmaatiomessun sijaan nuoret ovat viime vuosina palanneet leiriltä kotiin ja tulleet konfirmoiduiksi kotiseurakunnassaan leirin jälkeisenä pyhänä. Tämä on tarkoittanut sitä, että jotkut nuoret ovat seisoneet konfirmaatiossaan yksin kotiseurakuntansa alttarin edessä.
Muutoksen tiimoilta on käyty useampia puhelinkeskusteluja. Joidenkin mielestä muutos on ollut järjetön. Toiset ovat taas ymmärtäneet muutokseen liittyneet tavoitteet, mutta peljänneet, että yhden nuoren juhla viidentoista sijaan on koruton ja konfirmoitavalle turhaa jännitystä aiheuttava.
Mikä minulla oli motiivina, kun tahdoin muuttaa käytäntöä? Muutoksen päätavoite oli tukea konfirmoitavan ja hänen perheensä suhdetta paikallisseurakuntaan. Mikä olisi parempi paikka tälle kuin kastekoulun huipentava konfirmaatio, joka avaa ovet syvempään seurakuntayhteyteen niin sosiaalisesti kuin mahdollisen ensiehtoollisen muodossa.
Viime vuonna konfirmoin kotiseurakunnassamme yhden nuoren. Hän oli rippileirillä osa viidentoista leiriläisen joukkoa, mutta konfirmaatiossa yksin — yksin niiden omaisten keskellä, jotka olivat häntä varten kirkkoon saapuneet. Hän oli yksin pastorin edessä, jonka tunsi ja kuuli puhuvan pitkälti juuri hänelle. Hän oli yksin niiden messuvieraiden keskellä, jotka olivat rukoilleet vuosia hänen edestään yhteisessä esirukouksessa, vaihtaneet kuulumisia kirkkokahvilla ja seisoneet pyhäpäivinä hänen kanssaan alttarilla. Konfirmoitava oli yksin, mutta turvassa tutun seurakuntakodin yhteisessä juhlassa.
Tämänkaltaista seurakuntayhteyttä olen pyrkinyt tukemaan konfirmaatioon liittyvällä muutoksellani. Järjetöntä se ei ole, eikä myöskään ainut vaihtoehto. Toivon kuitenkin, että konfirmaatio liittäisi Lähetyshiippakunnan nuoret kiinteästi kotiseurakuntaan, joka on yksilön uskon kannalta merkittävämpi yhteisö kuin satojen kilometrien päässä asuvat kaverit ja riparipappi.
Kolme leiriä ja neljä työvuotta
Olen kiitollinen kuluneista vuosista ja kohtaamisista nuorten, heidän vanhempiensa ja työkavereiden kanssa. Kiitos erityisesti työkavereille Antille ja Sallalle. Tili on plussalla suurelta osin teidän vuoksi.
Ikävä on erityisesti heitä, jotka ovat jääneet seurakuntiemme nuorisotyön ja seurakuntayhteyden ulkopuolelle rippikoulun jälkeen.
Miika, tässä on osa sinulle annetuista lähtökohdista. Siunausta tärkeään työhön, jossa tiedän sinun olevan hyvä.
Eero Pihlava
Pyhän Tuomaksen seurakunnan pastori
www.lhpk.fi/espoo
Lähetyshiippakunnan valtakunnallinen rippikoulutyö saapui osaltani päätökseen syyskuussa. Työ jatkuu Porin Sakkeuksen pastorin Miika Niemisen johdolla. Omalla kohdallani on tilinteon hetki — hetki arvioida tehtyä työtä.
Olen tyytyväinen siihen, että viimeisen kolmen vuoden aikana Lähetyshiippakunnan rippikoulu on saanut selkeän rakenteen ja nivoutunut osaksi paikallisseurakuntien työtä.
Katekismustuokiot
Lähetyshiippakunnan rippikoulu on alkanut katekismustuokioilla kotiseurakunnan pastorin kanssa. Viime vuonna rippikouluun liittyviä katekismustuokioita pidettiin kuudessa hiippakunnan seurakunnassa.
Tapasin oman seurakuntani riparilaista kuusi kertaa keskustellakseni hänen kanssaan katekismuksen opinkohdista. Keskustelua edelsi käsiteltävän opinkohdan muistinvarainen kirjoittaminen paperille Lutherin selitysten kanssa.
Iloitsin siitä, että tuokioiden henkilökohtainen luonne mahdollisti sekä rippikoululaisen yksilöllisten kysymysten huomioon ottamisen, että tutustumisen pastorin, nuoren ja hänen perheensä välillä. Omassa kaaviossani tuokiot ovat muodostaneet rippikoulun kivijalan.
Rippikouluun liittyvässä palautteessa tuokiot on kuitenkin mainittu harvoin. Huomaamattomuus on usein merkki siitä, että asiat toimivat. Toisaalta on tuntunut siltä, että olen epäonnistunut katekismustuokioiden merkittävyyden ja mahdollisuuksien korostamisessa.
Seurakunnan muuttuva toimintaympäristö
Näen tuokiot erityisen tärkeäksi seurakuntiemme toimintaympäristöön liittyvien haasteiden tähden.
Kristilliseen kirkkoon ja uskoon liittyvät mielikuvat luodaan monen suomalaisen mielissä Suomen Ev.lut. kirkon todellisuuden/mediatodellisuuden kautta. Alati kasvavan hämmennyksen keskellä on vaikea hahmottaa kuinka vakavissaan Pyhään tulee suhtautua, kun kukaan ei näytä tietävän mitä hän edes tahtoo.
Tämänkaltaisen sekaannuksen keskellä katekismus on pelkistänyt riparilaisille sen mitä Jumala on ilmoittanut ja minkä mukaan kirkko elämässään pyrkii ojentautumaan.
Valtakirkon hämmennys ulottuu myös nuorten koulumaailmaan ja luterilaiseen oman uskonnon opetukseen. Vähenevä katsomusaineiden tuntimäärä ja ohentuva kristinuskon perusteiden tuntemus kutsuu seurakuntiamme tukemaan jäseniään kasvatustyön haasteissa.
Olen iloinnut suuresti siitä, että Lähetyshiippakunnan työntekijät ja vastuunkantajat ovat kyenneet vastamaan toimintaympäristön muutoksiin ja tukemaan perheitä mm. sunnuntain pyhäkouluilla ja ehtoolliskoulu-kurssilla (ts. aikaistettu rippikoulu), joka on suunnattu kouluikäisille lapsille.
Leirijaksot
Lähetyshiippakunnan rippikouluun on kuulunut kaksi leirijaksoa. Maaliskuun ensitapaamisessa on tutustuttu sekä Raamattuun, että toisiin leiriläisiin. Näin on sulatettu jäätä ennen kesän rippileiriä, joka on kestänyt seitsemän päivää.
Jokaisen vetämäni leirin jälkeen joku on esittänyt toiveen kesän leirijakson pidentämisestä. Aika on koettu lyhyeksi mm. sentähden, että vertailukohtana toimineet Suomen ev.lut. kirkon leirit kestävät usein 9-14 päivää.
Olen pohtinut asiaa, mutta en ole kokenut leirijakson pidentämistä tarpeelliseksi. Pääasiallinen syy tähän on se, että suuri osa leiriläisistä on jo leirille tullessaan omannut riittävän kristinopin ymmärryksen ehtoollisella käymiseen. He ovat tunteneet kolmiyhteisen Jumalan syntisen armahtavana alttarin Herrana.
Kahden viikon leiriä ei ole näin ollen tarvittu entuudestaan tuntemattoman kristinopin läpikäymiseen. Otaksun, että Suomen ev. lut. kirkon puolella lähtökohdat ovat erilaiset.
Jos leiriläiset saapuvat rippikouluumme tulevinakin vuosina pyhäkoulujen, leirien, varhaisnuorten toiminnan ja ehtoolliskoulun saattelemana, niin paine leirin opetustuntien määrän kasvattamisesta pysyy poissa.
On kuitenkin totta, että leirit ovat ystävyyssuhteiden kannalta erityisen tärkeitä niille nuorille, jotka ovat paikallisseurakunnassaan vailla suurta vertaisryhmää. Olisiko pidempi leiri parempi yhteisen sosiaalisen todellisuuden luomisen kannalta? Tämänkaltaisen kysymyksenasettelun äärelle on hyvä pysähtyä Lähetyshiippakunnan nuorisotyötä kehitettäessä.
Konfirmaatio ja seurakuntayhteys
Merkittävin Lähetyshiippakunnan rippikouluun tekemäni muutos on liittynyt konfirmaatiojumalanpalvelukseen. Yhteisen konfirmaatiomessun sijaan nuoret ovat viime vuosina palanneet leiriltä kotiin ja tulleet konfirmoiduiksi kotiseurakunnassaan leirin jälkeisenä pyhänä. Tämä on tarkoittanut sitä, että jotkut nuoret ovat seisoneet konfirmaatiossaan yksin kotiseurakuntansa alttarin edessä.
Muutoksen tiimoilta on käyty useampia puhelinkeskusteluja. Joidenkin mielestä muutos on ollut järjetön. Toiset ovat taas ymmärtäneet muutokseen liittyneet tavoitteet, mutta peljänneet, että yhden nuoren juhla viidentoista sijaan on koruton ja konfirmoitavalle turhaa jännitystä aiheuttava.
Mikä minulla oli motiivina, kun tahdoin muuttaa käytäntöä? Muutoksen päätavoite oli tukea konfirmoitavan ja hänen perheensä suhdetta paikallisseurakuntaan. Mikä olisi parempi paikka tälle kuin kastekoulun huipentava konfirmaatio, joka avaa ovet syvempään seurakuntayhteyteen niin sosiaalisesti kuin mahdollisen ensiehtoollisen muodossa.
Viime vuonna konfirmoin kotiseurakunnassamme yhden nuoren. Hän oli rippileirillä osa viidentoista leiriläisen joukkoa, mutta konfirmaatiossa yksin — yksin niiden omaisten keskellä, jotka olivat häntä varten kirkkoon saapuneet. Hän oli yksin pastorin edessä, jonka tunsi ja kuuli puhuvan pitkälti juuri hänelle. Hän oli yksin niiden messuvieraiden keskellä, jotka olivat rukoilleet vuosia hänen edestään yhteisessä esirukouksessa, vaihtaneet kuulumisia kirkkokahvilla ja seisoneet pyhäpäivinä hänen kanssaan alttarilla. Konfirmoitava oli yksin, mutta turvassa tutun seurakuntakodin yhteisessä juhlassa.
Tämänkaltaista seurakuntayhteyttä olen pyrkinyt tukemaan konfirmaatioon liittyvällä muutoksellani. Järjetöntä se ei ole, eikä myöskään ainut vaihtoehto. Toivon kuitenkin, että konfirmaatio liittäisi Lähetyshiippakunnan nuoret kiinteästi kotiseurakuntaan, joka on yksilön uskon kannalta merkittävämpi yhteisö kuin satojen kilometrien päässä asuvat kaverit ja riparipappi.
Kolme leiriä ja neljä työvuotta
Olen kiitollinen kuluneista vuosista ja kohtaamisista nuorten, heidän vanhempiensa ja työkavereiden kanssa. Kiitos erityisesti työkavereille Antille ja Sallalle. Tili on plussalla suurelta osin teidän vuoksi.
Ikävä on erityisesti heitä, jotka ovat jääneet seurakuntiemme nuorisotyön ja seurakuntayhteyden ulkopuolelle rippikoulun jälkeen.
Miika, tässä on osa sinulle annetuista lähtökohdista. Siunausta tärkeään työhön, jossa tiedän sinun olevan hyvä.
Eero Pihlava
Pyhän Tuomaksen seurakunnan pastori
www.lhpk.fi/espoo
Lähetyshiippakunnan valtakunnallinen rippikoulutyö saapui osaltani päätökseen syyskuussa. Työ jatkuu Porin Sakkeuksen pastorin Miika Niemisen johdolla. Omalla kohdallani on tilinteon hetki — hetki arvioida tehtyä työtä.
Olen tyytyväinen siihen, että viimeisen kolmen vuoden aikana Lähetyshiippakunnan rippikoulu on saanut selkeän rakenteen ja nivoutunut osaksi paikallisseurakuntien työtä.
Katekismustuokiot
Lähetyshiippakunnan rippikoulu on alkanut katekismustuokioilla kotiseurakunnan pastorin kanssa. Viime vuonna rippikouluun liittyviä katekismustuokioita pidettiin kuudessa hiippakunnan seurakunnassa.
Tapasin oman seurakuntani riparilaista kuusi kertaa keskustellakseni hänen kanssaan katekismuksen opinkohdista. Keskustelua edelsi käsiteltävän opinkohdan muistinvarainen kirjoittaminen paperille Lutherin selitysten kanssa.
Iloitsin siitä, että tuokioiden henkilökohtainen luonne mahdollisti sekä rippikoululaisen yksilöllisten kysymysten huomioon ottamisen, että tutustumisen pastorin, nuoren ja hänen perheensä välillä. Omassa kaaviossani tuokiot ovat muodostaneet rippikoulun kivijalan.
Rippikouluun liittyvässä palautteessa tuokiot on kuitenkin mainittu harvoin. Huomaamattomuus on usein merkki siitä, että asiat toimivat. Toisaalta on tuntunut siltä, että olen epäonnistunut katekismustuokioiden merkittävyyden ja mahdollisuuksien korostamisessa.
Seurakunnan muuttuva toimintaympäristö
Näen tuokiot erityisen tärkeäksi seurakuntiemme toimintaympäristöön liittyvien haasteiden tähden.
Kristilliseen kirkkoon ja uskoon liittyvät mielikuvat luodaan monen suomalaisen mielissä Suomen Ev.lut. kirkon todellisuuden/mediatodellisuuden kautta. Alati kasvavan hämmennyksen keskellä on vaikea hahmottaa kuinka vakavissaan Pyhään tulee suhtautua, kun kukaan ei näytä tietävän mitä hän edes tahtoo.
Tämänkaltaisen sekaannuksen keskellä katekismus on pelkistänyt riparilaisille sen mitä Jumala on ilmoittanut ja minkä mukaan kirkko elämässään pyrkii ojentautumaan.
Valtakirkon hämmennys ulottuu myös nuorten koulumaailmaan ja luterilaiseen oman uskonnon opetukseen. Vähenevä katsomusaineiden tuntimäärä ja ohentuva kristinuskon perusteiden tuntemus kutsuu seurakuntiamme tukemaan jäseniään kasvatustyön haasteissa.
Olen iloinnut suuresti siitä, että Lähetyshiippakunnan työntekijät ja vastuunkantajat ovat kyenneet vastamaan toimintaympäristön muutoksiin ja tukemaan perheitä mm. sunnuntain pyhäkouluilla ja ehtoolliskoulu-kurssilla (ts. aikaistettu rippikoulu), joka on suunnattu kouluikäisille lapsille.
Leirijaksot
Lähetyshiippakunnan rippikouluun on kuulunut kaksi leirijaksoa. Maaliskuun ensitapaamisessa on tutustuttu sekä Raamattuun, että toisiin leiriläisiin. Näin on sulatettu jäätä ennen kesän rippileiriä, joka on kestänyt seitsemän päivää.
Jokaisen vetämäni leirin jälkeen joku on esittänyt toiveen kesän leirijakson pidentämisestä. Aika on koettu lyhyeksi mm. sentähden, että vertailukohtana toimineet Suomen ev.lut. kirkon leirit kestävät usein 9-14 päivää.
Olen pohtinut asiaa, mutta en ole kokenut leirijakson pidentämistä tarpeelliseksi. Pääasiallinen syy tähän on se, että suuri osa leiriläisistä on jo leirille tullessaan omannut riittävän kristinopin ymmärryksen ehtoollisella käymiseen. He ovat tunteneet kolmiyhteisen Jumalan syntisen armahtavana alttarin Herrana.
Kahden viikon leiriä ei ole näin ollen tarvittu entuudestaan tuntemattoman kristinopin läpikäymiseen. Otaksun, että Suomen ev. lut. kirkon puolella lähtökohdat ovat erilaiset.
Jos leiriläiset saapuvat rippikouluumme tulevinakin vuosina pyhäkoulujen, leirien, varhaisnuorten toiminnan ja ehtoolliskoulun saattelemana, niin paine leirin opetustuntien määrän kasvattamisesta pysyy poissa.
On kuitenkin totta, että leirit ovat ystävyyssuhteiden kannalta erityisen tärkeitä niille nuorille, jotka ovat paikallisseurakunnassaan vailla suurta vertaisryhmää. Olisiko pidempi leiri parempi yhteisen sosiaalisen todellisuuden luomisen kannalta? Tämänkaltaisen kysymyksenasettelun äärelle on hyvä pysähtyä Lähetyshiippakunnan nuorisotyötä kehitettäessä.
Konfirmaatio ja seurakuntayhteys
Merkittävin Lähetyshiippakunnan rippikouluun tekemäni muutos on liittynyt konfirmaatiojumalanpalvelukseen. Yhteisen konfirmaatiomessun sijaan nuoret ovat viime vuosina palanneet leiriltä kotiin ja tulleet konfirmoiduiksi kotiseurakunnassaan leirin jälkeisenä pyhänä. Tämä on tarkoittanut sitä, että jotkut nuoret ovat seisoneet konfirmaatiossaan yksin kotiseurakuntansa alttarin edessä.
Muutoksen tiimoilta on käyty useampia puhelinkeskusteluja. Joidenkin mielestä muutos on ollut järjetön. Toiset ovat taas ymmärtäneet muutokseen liittyneet tavoitteet, mutta peljänneet, että yhden nuoren juhla viidentoista sijaan on koruton ja konfirmoitavalle turhaa jännitystä aiheuttava.
Mikä minulla oli motiivina, kun tahdoin muuttaa käytäntöä? Muutoksen päätavoite oli tukea konfirmoitavan ja hänen perheensä suhdetta paikallisseurakuntaan. Mikä olisi parempi paikka tälle kuin kastekoulun huipentava konfirmaatio, joka avaa ovet syvempään seurakuntayhteyteen niin sosiaalisesti kuin mahdollisen ensiehtoollisen muodossa.
Viime vuonna konfirmoin kotiseurakunnassamme yhden nuoren. Hän oli rippileirillä osa viidentoista leiriläisen joukkoa, mutta konfirmaatiossa yksin — yksin niiden omaisten keskellä, jotka olivat häntä varten kirkkoon saapuneet. Hän oli yksin pastorin edessä, jonka tunsi ja kuuli puhuvan pitkälti juuri hänelle. Hän oli yksin niiden messuvieraiden keskellä, jotka olivat rukoilleet vuosia hänen edestään yhteisessä esirukouksessa, vaihtaneet kuulumisia kirkkokahvilla ja seisoneet pyhäpäivinä hänen kanssaan alttarilla. Konfirmoitava oli yksin, mutta turvassa tutun seurakuntakodin yhteisessä juhlassa.
Tämänkaltaista seurakuntayhteyttä olen pyrkinyt tukemaan konfirmaatioon liittyvällä muutoksellani. Järjetöntä se ei ole, eikä myöskään ainut vaihtoehto. Toivon kuitenkin, että konfirmaatio liittäisi Lähetyshiippakunnan nuoret kiinteästi kotiseurakuntaan, joka on yksilön uskon kannalta merkittävämpi yhteisö kuin satojen kilometrien päässä asuvat kaverit ja riparipappi.
Kolme leiriä ja neljä työvuotta
Olen kiitollinen kuluneista vuosista ja kohtaamisista nuorten, heidän vanhempiensa ja työkavereiden kanssa. Kiitos erityisesti työkavereille Antille ja Sallalle. Tili on plussalla suurelta osin teidän vuoksi.
Ikävä on erityisesti heitä, jotka ovat jääneet seurakuntiemme nuorisotyön ja seurakuntayhteyden ulkopuolelle rippikoulun jälkeen.
Miika, tässä on osa sinulle annetuista lähtökohdista. Siunausta tärkeään työhön, jossa tiedän sinun olevan hyvä.
Eero Pihlava
Pyhän Tuomaksen seurakunnan pastori
www.lhpk.fi/espoo
