Risto Soramies esittelykuva
Onko oikein aina pyytää ja anoa ja huutaa Jumalaa avuksi? Eikö pitäisi ensin kiittää ja ylistää? Onko häpeämätöntä aina olla pyytämässä? Oma sydän ja kunnollisuuden tunto estelevät: ethän sinä aina voi vain ruikuttaa! Tähän suuntaan kuulee joskus opetettavankin. Mutta minkäs teet: kun on hätä, on saatava apua.
Edesmennyt saksalainen professori Hans Wolf tuo esiin tutkimuksessaan Vanhan testamentin ihmiskuvasta käsitteen nefesh, joka yleensä käännetään sanalla sielu. Jumala loi ihmisen eläväksi sieluksi, nefesh. Sana on alunperin tarkoittanut kurkkua tai nielua. Ihminen on Jumalan edessä kuin linnunpoikanen, jonka ainoa taito on avata kurkkunsa. Muistan pikkupoikana, kun löysimme pajukosta linnunpesän, joka oli täynnä vastakuoriutuneita poikasia. Oli suorastaan järkyttävää nähdä kymmenkunta avointa kurkkua heti, kun koskimme pesää. Poikaset tulkitsivat liikahduksen emon tuloksi. Heille oli elinehto, että emo toi heille ruokaa. Nuo kurkut olivat hyvä kuva ihmisestä suhteessaan Jumalaan.
Ihminen on todellakin kokonaan Jumalan avun tarpeessa, myös silloin, kun hän ei tiedä tai usko sitä. Onko se paha asia? Onko se väärin? Pitäisikö päästä jotenkin parempaan asemaan, omavaraisemmaksi, niin ettei tarvitsisi aina häiritä Jumalaa? Otsikkomme on lainaus 50. psalmista, jae 15. Saksassa kristityt tuntevat tuon kohdan Jumalan puhelinnumerona, 5015; avuksi huutaminen ja puhelimella soittaminen ovat nimittäin sama verbi, anrufen. ”Soita minulle hädässäsi…” Jumalan käskyä seuraa lupaus ”niin minä tahdon auttaa sinua”.
Syntiinlankeemus toi kaikenlaisen hädän maailmaan, siksi on ymmärrettävää, että joudumme turvautumaan Jumalan apuun. Mutta tuo nefesh viittaa vielä paljon syvemmälle. Jumala loi ihmisen Jumalan hyvyyden vastaanottajaksi. Oli alunperinkin niin, että ihminen tarvitsi Luojaansa koko ajan ja kaikissa asioissa, mutta tähän avuntarpeeseen ei liittynyt mitään hätää. Päinvastoin: ihminen sai olla huoleton, onnellinen ja autuas, nauttien Jumalan hyvyyttä. Jumala on kaiken elämän ja hyvyyden lähde. Hänen yltäkylläisyydestään ihmisen kuuluikin elää.
Hätä, ahdistus ja kuolema ja sairaudet tulivat synnin seurauksena. Ihmisen avuntarve tuli vielä entistäkin suuremmaksi ja nyt siihen liittyi kaiken lisäksi epäusko ja Jumalan hyvyyden epäileminen ja ennen kaikkea pohjaton syntivelka. Kun Adam ennen lankeemusta oli seurustellut vapaasti ja iloisesti Jumalan kanssa, niin nyt hän pakeni Hyväntekijäänsä. Tässä on ihmisen perisynti: se ei luota Jumalaan, ei etsi, vaan pakenee Häntä, ei huuda Häntä avuksi eikä rakasta Häntä eikä usko Hänestä hyvää.
Jumala houkuttelee lupauksillaan ja käskyillään palaamaan elämän lähteelle. Nyt tarpeenamme on kaiken muun lisäksi saada syntimme anteeksi. Ylpeä tai pelokas omavanhurskautemme estää meitä rukoilemasta ja tekee Jumalaan luottamisen vastenmieliseksi, vaikka mikään ei ole ihmiselle parempaa kuin turvautua Jumalaan.
Jumalan avuksi huutaminen on suorastaan elämän merkki ja uskomme syvin olemus. Kaikkialla Vanhassa testamentissa puhutaan Jumalan avuksi huutamisesta, ja Uudessa testamentissa seurakunnan synonyyminä käytetään ilmaisua ”ne, jotka huutavat avukseen Kristuksen nimeä”. Ei siis ole koskaan väärin huutaa Jumalalta apua ja anoa ja rukoilla kaikkia elämän tarpeita. Hurskaan tekeytyvä ääni, joka sisällämme estelee: ”Ethän sinä voi aina vain pyytää ja ruikuttaa!” ei ole Jumalan ääni. Jumalan ääni on: ”Minä olen sinun apusi. Älköön sinulla olko muita jumalia!”
Sitten on aina oikein myös kiittää ja ylistää. Mutta ensimmäinen ylistys on jo avunhuutomme, sillä se on tunnustus, että vain Jumala voi ja tahtoo auttaa. ”Hoosianna”-huuto osoitetaan Kaikkivaltiaalle. Hoosianna merkitsee juuri ”oi auta”. Ja kun apu on tullut, on oikein ja arvollista kiittää Auttajaamme.
Ihminen, nefesh, avoin, tyhjä kurkku, ilman Jumalan apua tuhoon tuomittu jo tässä elämässä ja syntivelkansa tähden tuomittu myös ikuisuuden edessä. Niin kuin olisi hulluutta ja turhaa käskeä linnunpoikasta noutamaan ruokansa, niin on jokaisen ihmisen, uskovan tai ateistinkin mahdotonta elättää itseänsä muulla, kuin Jumalan lahjoilla. Ja niin kuin tervaan juuttunut lintu, joka pyrkiessään pääsemään vapaaksi, juuttuu vain joka yrityksellään pahemmin ja likaa höyhenensä yhä perusteellisemmin, niin on ihmisen mahdotonta vapauttaa ja puhdistaa itsensä synnistä. Sen tekee Jumala, Vapahtajamme Jeesuksen tähden yhdellä sanallaan, jonka Hän julistaa toisen ihmisen suulla: ”Poikani, tyttäreni, sinun syntisi on maksettu ja anteeksi annettu.”
Risto Soramies
Lähetyshiippakunnan piispa
