Tuskailen usein, aivan liian usein, sitä, ettei lapseni osaa olla ehtoollispöydässä. Kiemurtelee, kiipeilee, tökkii ja nipistää, joskus puree tai kiroilee. Huokaisen syvään, nielen harmini ja jatkan kasvattamista. Toivon, että joskus tulee vielä päivä, jolloin hän osaa hiljentyä ja rauhoittua pyhän äärellä.
”Markus, minun on nälkä.” Poika tapittaa pastoria tiukasti silmiin ja ilmaisee tarpeensa niin selkeästi kuin ikinä voi. Voiko ehtoollispöytään tulla paremmalla sydämen asenteella? Mitä sitten vaikka kiukkua ja harmia. Jos on nälkä, paras lääke kiukkuun on elämän leipä, itse Jeesus Kristus. Hän haluaa ruokkia meidät nälkäiset ja kiukkuiset sillä leivällä, jota syömällä ei koskaan enää tarvitse olla nälkäinen ja sillä vedellä, jota juotuaan ei koskaan tarvitse olla janoinen.
Taas kerran ehtoollisen hetki on täynnä taistelua ja pitelemistä. Yritän varoa, ettei lapseni kaada heiluessaan ehtoollismaljaa päälleni eikä kaada ehtoolliskaidetta kumoon. Teidän edestänne annettu. Teidän edestänne vuodatettu. Teen ristinmerkin ja nousen pöydästä lapsi sylissäni.
”Entäs minä?!? Äiti, entäs minä?!?” Kysymys riipaisee syvältä. Poika itkee hädissään. Olen taas sanaton. Tätäkö se on, kun kokee jäävänsä jostain osattomaksi? Tätäkö se on, kun on hätä itsestään? Tämä on se sydämen asenne, johon Jeesus vastaa ryntäämällä paikalle ja antamalla yllitsevuotavasti ja tuhlaten. Juuri sinun edestäsi on kaikki tehty.
Tajuan yhtäkkiä, että näinkö taivaallinen Isä kasvattaa meitä lapsiaan. Kuinka paljon aiheutamme murhetta ja huolta, kuinka monta kyyneltä tarvitaan kovapäisyytemme, pahuutemme ja itsekkyytemme vuoksi. Ja kuitenkin: kuinka Isän sydän heltyy, kun hän näkee nälkämme ja hätämme. Kaikki annetaan anteeksi ja tarpeemme tyydytetään. Kiitos Taivaan Isä.
Reetta Syri
Luukkaan luterilainen seurakunta
Seinäjoki
