Blogi: Joulu kuoleman varjon maassa

 

Pyhäinpäivänä oli luovuttava toivosta. Syksyn aikana annetut hoidot eivät olleet tehonneet, päinvastoin. Kasvain levisi haimasta muihin elimiin. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä. Ensimmäiset epäilykset olivat heränneet kesällä. Nyt viisikymppisellä olisi jäljellä vain viikkoja, ehkä kuukausia.

Laitoshoitoon setäni ei halunnut mennä, vaan pysyä kotona viimeiseen asti. Kun voimat eivät enää riittäneet maatilan töihin, hän meni metsälle. Istui päivät koiran kanssa passissa ja pohti tapahtuvaa. Kodin asiat täytyisi pistää kuntoon, kun vielä olisi mahdollista. Hän listasi tekemättömiä töitä ja laati ohjeita, miten ne hoidetaan. Etsi koiralle uuden kodin, osti lapsille auton, vei vaimon vihille. Puhui asioista, joista ei ollut puhuttu. 

Vaimo pyysi minulta, voisinko jutella setäni kanssa uskon asioista. Tottakai lupasin, sehän on kristityn tehtävä. Menin hänen luokseen. Olin hiljaa. Toisena päivänä menin uudestaan. En sanonut vieläkään mitään. Kotimatkan itkin, pelkäsin, rukoilin: – Herra, etkö näe, että aika loppuu? Herra, auta minua nyt. Anna minun pystyä sanomaan edes jotain! 

Adventin aikana valmistauduimme sekä jouluun että kuolemaan. Viikko viikolta riutuvat kasvot pakottivat uskomaan, että emme pääse totuutta karkuun. Sen rinnalla lahjahössötys tuntui harvinaisen turhalta ja tonttupolkat naurettavilta. Kun saattohoito aloitettiin, perhe ja suku ryhtyivät ympärivuorokautisiksi hoitajiksi. Potilas itse ei tosin ollut luovuttamassa. Olin mieheni kanssa kaatamassa joulukuusta, kun ohi ajavasta autosta huikkasi tuttu ääni: – Joo, hyvä! Justiinsa siitä kannattaa ottaa, siinä on sitä parasta taimikkoa! 

Tuli minun vuoroni asettua yöksi setäni vuoteen viereen. Katselin rauhallisesti nukkuvaa miestä ja suuresta ikkunasta avautuvaa maisemaa. Navetan kirkkaat valot valaisivat tienoon. Siinä oli hänen elämäntyönsä. Tuota karjaa hän oli kymmeniä vuosia ruokkinut, ja tuolle pellolle olimme ajaneet lehmiä laiduntamaan. Tuolle järvelle hän oli soutanut kalastamaan, kun heinä oli tehty. 

Navetan takana siinsi puusepänverstas. Siellä setäni oli veistänyt kehdon, jossa meitä serkuksia vastasyntyneinä tuuditettiin. Kotikirkkomme kalusteetkin hän oli tehnyt, kastemaljan ja alttarikaiteen. Ei sellaista ole voinut tehdä pohtimatta uskon asioita. Enkä minä ollut vieläkään sanonut mitään.

Yhtäkkiä havahduin huomaamaan, että setäni hengenvedot vaikeutuivat. Aika oli lopussa. Säntäsin hakemaan vaimon ja lapset, jotka nukkuivat talon toisessa päädyssä. Kun olimme tulleet takaisin sängyn luo, kuulin itseni sanovan: – Herra siunaa meitä ja varjele meitä, Herra valista kasvosi meille ja ole meille armollinen. Herra käännä kasvosi meidän puoleemme ja anna meille Sinun rauhasi. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen. Sitten setäni henkäisi viimeisen kerran. Keittiössä verstastekoinen kaappikello löi kahdeksan kertaa – ylösnousemuksen luvun verran. Itkimme yhdessä ääneen. Oli jouluaatto.

Tuonakin jouluna kirkoissa luettiin:

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus. — Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas. (Jes. 9:1,5).

Näitä sanoja parempaa lohdutusta en olisi voinut saada. 

Kirjoitus on julkaistu Pyhäkön lampussa 5/2024.