Blogi: Kapituleista käräjille

Dekaani Juhana Pohjola

Lähetyshiippakunta on joutunut median myrskynsilmään. Se ei ole ensimmäinen kerta. Onhan mediamyräköitä tullut vastaan tasaisin väliajoin Luther-säätiön perustamisesta saakka – yli 20 vuoden ajan. Valtakunnansyyttäjän jättämä haaste kansanedustaja Päivi Räsäselle ja allekirjoittaneelle on uusi etappi samalla tiellä. Se eroaa aikaisemmin koetusta, mutta liittyy samaan isoon kuvaan. Debatti on nyt siirtynyt valtakirkosta valtioon, tuomiokapituleista käräjäsaliin.

Suomen Luther-säätiö perustettiin rakentamaan luterilaista vaihtoehtoa niille, jotka olivat jääneet kodittomiksi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Seurakuntaverkostomme nopea synty osoitti, että raamatullistunnustuksellisille ja kodinomaisille messuyhteisöille oli tarvetta. Vaikka työnäkymme ei noussut vastustamisesta vaan evankeliumilla vahvistamisesta ja uusien tavoittamisesta, vastakkainasettelua ei voinut välttää. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätökset ja käytännöt olivat poikenneet sen omasta tunnustusperustasta. Näkyvimmin se ilmeni paimenviran avaamisessa naisille. Päätös runnottiin läpi yhteiskunnallisella paineella ja tasa-arvoideologialla. Yhä uudestaan on toistettu, ettei naispappeuskiistassa ole kysymys tasa-arvosta vaan paimenviran asetuksesta ja seurakuntaperheen isänvirasta. Kuuroille korville puhuttiin, ettei samanarvoisuus merkitse samanlaisuutta. Erilaiset tehtävät ja kutsumukset kirkossa eivät merkitse eriarvoisuutta vaan täydentävät ja rikastuttavat toinen toistaan. Tasa-arvoideologian mukaisesti Raamatun ja kirkon perinteiseen virkakäsitykseen pitäytyville pappisvihkimyksien, virkojen ja tilojen antaminen alettiin nähdä välillisenä syrjimisenä. Luther-säätiö joutui etsimään työlleen uudet uomat. Sen seurauksena Suomen evankelis-luterilaisen kirkon useat tuomiokapitulit piispojensa johdolla käyttivät suurinta mahdollista rangaistusta: pappisvirasta erottamista. Kun tila loppui valtakirkosta, olemme jatkaneet isien ja äitien kirkkoa Lähetyshiippakunnassa.

Nyt polttopisteeseen on joutunut perinteinen kristillinen seksuaaliopetuksemme. Tasa-arvoideologian mukaisesti samaa sukupuolta oleville pareille on ajettu jo pitkään avioliitto-oikeutta. Kristillisen opetuksen mukaan Jumala on asettanut miehen ja naisen välisen avioliiton ainoaksi seksuaalisen elämän toteutuspaikaksi. Järjestys on turva niin puolisoille kuin lapsillekin. Homosuhteissa eläminen on luomisjärjestyksen vastaista. Suomen valtion korkein syyttäjäviranomainen katsoo, että julkaisumme on homoseksuaaleja solvaavaa ja halventavaa. Poliisikuulusteluja myöten olemme toistaneet, että opetamme jokaisen ihmisen jakamatonta ihmisarvoa, vaikka emme voi hyväksyä homoseksuaalista elämäntapaa. Toisin kuin etnisyys tai ihonväri, homosuhteissa eläminen on moraalivalinta. Kuuroille korville puhumme siitä, että ihmisarvo ja ihmisen arvovalinnat eivät ole sama asia. Ei siis riitä, että tunnustaa jokaisen ihmisarvon ja torjuu kaikenlaisen halventavan puheen. Lisäksi pitäisi lakata opettamasta julkisesti tämän elämäntavan synnillisyyttä. Seuraava askel tulee olemaan, että yrityksiä ja yhteisöjä painostetaan osoittamaan hyväksyntänsä ja liittymään tavalla tai toisella sateenkaaren väreihin.

Miten käy sananvapaudelle, jos keskustelua oikeista ja vääristä elämänmuodoista yhteiskunnassa rajataan nostamalla jonkin ryhmän elämäntapa kritiikin ulottumattomiin juridisin keinoin? Miten käy uskonnonvapaudelle, jos Kristuksen armon evankeliumin kirkastumisen palveluksessa olevan Jumalan lain hengellinen käyttö pyritään estämään maallisen lain keinoin? Kun valtio uhkaa rangaistuksella – toisin kuin kansankirkossa – väistämistilaa ei ole. Siksi on levollisesti käytävä kohti oikeusprosessia ja valmistauduttava kantamaan seuraukset.

Kansalaisina saamme sanoa: pidetään ihminen arvossa, valintojen arviointi vapaudessa. Seurakunnissa saamme opetella: kohdataan lähimmäinen totuudessa ja rakkaudessa. Kristittyinä saamme kuulla: älä pelkää, minä en sinua jätä enkä hylkää!