Pastori Antti Leinonen
Pienen seurakuntamme messuun on viimeisen vuoden aikana osallistunut parisenkymmentä turvapaikanhakijaa. Osa heistä on messussa lähes joka sunnuntai. Osa käy harvemmin. Joku on muuttanut pois Rovaniemeltä. Monille näistä messussa kävijöistä suomenkieli tuottaa edelleen suuria ongelmia. Vaikka he mielellään tulevat rukoilemaan yhdessä, ja pyytävät esimerkiksi esirukousta lähtömaansa tilanteen puolesta, on myös välttämätöntä, että uskon ydinasioita opetetaan jatkuvasti heille ymmärrettävällä tavalla.
Joskus saarnaaja yrittää pyöritellä netin käännöskoneiden avulla saarnan turvapaikanhakijoiden ymmärtämälle kielelle. Itse olen silloin tällöin pitänyt messun päätyttyä saarnalyhennelmän, jos paikalla on joku, joka kykenee tulkkaamaan. Evankeliumiteksti on viime aikoina useimmiten luettu arabiaksi.
Tärkeää on kuitenkin ollut myös opetuksen antaminen messun ulkopuolella. Aikaa on enemmän. On mahdollista esittää kysymyksiä sekä pohtia asioita yhdessä. Matkan varrelta mieleen on jäänyt monia kommentteja ja kysymyksiä. Erään kerran selvitin jumalanpalvelustamme vanhan liiton palveluksen huipentumana. Vanhassa liitossa palvelusta toimittava pappi toimitti ensin sovituksen ja sen jälkeen astui sisään temppeliin, Jumalan kasvojen eteen. Siellä hän rukoili Jumalan valtaistuimen juurella. Me kuitenkaan emme messussa käy vain maan päälliseen temppeliin, vaan koko seurakunta astuu Jumalan eteen taivaisiin. Eräs oppilaista nyökkäili innokkaasti, ja sanoi, että juuri tältä hänestä tuntuu, kun hän osallistuu jumalanpalvelukseen.
Pastorina kokemukseni on, että tällainen opetus on hyvin palkitsevaa. Oppilaat ovat kiinnostuneita. Oivalletaan uutta. Eletään mukana. Lopuksi kiitellään kovasti. Joskus sanotaan, että pitäisi olla enemmän aikaa, ainakin kaksi tuntia kerrallaan. Monet opetettavista myös syttyvät evankeliumille niin, että kertovat ystävilleen, ja kutsuvat heitä mukaan. Jotkut toki pelkäävät läheisten reaktioita, kun kertoo Jeesuksesta. Eikä vastaanotto olekaan aina positiivista. Eräs opiskelija kuitenkin sanoi, että rohkeutta oppii hiljalleen. Saa oivaltaa, ettei lopulta mitään todellista pahaa tapahdu. Miten itse uskaltaisin heidän tilanteessaan kertoa uskostani, sitä saatan silloin tällöin miettiä.
Opetuksen saamisen lisäksi näillä turvapaikanhakijoilla on monia muitakin tarpeita. Joskus pitää selvitellä työoikeuksia, toisinaan auttaa työnhaussa. Tarvitaan kirkkokyytiä. Monet käytännön asiat ovat vieraita ja informaatio on vieraalla kielellä. Onneksi pastorin ei tarvitse olla yksin auttamassa. Seurakunnassa moni on laittanut kortensa eri tavoin kekoon. Tämä olkoon rohkaisuksi myös muihin seurakuntiin, joissa turvapaikanhakijoita on. Sano vaikka pastorillesi, että voit tarvittaessa olla avuksi. Hiljan eräs maahanmuuttaja kommentoi kiitollisena sitä, että aina saa apua, ja seurakunnassa ollaan valmiita välittämään. Tuollaisen kommentin ääressä kokee välittömästi, ettei se pidä lainkaan paikkaansa. Paljon olisi toivomisen varaa. Mutta ehkä siitä voi oppia, että vähänkin voi olla paljon.
Yksittäisinä kristittyinä ja seurakuntana me jatkuvasti rukoilemme Isä meidän -rukouksessa: “Tulkoon sinun valtakuntasi.” Ristillä ja ylösnousemuksessa tämä valtakunta on ratkaisevalla tavalla murtautunut maailmaan. On alkanut synnin särkemän maailman korjaaminen. Kristillinen seurakunta onkin maailman korjaamo, jossa ihmiset kastetaan uuteen elämään, puhdistetaan heitä evankeliumin sanalla ja täytetään heitä Jeesuksen ylösnousemusvoimalla ehtoollisessa. Jeesus kulki kuoleman läpi elämään. Viimeisen päivän ylösnousemuksessa tämä elämä hukuttaa alleen kaiken kuoleman. Siksi kristillinen seurakunta jo nyt, heikkoutensakin keskellä, harjoittelee elämän tekoja. Se yrittää jo nyt ajatella ja uudistua mieleltään niin, että se tavoittelisi sitä, mitä uudessa luomakunnassa tavoitellaan.
Antti Leinonen
