Blogi: Kuinka usein pitää käydä kirkossa?

Kuinka usein pitää käydä kirkossa? Tätä kysymystä kysytään aina välillä papilta. Aika usein olen kuullut kristittyjen myös keskustelevan tästä keskenään. Moni tietää, että Lähetyshiippakunnassa arvostetaan ahkeraa messussa käymistä. Harvoin kirkossa käyvä kysyy otsikon kysymystä usein jo valmiiksi huonolla omallatunnolla. Pitäisihän tai olisihan sitä ainakin hyvä käydä useammin, mutta kun on nämä elämän realiteetit ja messukin on niin aikaisin/myöhään/ruokarytmin/harrastusten/reissujen kannalta huonoon aikaan, lapset/nuoret/aviopuoliso on niin vaikea saada mukaan ja perheenkin kanssa pitäisi joskus ehtiä viettää aikaa…

Toisaalta ahkeraa kirkossa kävijää usein surettaa, masentaa, turhauttaa tai jopa suututtaa toisten harva osallistuminen. Miksi minä vaivaudun joka sunnuntai, kun eivät nuo toiset? He kaivavat passiivisuudellaan maata jalkojeni alta, kun he näyttävät julistavan käytöksellään, että ei sinne kirkkoon tarvitse mennä, ainakaan joka sunnuntai! Tai sitten kannetaan hengellistä huolta niistä, jotka käyvät harvoin – joskus ehkä syystä, joskus ehkä syyttä.

Niin, kuinka usein kirkossa sitten pitää käydä? Martti Luther paini saman ongelman kanssa. Hän kirjoittaa Vähän katekismuksen esipuheessa papeille ja saarnaajille:

Joka ei hakeudu ehtoolliselle eikä kaipaa sitä vähintään kerran tai neljästi vuodessa, se on vaarassa halveksia sakramenttia ja lakata olemasta kristitty. Hän on yhtä vähän kristitty kuin se, joka ei usko eikä kuule evankeliumia. Kristus ei nimittäin sanonut: ”jättäkää se tekemättä” tai ”väheksykää sitä”, vaan ”niin usein kuin te juotte, tehkää se” jne. Hän tahtoo, että se otetaan täysin todesta ja ettei sitä yhtään laiminlyödä eikä halveksita. Hän sanoo: ”tehkää se”. Sakramentin vähätteleminen taasen on merkki siitä, ettei asianomaisessa ole ollenkaan syntiä, lihaa, Perkelettä, maailmaa, kuolemaa, vaaraa eikä helvettiä – toisin sanoen hän ei usko mihinkään niistä, vaikka on hyvinkin korviaan myöten niihin vajonnut ja kaksinkertaisesti Perkeleen oma. Hän ei myöskään tarvitse lainkaan armoa, elämää, paratiisia, taivasten valtakuntaa, Kristusta, Jumalaa eikä mitään hyvää. Jos hän nimittäin uskoisi, että hänessä on noin paljon pahaa ja että hän tarvitsee noin paljon hyvää, hän ei tällä tavoin hylkäisi sakramenttia, joka auttaa hänet sellaisesta pahasta ja antaa hänelle niin paljon hyvää. Mitään lakia ei myöskään tarvittaisi hänen velvoittamisekseen käymään ehtoollisella, vaan itse hän sinne juoksisi ja kiiruhtaisi, itse pakottaisi itseään ja vaatimalla vaatisi sinua antamaan hänelle sakramentin.

Tämän tekstin valossa voitaisiin sanoa, että kirkossa käyminen yhdestä neljään kertaa vuodessa on ehdoton minimi. Monissa seurakunnissamme onkin tapana, että pappi soittaa ihmiselle, joka ei käy pitkään aikaan kirkossa, ja kutsuu takaisin seurakuntayhteyteen.

Kuitenkin koko kysymys, kuinka usein pitää käydä kirkossa, on helposti hieman nurinkurinen. Kysymykseen sisältyy tahtomattakin oletus, että kirkossa käyminen on velvollisuus, joka ihmisen pitää täyttää. “Kuinka usein on pakko käydä kirkossa?” Parempi olisi kysyä, kuinka usein minulle tekee hyvää käydä kirkossa tai kuinka usein minä tarvitsen kirkossa käymistä. Siihen voi vastata: niin usein kuin mahdollista. Tulen joka pyhä, jos en ole sairauden tai matkan vuoksi estynyt, enkä ainoastaan siksi, että olen pappina “töissä siellä”, vaan myös vapaasunnuntaina. Kirkossa käyminen ei ole ensisijaisesti teko, jota minä suoritan Jumalalle, ikään kuin Hän tarvitsisi minun kirkossa käymistäni itsensä vuoksi, vaan ensisijaisesti käyn messussa, koska minä ja muut tarvitsemme sitä.

Minä tarvitsen sitä, koska olen syntinen ihminen. Tahdon saada syntini anteeksi, vahvistua Jumalan armossa, nauttia Herrani Jeesuksen ruumiin ja veren, rukoilla ja olla seurakunnan rukousten kantamana, kestää kaidalla tiellä ja kasvaa hyvissä teoissa. Mitään tästä en voi saada aikaan omasta järjestäni enkä voimastani, vaan tarvitsen siihen Pyhää Henkeä, joka juuri Jumalan sanan, ehtoollisen sakramentin ja seurakuntansa rukouksen kautta vaikuttaa kaikkea tuota hyvää minussa.

Käyn messussa myös perheeni tähden. Tahdon lastenikin oppivan, että kristitty käy sunnuntaisin kirkossa. Tämän olen oppinut omassa lapsuudenperheessäni, ja se on tärkeimpiä käytännön opetuksia, joita olen vanhemmiltani saanut. Olen siitä heille syvästi kiitollinen.

Käyn kirkossa myös muiden seurakuntalaisten vuoksi. Minun läsnäoloni, yhteinen evankeliumin kuuleminen, rukous, tunnustus ja ehtoollisen nauttiminen rohkaisevat heitä. Näin olen jo omalla esimerkilläni mukana ohjaamassa muitakin Jumalan lahjojen vastaanottamiseen ja kestävyyteen uskossa.

Lopuksi voin toki tietyssä mielessä sanoa käyväni kirkossa myös siksi, koska Jumala käskee. Pyhä Henki sanoo apostolin kautta: “Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.” (Hepr. 10:25) Tässä mielessä Luther selittääkin Vähässä katekismuksessa kolmatta käskyä “Muista pyhittää lepopäivä”: “Mitä se on? Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa niin, ettemme halveksi saarnaa ja Jumalan sanaa, vaan pidämme sen pyhänä, mielellämme sitä kuulemme ja opimme.” Jumala ei kuitenkaan käske minun käydä kirkossa, koska Hän tarvitsisi minun kirkossakäymistäni, vaan koska minä tarvitsen sitä. Unohda siis kuva Jumalasta ankarana vaatijana, joka pakottaa haluttomat kirkkoon vastoin heidän tahtoaan. Sen sijaan katso Kristusta, joka levittää haavoitetut kätensä siunaamaan heikkoa seurakuntaansa, siunaamaan sinua, ja tule, koska Hän ottaa sinut vastaan ja tahtoo olla sinun kanssasi.

pastori Juuso Mäkinen