Blogi: Simeonin kiitosvirren riemullinen lohdutus
29.12.2024
Kuva Rauman Pyhän Ristin kirkosta. Kuvan lähde ja lisää kuvia kirkosta www.raumanseurakunta.fi
Lapsuuden telttamatkalta muistan vierailun parissa hollantilaisessa kirkossa. Kirkot itsessään olivat vanhoja ja kauniita, mutta kummallista ja pelottavaakin oli lapsen silmissä, että niiden seinät olivat valkoisiksi kalkittuja eikä missään ollut kuvia. Tai oli yhdessä kirkoista – nimittäin modernin, maallisen taiteen näyttely. Muistan vielä tyylitellyn kuvan alastomasta naisesta.
Sellainen oli perin juurin outoa pojalle, joka oli pienestä asti käynyt Rauman Pyhän Ristin kirkossa. Sen rakensivat fransiskaaniveljet 1500-luvun alussa.
Meidän perhekunnan penkki oli aivan parven takanurkassa, eikä sieltä nähnyt alttarille eikä kuorin historiallisia maalauksia. Mutta saarnastuoli näkyi sitäkin paremmin kuvineen ja latinankielisine teksteineen. Erityisesti puhutteli sen katon kullattu kyyhkynen, Pyhän Hengen symboli.
Urut Rauman kirkkoon saatiin jo 1600-luvulla, mutta urkufasadi on 1700-luvulta, ja siinä on yhä maalaus kuningas Daavidista harppunsa kanssa ja tekstinä katkelma psalmista 57. Eikä parvelta käsin näkyvä eteläseinän viisisataa vuotta vanha votiivitaulukaan jäänyt minulta huomaamatta. Parvea ympäröivät kuvat Kristuksesta ja apostoleista selittävine teksteineen eivät meidän penkkiimme näkyneet.
Ja tietysti minulle oli tuttu myös Rauman Nuortentalo, joka 1920-luvulla rakennettiin talkoilla silloisen nuorisoherätyksen tarpeisiin. Siellä ei ole alttaria, mutta puhujanpulpetin takana on valtava kuva Kristuksesta Getsemanessa, ja seiniä koristavat Hänen kärsimystietään ja pääsiäisaamua esittävät maalaukset.
Oletko sinä minun tavallani ihmetellyt lapsena keskiaikaisen kivikirkon maalauksia? Oletko puisessa ristikirkossa katsellut alttarikuvaa, kun et ole jaksanut seurata saarnaa?
Vai oliko sinun kotikirkkosi moderni tiilirakennus, jota ei ulkoa päin tunnistanut kirkoksi ja jonka ikkunoissa oli kuvioita, jotka eivät esittäneet mitään? Vai oliko siinä ehkä valkeaksi maalatut seinät kuin vanhanaikaisessa sairaalassa eikä minkäänlaisia kuvia, paitsi iso, tyhjä risti?
Entä millainen on nykyinen kotikirkkosi?
Onko se kenties entinen rautakaupan varasto, joka on kunnostettu kokoontumistilaksi sille seurakunnalle, jonka vuokralainen oma seurakuntasi on? Mitä siellä on seinillä vai onko siellä mitään? Kun tulet kirkkoon, näet sinne pystytetyn tilapäisen, kauniisti koristetun alttarin ja puhujanpulpetin, mutta sen lisäksi vain puisen, tyhjän ristin, rumpupatterin, vahvistimia, kitaran telineessään ja muuta sellaista. Seinät ovat valkoisia ja tyhjiä.
Mitähän siis omat lapsesi muistelevat, kun he aikuisina ajattelevat omaa kotikirkkoaan? Missä heidän katseensa harhailee nyt, jos saarna tuntuu pitkältä eikä siitä ymmärrä kaikkea? Tyhjää seinääkö?
Katkeaako siis vuosituhantinen kirkollisen taiteen perintö meidän kirkossamme meidän aikuisten sukupolveen? Meillä ei ole varaa urkuihin eikä meillä ole omaa kirkkoa, jota koristaa. Mitä voisimme asialle tehdä?
Vai ajatteletko päinvastoin, että ”näin on hyvä”. Että ”tältähän kirkon pitääkin näyttää!” Eikös Jumalan toinen käsky kiellä kuvien tekemisen, vaikka Lutherin katekismuksista se puuttuu? Että tältä osin on tainnut uskonpuhdistus jäädä kesken, ja nyt meillä on hyvät mahdollisuudet korjata virhe!
Mutta miksi sitten kuvakieltoa ei todellakaan ole meidän katekismuksissamme? Miksi myös vanhat, mutta alunperin luterilaiset kirkot on varustettu runsain kuvin ja koristein? Eivätkö luterilaiset isät ja äidit osanneet lukea Raamattua?
Kyllä he osasivat. Että kuvat alkoivat jo ennen meidän aikojamme kadota luterilaisista kirkoista tai muuttua abstrakteiksi kuvioiksi, ei johtunut Raamatusta eikä uskonpuhdistuksen paremmasta ymmärtämisestä, vaan päinvastoin, Raamatusta ja uskonpuhdistuksen perinnöstä luopumisesta! Sillä vielä niinsanotun luterilaisen ortodoksian aikana kirkot koristeltiin kuvilla, kuten esimerkiksi 1600-luvulla puusta rakennettu Pyhämaan Uhrikirkko.
Vasta valistuksen aikana, joka otti etäisyyttä puhdasoppisuuteen, kirkkojen seiniä alettiin kalkita. Lopusta huolehti kristillisen uskon muuttuminen ideologiaksi, joka alkoi siirtää sen konkreettisen, historiallisen todellisuuden yläpuolelle ajattomaan ja paikattomaan ajatusten ja arvojen maailmaan. Ja sitä saattoi kuvata vain abstraktein symbolein eikä enää kuvin, joista ymmärtää, mitä niissä kuvataan.
Mutta onhan silti totta, että Mooseksen lakiin sisältyvät Kymmenen käskyä sisältävät myös kiellon tehdä kuvia, tehdä minkäänlaisia kuvia yhtään mistään! Eivät siis vain kuvat Jumalasta ole kiellettyjä, vaan aivan kaikki kuvat. ”Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla.” (2. Moos. 24)
Jos tämä teksti luettaisiin messussa, minäkin vastaisin siihen, että ”tämä on Jumalan sana”. Ja niin se on, on varmasti. Mutta miksi Jumala antoi tällaisen käskyn? Entä kuinka pitkälle se ulottui tai kuinka pitkälle sen pitäisi nyt ulottua?
Tällaisella ankaruudella kuvakieltoa tulkinnevat nykyään lähinnä vain radikaalit muslimit, Isis ja Taliban. ”No living objects”, ”ei eläviä kohteita”, kuten Afganistanissa vierailleille toimittajille ja valokuvaajille sanottiin. Kristikunnassa sen sijaan sitä ei liene tässä muodossa koskaan sovellettu.
Ei kaikkien kuvien välttäminen myöskään onnistuisi. Me emme yksinkertaisesti selviä elämästä ilman kuvia. Havaintomme maailmasta muodostavat aivoissamme kuvia. Meidän ajattelummekin perustuu mielikuviin!
Mutta mistä sitten Mooseksen lain kuvakiellossa oli kysymys?
Israel eli kulttuurissa, jossa jumalia oli joka nurkassa ja jokaisen kiven ja kannon päällä. Niitä tehtiin itse ja sitten niitä palvottiin. Luotua ja omien kätten töitä kunnioitettiin jumalina.
Israelin Jumala oli toisenlainen. Aluksi Häntäkin pidettiin oman heimon jumalana muiden maiden jumalien ohella, kun Kymmentä käskyä ei tunnettu tai kunnioitettu, mutta vähitellen alkoi käsitys Jumalan ainutlaatuisuudesta ja kaikkivaltiudesta syrjäyttää vanhat näkemykset ja Hänen ilmoituksensa tulla ymmärretyksi.
Tämän Vanhan testamentin ymmärryksen mukaan, johon 1. uskonkappaleen osalta myös Uuden liiton Kirkko sitoutuu, Jumala on kaikkialla eikä missään. Jumala on kaikkea muuta kuin luotu ja kaiken havaitun yläpuolella. Hän kyllä saattoi ”puhua” luonnonilmiöissä, kuten ukkosessa. Hän ei kuitenkaan ollut itse ukkonen!
Jumalaa ei kukaan nähnyt eikä voinut nähdä, mutta Hän ilmoitti itsensä omissa teoissaan niin luomakunnassa kuin Israelin kansan pelastushistoriassakin. Silti kasvojaan – ja tämäkin on Jumalasta puhuttaessa inhimillinen mielikuva – Hän ei paljastanut. Mikään luotu ei olisi niitä kestänyt, eikä se johtunut vain ihmisen synnistä ja syyllisyydestä, vaan Jumalan ja Hänen olemisensa täydellisestä erilaisuudesta ja toiseudesta luomakuntaan nähden.
Sen tähden Jumalaa ei voinut eikä saanut kuvata käsillä tehdyin kuvin luoduista olennoista. Ne olisivat oman aikansa polyteistisessa ja ehkä myös animistisessa ympäristössä pyhine puineen ja lähteineen olleet automaattisesti kiellettyä luodun korottamista Luojan rinnalle.
Tätä kieltoa Jumala kuitenkin itse rikkoi jo Vanhan liiton aikana. Hänellä oli lupa ilmoittaa itsensä tavalla, jonka Hän itse valitsi. Eikä se merkinnyt vain pelastushistoriallisia tekoja Israelin kansaa kohtaan, vaan se ilmeni myös Ilmestysmajassa ja Jerusalemin temppelissä.
Kuvaa itsestään ei Jumala tehnyt. Silti Jumala käski tehdä kuvia kerubeista Ilmestysmajaan, eikä Hän kieltänyt raavaita esittäviä veistoksia Jerusalemin temppelissä.
Samalla nämä temppelin kuvat selittävät 2. käskyä luterilaisella tavalla nivoen ne osaksi 1. käskyä: kuvakiellon keskiössä eivät ole kuvat sinänsä, vaan kiellon sisältö: ihmisen ei ole lupa tehdä Jumalaa itselleen eikä palvoa omien kättensä tekoja.
”Älä pidä muita jumalia minun rinnallani.” Älä palvo mammonaa, älä omien kättesi saavutuksia, älä mitään luotua, jonka itse valitset kunnioituksesi kohteeksi, älä isänmaata äläkä edes omaa puolisoasi, vaan viljele, varjele, hoida ja rakasta niitä ja heitä Jumalan lahjoina ja luomistekoina, mutta palvo yksin Jumalaa sellaisena, kuin Hän on ja sellaisena kuin Hän itse itsensä ilmoittaa!
Ja sitten tapahtui jotakin, mikä asetti Vanhan testamentin kuvakiellon kokonaan uuteen valoon. ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisela Pojalla on Isältä.” (Joh. 1:14)
Jumala syntyi ihmiseksi. Nyt Hän itse oli käsin kosketeltava ja kuvin kuvattavalla tavalla osa meidän aikaan ja paikkaan sidottua aineellista maailmaamme, vaikka Hän samalla oli ja yhä on sen ylä- ja ulkopuolella. Ikuinen yhdistyi ajalliseen ja ääretön äärelliseen. Niin kuin Jumala kasvojaan paljastamatta oli jo kuljettanut omaa kansaansa ajassa ja paikassa kohti pelastusta, nyt Hän itse syntyi ihmiseksi sen keskelle. Nyt Jumalaa saattoi Kristuksessa katsoa kasvoista kasvoihin.
Jumala astui alas, nöyryytti Pojassaan itsensä ja otti orjan muodon tehdäkseen synnin orjista Jumalan lapsia. Kaikkein ankarimmin Jumalan ilmestyminen ihmisenä keskuuteemme näkyy ristillä, jolla Hän raadeltuna ja rääkättynä huutaa ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”, mutta myös huokaisee: ”Se on täytetty”.
Meistä ei ole kiipeämään omin teoin eikä itse tekemiemme kuvien tikapuita myöten käsittämättömän, pyhän ja peljättävän Jumalan luo. Sen tähden Jumalan, joka on Rakkaus, piti tulla alas meidän ihmisten luo, maahan, joka on tomua ja tuhkaa, ja aikaan, joka rientää vääjäämättä eteenpäin.
Jumala, joka on ajan ja paikan yläpuolella, tuli kaikkein alimmaksi. Ja sellaisena meidän on lupa ja suorastaan velvollisuus Häntä kuvata sanoin, mutta myös kuvin. Sillä kuvatkin ovat puhetta, joka siirtää kankaalle, kiveen tai puuhun ne mielikuvat, joita Israelissa vaeltava, saarnaava ja sairaita parantava Jumala ja ihminen, Jeesus Kristus, Pyhän Hengen valossa meissä synnyttää.
Erityisen tärkeää on meille kuvata Kristusta ristiinnaulittuna. Silti myös Hänen riemullinen ylösnousemisensa kuuluu voittona kuolemasta niihin asioihin, joita havainnollistetaan kuvilla, vaikka ne eivät tavoitakaan tapahtunutta niin realistisella tavalla kuin krusifiksi, ristille naulitun Kristuksen kuva. Ehkä eniten Herramme ylösnousemuksen riemusta ja toivosta, jonka se maailmalle toi, luo ympärillemme kauniisti ja värikkäästi sisustettu sekä sävelistä soiva kirkko kylmän, kuolemanvalkoisen tyhjyyden tilalla. Herran seurakunta saa elää pääsiäisen voitosta, jonka Ristin uhri teki mahdolliseksi, sen ilosta ja lämmöstä ikään kuin ikuisena suvena jo nyt, kun se kuulee armon evankeliumin ja kun se tulee yhdeksi ruumiiksi ylösnousseen Herransa ja toinen toisensa kanssa pyhässä ehtoollisessa.
Eikä Kristus ollutkaan yksin kaiken tämän tehdessään eikä irrallaan siitä pelastuhistoriasta, joka toteutui ennen Häntä, Hänen aikanaan ja Hänen jälkeensä aina meidän päiviimme asti. Sen tähden kaikkea sitäkin on lupa kuvata todistuksena siitä, etteivät risti ja ylösnousemus ole aineettomia ideoita, vaan todellisia tapahtumia meidän maailmassamme. Sekä Kristuksen risti että Hänessä koittanut kohti täyttymystään kulkeva uusi, iloinen aika saavat näkyä meidän kirkoissamme ja kodeissamme!
Kuvat sellaisenaan eivät tosin kerro juuri mitään sille, joka ei ole kuullut julistettua sanaa eikä ole saanut opetusta siitä, mistä ne kertovat. Kirjoitettua, luettua ja saarnattua sanaa kuvat eivät koskaan korvaa. Sen tähden tärkeintä kirkossa on, että siellä kaikuu Jumalan sana, laki ja evankeliumi. Mutta tietyssä mielessä kuvia ovat myös Herran itsensä asettaman ehtoollisen leipä ja viini ja rikas liturgia, jonka syvin olemus on Yljän ja Morsiamen kohtaaminen.
Toisaalta me emme palvo edes ehtoollisaineita sellaisinaan, vaan Herraa, joka on läsnä ja jonka ruumis ja veri ne ehtoollisessa ovat. Vielä vähemmän palvomme kuvia tai rukoilemme niitä. Mutta kunnioittamalla kuvaa ristiinnaulitusta Kristuksesta me kunnioitamme Häntä itseään. Kuka voisi tallata krusifiksin jalkoihinsa? Ja jos nousemme seisomaan, kun Suomen lippu tuodaan saliin, kuinka paljon suurempi syy meillä onkaan nousta penkistä, kun pyhä risti kannetaan sisälle messuun saapuvan Jumalan Pojan merkkinä!
Nyt olemmekin vastaamassa kysymykseen, kuinka toimia tiloissa, joita emme saa itse kaunistaa?
Itse asiassa toimimme jo! Siitä on kyse, kun meillä on koristeltu alttari ja saarnastuoli tai -pulpetti. Siitä on kyse, kun papilla on yllään kirkkovuoden värin mukainen kasukka. Siitä on kyse, kun alttarilla on kuva ristiinnaulitusta Herrasta.
Mutta enemmänkin me voimme tehdä. Monessa seurakunnistamme on jo onnistuttu hankkimaan tavalla tai toisella joka pyhä uudelleen pystytettävä tai avattava alttarikuva. Kastemalja ja jykevä, koristeltu kynttilä, joka sytytetään pääsiäisyönä, ovat samalla asialla. Eikä mikään estäne miettimästä tilapäistä kuvien käyttöä messun aikana, jos vain jostakin löytyy tilaa säilyttää niitä seuraavaan messuun asti. Ja niin kuin voisi olla hyväksi alkaa seurakuntana paneutua kirkkomusiikin aarteisiin, voisi meillä olla myös piirejä, joissa tutustuttaisiin parhaaseen kristilliseen taiteeseen.
Mutta kaiken, aivan kaiken, mitä teemme tässäkin asiassa, pitää tapahtua Jumalan suuremmaksi kunniaksi ja sielujen autuudeksi. Jumala sen antakoon!
