Blogi: Ideoita kristityn perheen joulunviettoon
20.12.2024
Juhana Pohjola pitaa linjapuhetta kesäjuhlassa Loimaalla.
Hän oli ollut pitkään eristyksissä. Hän oli tavannut vain harvoja ihmisiä. Hän oli totutellut yhteydenpitoon etänä. Näin hän kirjoittaa: ”Jumala on minun todistajani, kuinka minä teitä kaikkia ikävöitsen Kristuksen Jeesuksen sydämellisellä rakkaudella.” (Fil.1:8) Tunnetko sen mistä apostoli kirjoittaa! Paavali oli vankeudessa Roomassa ja kirjoitti seurakunnalle Filippiin. Vankeudessa vapaan liikkumisen riiston lisäksi raskasta on myös sosiaalinen eristäminen. Apostoli oli paljon yksinäisyydessä. Hän ikävöi nähdä seurakuntalaisten tuttuja kasvoja, kuulla heidän äänensä ja laskea siunaavan kätensä heidän päällensä.
Ja kuinka minä olen ikävöinyt yhteistä juhlaamme! Kuinka iloitsen nähdä -en tyhjiä penkkejä, kameran linssiä enkä vain tietokoneen ruutua – vaan teidän kasvonne!
Korona-aika on konkreettisesti muistuttanut, ettei kristinuskossa ole kyse vain ajatuksista, ideoista ja päänsisäisistä hengellisistä yhtälöistä. Mistä Filippiläiskirjeen ydinsanoma puhuu? ”Hän tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi.” (Fil.2:7) Yksinäisyydessä elänyt apostoli tunnusti, että Jumalan Poika on tullut ihmiseksi. Vaikka Herramme on vastapäätä luotujaan, hän ei ole etänä vaan elävänä paikalla. Jos Jumalan Poika tuli ihmiseksi, eikö meilläkin ole lupa olla ihmisiä, jotka näkevät, kuulevat ja tuntevat. Ihmisiä, jotka ikävöivät ja kaipaavat niin perheen ja ystäväpiiriin näkemistä kuin seurakuntaperheessä ja uskonystävien parissa elämistä.
Mistä Paavali kantoi huolta vankeudessaan Roomassa? Ei vain omasta tarpeestaan saada kokea uskonyhteyttä vaan kirkon hyvinvoinnista. Vanha Paavali katselee jo kuolemaansa. Hänen sydämellään ja rukouksissaan on yksi asia: kirkon elämän jatkumo. Siksi hän kirjoittaa niin filippiläisille kuin meille tänään. ”Minä kiitän Jumalaani siitä, että olette olleet osallisia evankeliumiin ensi päivästä alkaen tähän päivään saakka, varmasti luottaen siihen, että hän, joka on alkanut teissä hyvän työn, on sen täyttävä Kristuksen Jeesuksen päivään saakka. (Fil1.) Kuulitko ensi päivästä Jeesuksen päivään eli paluuseen saakka! Tässä on kirkon pitkä jatkumo!
Mistä puhumme, kun sanomme: Kirkon jatkuvuuden tähden? Kristuksen kirkon jatkuvuus on Kristuksen evankeliumin jatkuvuutta. Olette osallisia evankeliumiin. Tämä on suurinta elämässä, tärkeintä kuollessa! Olimme perhematkalla ja ajoimme upeaan Espanjan kauneimmaksi valittuun kylään. Valkoiset matalat talot vihreällä vuoren rinteellä auringon paisteessa. Viehättäviä kujia, houkuttelevia kahviloita, kiinnostavia puoteja ja välitön välimerellinen tunnelma. Tätä oli tarjolla, mutta minä valitsin toisin. Oli huono yö takana. Olin väsynyt, loppu. Päätin jäädä nukkumaan autoon. Pimeässä parkkihallissa olin saamassa unenpäästä kiinni, kun saman rivin autossa varashälytin meni päälle. Hervotonta ulvontaa kuunnellessa ja harmaata betoniseinää pimeässä katsellessa mietin, että tätäkö se pitkään säästetty ja odotettu unelmaloma on? Parhaatkaan asiat tässä maailmassa eivät tuo tyydytystä, jos sisin on levoton ja sumussa. Elämän upeimmatkaan asiat eivät voi täyttää kaipaustamme, jos omassa sydämessä on pimeää ja ahdasta.
Evankeliumi ei ole hyvän olon uutinen eikä itsensä hyväksymisen sanoma. Evankeliumi koskee Kristuksen palavaa ja itsenä lahjoittavaa rakkautta sinua kohtaan. Paavali julisti: ”Hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti.” (Fil.2:8) Hänen kuuliaisuutensa sitoo pimeyden tuhovoimat. Hänen ristinsä tulee elämäksi sinne, missä kuolemalla luullaan olevan viimeinen sana. Hänen veriarmonsa riittää sielläkin, missä ihminen on hylännyt itsensä ja toivo on pirstaleina. Sukupolvien unelman sijasta meillä on iankaikkisuustoivo. Hän nostaa kerran meidätkin maan tomusta kirkkauteen. Tämä on evankeliumin ydin.
Näin Paavali muistuttaa heitä: Olette olleet osallisia ensi päivästä alkaen. Teimme Lähetyshiippakunnan ryhmämatkalla vierailun Filipin raunioille. Oli puhuttelevaa seistä paikalla, johon syntyi Euroopan ensimmäinen seurakunta. Kosketin vettä purosta, jossa Lyydia kastettiin. Evankeliumin osallisuuden ensi päivä nousee aina pyhän kasteen vedestä! Paavali mainitsee kristitylle toisen merkittävän päivän. ..täyttävä Kristuksen päivään saakka. Me kuljemme kohti viimeistä, Kristuksen päivää. Silmiemme edessä on suuri tilinteonpäivä. Voidaksemme olla valmiit kohtaamaan Herramme on vielä yksi tärkeä päivä kastepäivämme ja viimeisen päivänä lisäksi. Mikä se on? Paavali kertoo: Tähän päivään asti! Kuuletko kolmas tärkeä päivä elämässäsi on tämä päivä, koska tänään on pelastuksen päivä! Huomisesta emme tiedä. Katso nyt on otollinen aika! Tänään Kristus sanoo sinulle: sinä olet minun ja minä olen sinun!
Tätä on kirkon jatkumo. Kirkko opettaa ja julistaa samaa Kristuksen armon evankeliumia, jonka Lyydia kuuli Filipissä ja vanginvartijat Roomassa. Kirkon jatkumo on oikein toimitettujen armonvälineiden jatkumoa seurakunnan messussa. Samalla kasteella kastamista ja kasteen uudessa elämässä elämistä, jonka osallisuuteen Filipin vanginvartijan perhekuntansa pienintä lasta myöten tulivat. Samaan pelastuksen maljaan tarttumista Herran pöydässä Filipissä tai Loimaalla. Kirkon jatkumo on Kristukseen uskovien ja evankeliumin viran jatkumoa. Paavali kirjoittaakin: ”Kaikille pyhille Kristuksessa Jeesuksessa, jotka ovat Filipissä, sekä myös seurakunnan kaitsijoille ja seurakuntapalvelijoille.” (Fil.1:1)
Miksi Lähetyshiippakunta on olemassa? Tämän kirkon jatkuvuuden tähden, jotta meillä olisi seurakunnissamme osallisuus eli kreikaksi koinonia Kristuksen evankeliumista! Siksi meillä on Helsingissä evankeliumin osallisuuden keskus, jota Koinonia-keskukseksikin kutsutaan. Kirkon jatkuvuuden tähden rukouksemme on lapsemme ja nuoremme tässä osallisuudessa kasvattaa. Kirkon jatkuvuuden tähden Paavalin sanoin pidämme tarjolla elämän sanaa ja näin kutsumme uusia ihmisiä tähän evankeliumin osallisuuteen!
On ollut puhuttelevaa jatkuvasti kohdata seurakunnissamme yksi ihminen siellä, toinen täällä, jonka Jumala on hiljattain pysäyttänyt ja vetänyt yhteyteensä! Nähkäämme rakkaat ystävät, että Herralla on paljon vielä korjattavaa näiltä isänmaamme pelloilta!
Haluan nostaa kolme ajankohtaista kohtaa, joita kirkkona kohtaamme:
Ensinnäkin teemamme nostaa kysymyksen, jatkammeko me yksin Suomessa Kristuksen kirkon osallisuutta. Emme suinkaan! Oikean evankeliumin, kasteen, ehtoollisen, ripin ja niitä hoitavan paimenviran todellisuus seurakunnissa toteutuu – Jumalalle kiitos – muuallakin. Meidän seurakuntamme ja kirkkomme muotoutuivat siitä vallitsevasta todellisuudesta, ettemme voineet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä ja puitteissa täysimääräisesti ja hyvällä omallatunnolla enää toimia. Isiemme ja äitiemme kirkko ei enää itse seissyt tunnustusperust allaan ja käytännössä pakotti ulos ne, jotka vielä sitä yrittivät. Vaikka Lähetyshiippakunta on meille rakas ja sen vähitellen muotoutuvat perinteet yhä tärkeämpiä, meidän näköalamme on aina Kristuksen Kirkon jatkuvuus Suomessa. Isoin kysymyksemme on, miten apostolinen usko ja sen mukainen seurakuntaelämä on myös jatkossa löydettävissä Suomessa. Tiedän, että tätä rukouksin kysellään monissa kodeissa ja liikkeissä, jotka ainakin vielä ovat etsineet elintilaa Suomen ev.-lut. kirkossa tai ovat sen jättäneet. Varmasti samaa kysellään myös muualla. Jokaisen täytyy tehdä levossa ja vapaudessa omat ratkaisunsa. Samalla on tiedostettava, että historian saatossa kertyneet valtakirkon toimintamahdollisuudet ja etuoikeudet eivät ole koskaan ilmaisia eivätkä kirkon jatkuvuuden kannalta välttämättömiä – joskus jopa haitallisia. Samalla on tiedostettava, että hyväkin toiminta, ruokkivatkin tilaisuudet ja innostavatkin tapahtumat eivät voi olla korvike seurakunnalle. Kansankirkon raunioilla olen ihmetellyt usein kuultua ajatusta, ettei mihinkään seurakuntaan tarvitse kuulua, riittää kun käy hengellisten liikkeiden tilaisuuksissa. Tämä ei ole raamatullista eikä siksi luterilaista opetusta. Jokaisella kristityllä tulisi olla jumalanpalvelus elämäksi, kasteeseen perustuva seurakunta kodiksi, oman paimen tueksi ja samaan oppitunnustukseen perustuva osallisuus kirkossa. Kirkon jatkuvuus ja osallisuus ei voi olla näkymätöntä vaan konkreettista seurakunnallista elämää armonvälineiden äärellä!
Kenties pelkkä olemassaolomme kirkkona voi rohkaista joitakin: Ilman valtakirkon etuja voi hyvin seurakuntina elää ja työ kasvaa. Haluan myös sanoa, että jos vain keskusteluseuramme kelpaa, niin Lähetyshiippakunnassa ollaan aina avoimia yhteyden rakentamiseen kaikkien kanssa, jotka Jumalan sanan pohjalta haluavat Kristuksen kirkkoa rakentaa. Haluamme pitää niin ikään hyvät välit myös niiden kanssa, jotka eivät jaa uskonnäkemystämme. Haluamme antaa yhdessä todistuksen kaikkien kristittyjen kanssa esimerkiksi uskonnonvapauteen ja elämän pyhyyteen liittyvissä kysymyksissä! Onhan paine yhteiskunnassamme kasvamassa kristittyjä kohtaan, mikä toivottavasti lisää yhteistyötä niissä kohdin, missä se on mahdollista.
Toisena kohtana nostankin Lähetyshiippakunnan asemoinnin nopeasti muuttuvassa isänmaassamme. Pitkään huomio on ollut kirkkotaistelussa, jota Suomen ev.lut. kirkon suunnasta käytiin vuosikymmeniä. Kysymys oli: Voiko tämän uskon ja apostolisen virkakäsityksen kanssa elää ja toimia sen sisällä? Kun ei enää periaatteessa saanut eikä käytännössä voinut, jatkoimme isiemme ja äitiemme kirkkoa Lähetyshiippakunnassa. Nyt kysymys kuuluu: Saako Raamatun mukaista ihmis-, avioliitto- ja seksuaaliopetusta julkisesti opettaa Suomessa ilman rangaistuksen pelkoa?
Kaksi vuotta sitten kesällä keskustelin piispamme Risto Soramiehen kanssa ja tunsimme harmia siitä, että Päivi Räsänen sai yksin kantaa julkisuuden painetta, kun hän oli julkaissut raamattusitaattitwiittinsä pride-tapahtumaan ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon siihen osallistumiseen liittyen. Mietimme neuvottomina Riston kanssa, miten voisimme nyt olla tässä tukena ja apuna? Eihän sitä silloin tiennyt, mitä Herra oli jo meille varannut! Samaan aikaan tietämättäni Päivin kirjoittama Luther-säätiön julkaisu vuodelta 2004 Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät- oli rikospolisiin tutkinnassa. Valtakunnansyyttäjä vastoin poliisin päätöstä vei asian esitutkintaan ja lopulta käräjäoikeuteen. Piispan viranhoitoni ensimmäisinä kuukausina syksyllä saan julkaisun päätoimittajana kuulla Helsingin käräjäoikeudessa syytteet kiihottamisrikoksesta.
On ollut häkellyttävää saada tukea ja rohkaisua ei vain yli kirkkokuntarajojen vaan myös monilta ei-kristityiltä. On ollut puhuttelevaa, miten ympäri maailmaa tapaukseen on kiinnitetty huomiota. Juuri julkaistussa Kansainvälisen luterilaisen neuvoston (ILC) vetoomuksessa yli neljäkymmenen kirkon johtajat viideltä mantereelta vetoavat ja rukoilevat puolestamme. Vankilassa virunut ja lopulta teloitettu Paavali kirjoittaa Filipissä vainoja kokeneille seurakuntalaisille: ”Teille on suotu se armo, että saatte uskoa Kristukseen ja vielä kärsiäkin hänen puolestaan. Te käytte samaa taistelua, jota olette nähneet minun käyvän” (Fil.1:29) Kuulitko, Paavali ei sano, että on huonoa tuuria tai taivaasta tullut kuritus, että Jumalan sanan tähden joutuu kokemaan vastustusta. Teille on suotu se armo! Biblia kääntää: Teille on lahjaksi annettu. Kirkon jatkuvuuteen ei kuulu ainoastaan usko Kristukseen vaan sama taistelu ja kärsimys. Siksi oppi-isämme Martti Luther nosti kirkon seitsemänneksi tuntomerkiksi pyhän ristin kantamisen. En ole tässä hankkimassa teidän edessänne uhripääomaa. Minulla ei ole mitään hätää. Ja vaikka tuomiokin tulisi, selviämme kyllä. Suurempi huoli minulla on siitä, että monet näissä kysymyksissä Jumalan edessä kilvoittelevat ajattelevat, ettei heillä ole tilaa seurakunnissamme. Huoli on siitä, että kanssamme eri mieltä olevat ajattelevat kristittyjen olevan vihasta täyttyneitä, jotka eivät pidä kaikkia ihmisiä yhtä arvokkaina. Suurempi huoli on siitä, miten pelko ja itsesensuuri täyttää kristittyjenkin sydämet. Suurempi huoli on siitä, miten ideologisesti ahdaskatseiseksi isämaamme on muuttumassa.
Huhtikuun 26.päivänä 1986 Tsernobylin ydinreaktiossa tapahtui räjähdys. Ydinlaskeumia tuli Suomeen saakka. Itsekin muistan teini-ikäisenä tuon synkän neuvostoajan tapahtuman. Onnettomuutta on muisteltu tänä keväänä 35 vuotta räjähdyksen jälkeen. Vaikka räjähdystä, sen syitä ja vakavuutta yritettiin aluksi salailla, säteilymittarit olivat lahjomattomat. Totuus tuli asteittain julki. Katsoin Tsernobyliin liittyvän draamasarjan. Siitä jäi mieleen venäläisen, säteilyyn kuolleen ydinfyysikon suuhun laitetut sanat: ”Jokainen kertomamme valhe kerryttää velkaa totuudelle. Ennemmin tai myöhemmin tuo velka on maksettava.”
Länsimaissa ei ole kerralla tapahtunut yksi räjähdys vaan vuosikymmenten kulttuurimurroksen aiheuttama säteilyvuoto, jonka laskeuma ulottuu kaikkialle yhteiskuntaan: mediaan, yrityksiin, koulu- ja yliopistomaailmaan, valtion virastoihin, urheilu- ja kulttuuripiireihin ja kirkkoihin. Kulttuurimurros on koskettanut syntymättömien lasten arvoa, lasten oikeutta isään ja äitiin, miehen ja naisen annettua biologista luotuisuutta, avioliiton asetusta ja perhettä yhteiskunnan perustana. Nyt yhtäkkiä alamme nähdä, mitä tämä säteily saa aikaan. Minne tahansa menet kristillisen ihmis- ja avioliittokäsityksen kanssa, huomaat miten alkaa hälyttävä pöyristymispiipitys, ihmiset vaihtavat kiukusta väriä koko sateenkaaren kirjon mukaan ja signaloivat samalla omaa avarakatseisuuttaan ns. suvaitsemattomia tukahduttamalla. Näemme, miten Jumalan hyvät lahjat ja säätämykset on sysätty sivuun radikaalin yksilökeskeisessä ja nautinnonhakuisessa kulttuurissamme. Varmasti taustalla on myös Francis Fukuyaman teesin mukaisesti kysymys eri tavoin syrjintää kokeneiden vaatimus tulla nähdyksi, saada arvostusta ja hyväksyntää yhteiskunnassa. Mutta jos noustaan miehen ja naisen avioliittoon perustavaa luomisjärjestystä, biologisia faktoja ja luonnollista lakia vastaan, kyse ei ole vain antikristillisestä vaan ihmisyyden vastaisesta liikkeestä. Sen seurauksena on isää/äitiä ikävöiviä nuoria, väestöllisesti taantuvia ja identiteettiryhmiin jaoteltuja yhteiskuntia sekä silvottuja tulevaisuuksia sukupuoltansa ”korjailevien” nuorten kustannuksella. Epämääräisten ja ideologisesti ladattujen käsitteiden kuten syrjinnän, vihapuheen ja tasa-arvon nimissä sysitään sanan- ja uskonnonvapauksen perusoikeuksia sivuun.
Aikamme ylle voisi banderollina vetää tekstin: ”Jokainen kertomamme valhe kerryttää velkaa totuudelle. Ennemmin tai myöhemmin tuo velka on maksettava.” Millaisen velan seuraavat sukupolvet tulevatkaan maksamaan! Tämän keskellä uskonnon- ja sananvapaus ovat entistäkin ajankohtaisempia. Itse oikein säpsähdin lukiessani maltilliseksi tunnetun Suomen Kuvanlehden entisen päätoimittajan Tapani Ruokasen blogia:
” Valtakunnansyyttäjä näyttää, kuinka sanan- ja uskonnonvapaus murennetaan. Se tapahtuu juuri näin, pienin askelin. Tätä menetelmää käytetään trollauksessa ja hybridisodankäynnissä: syötetään hyvässä tarkoituksessa ratkaisuja – esimerkiksi vähemmistön suojelun nimissä ja vihapuhetta vastaan – ja muokataan samalla tilaa ajatuspoliisille, joka alkaa lopulta sensuroida puheita ja kirjoituksia. Ensin tulee sakkoa, seuraavaksi vankeutta, lopulta kivitys, kuten Raamatun aikana. Tähän vallankäyttöön pitää puuttua heti ennen kuin se pesiytyy hyväksytyksi.” (Seurakuntalainen 4.5.2021)
Samaisessa Tsernobyl-draamassa on järkyttävä kohta, kun räjähdyksen jälkeen palomiehet täysin tietämättöminä vaarasta tulevat suojaamattomina sammuttamaan laitosta. Kypärä päässä ja letku kädessä urheasti kohti säteilevää ydinreaktoria. Ensin tuli mieleen, olemmeko kristittyinä varustautuneet siihen, millaisen säteilevän kulttuurisen reaktion äärelle meidät on lähetetty? Mutta kyllä lopulta kyse on siitä, että joka lähtee Jumalan luomia säädöksiä polkemaan, kulkee avopäin kohti polttavampaa Jumalan pyhyyden tulta kuin mitkään ydinreaktiot. Olkoon meillä siksi sama rakkauden mieli kuin Paavalilla, joka sydänverellä kirjoittaa Filippiläisille. ”Sanon aivan itkien, että monet elävät Kristuksen ristin vihollisina. …Heidän kunnianaan on heidän häpeänsä.” (Fil.3:18) Vaikka emme voisi muuttaa yhteiskunnallista ilmapiiriä, sen voimme tehdä, ettemme itse mene mukaan valheeseen. Meidän kutsumuksemme on puhua levollisesti totta rakkaudessa, saattaa ihmisiä Kristuksen armon osallisuuteen, rukoilla kaikkien puolesta ja kärsivällisesti ilman katkeruutta kestää, mitä vastustusta annetaan.
Itselläni kaiken keskellä on tämä toivo ja rukousaihe, mistä Paavali vankilassa iloa täynnä kirjoitti: ”Mitä minulle on tapahtunutkin, on koitunutkin evankeliumin menestykseksi.” (Fil.1:12) Herra, käännä sinä kaikki tämä nimesi kunniaksi! Toiseksi Paavali jatkaa: ”Useimmat veljistä, yhä enemmän rohkenevat pelkäämättä puhua Jumalan sanaa.” (Fil.1:14) Herra, uudista palvelijoittesi ilo, rakkaus ja rohkeus!
Kolmanneksi olemme kirkkona kulkeneet yhdessä korona-ajan lävitse. Kyllä epidemia meidätkin yllätti. Ohjenuoranamme nimetyssä valmiusryhmässä ja seurakunnissa on ollut toimia vastuullisesti, viranomaisohjeita seuraten ja lähimmästä huomioiden mutta koko ajan seurakunnan oikeudet säilyttäen. On toki selvää, että seurakuntien työ on monin tavoin kärsinyt. Moni on kadonnut joukosta. Ehtoollisen viettotavat ovat aiheuttaneet kysymyksiä ja kitkaa. Toivottavasti olemme sekä oppineet virheistämme että myös uusia hedelmällisiä tapoja evankeliumin työssä. Tuskin meillä olisi täällä Studio Kryptan telttaa ja lähetyksiä eikä liioin striimaustiimiä koossa ilma korona-aikaa. Alkushokin jälkeen viime kesäkuusta lähtien messut ovat jatkuneet seurakunnissamme katkeamatta viranomaisrajoitusten puitteissa. Kun maamme hallitus oli aikeissa pitää kauppakeskukset ja Alkot auki mutta rajoittaa perustuslaillista oikeutta uskonnonharjoittamiseen, annoimme julkilausuman uskonnonharjoittamisen vapauden puolesta. Ilman mitään röyhistelyä kysynkin, onko Suomessa missään kirkkokunnassa vastaavalla tavalla huolehdittu pääsystä evankeliumin osallisuuteen sunnuntaista toiseen vaikka sitten pitäen 10 lyhyttä messua 5 henkilölle kerrallaan! Tätä on ollut kirkon jatkuvuudesta huolehtiminen poikkeusoloissakin! Iso kiitos kaikille vastuuta kantaneille, suntioille, kanttoreille, striimaajille ja seurakuntalaisille sekä itsensä likoon laittaneille paimenillemme! Taloudellisestikin olemme selvinneet, mikä kertoo sitoutumisesta seurakunnan työn jatkuvuuteen. Varmasti syksyn tullen on uudelleen kokoamista ja käynnistämistä monin tavoin, mutta ihmeellisesti ovia on auennut uusien seurakuntalaisten tuloon, uusien paimenten vihkimiseen ja jopa uusien seurakuntien perustamiseen koronasta huolimatta.
Kaikesta tästä Jumalan hyvästä huolenpidosta ja seurakuntiemme vastuullisesta ja uutterasta työstä huolimatta Paavali nostaa eteemme sanat Filipin seurakunnalle: ”Käyttäytykää vain Kristuksen evankeliumin arvon mukaisesti, … että te pysytte samassa hengessä ja yksimielisinä.” (Fil.1.) Mitä on evankeliumin arvon mukainen käyttäytyminen samassa Hengessä? Se on varmasti kasteemme velvoittamaa uutta elämää Jumalan käskyjen viitoittamalla tiellä. Mutta se myös sisältää kyvyn tehdä ero Dietrich Bonhoefferin ja viime kesänä taivaskutsun saaneen pastori Anssi Simojen usein viljelleen sanan mukaisesti viimeisten ja viimeistä edellisten asioiden välillä. Viimeiset ovat ilmoitukseen perustavaa kirkon uskon jatkumoa evankeliumin osallisuudessa, joka ulottuu ikuisuuteen. Viimeistä edelliset ovat harkintaamme perustuvia yhteiskunnallisia asioita, jotka rajoittuvat tähän aikaan. Siksi pitäkäämme yhtä ja huomio uskossa eli viimeisissä asioissa. Ja jättäkäämme erilaisille näkemyksille ja valinnoille tilaa viimeistä edellisissä. Sillä kriisit saavat aikaan kriisitunnelman, johon kukin meistä reagoi omalla tavallaan. Toiset esimerkiksi eristäytyvät, toiset liikkuvat vapaammin. Teemme erilaisia johtopäätöksiä perustellustikin monista asioista. On hyvä muistaa, ettei kirkon jatkuvuutta keskuudessamme uhkaa vain ulkoapäin tulevat paineet vaan sisältäpäin, meidän lihastamme nousevat. Siksi pitäkäämme yhtä viimeisissä, ja jättäkäämme rakkaudessa, keskinäisessä kunnioituksessa ja pitkämielisyydessä tilaa eri näkemyksiin viimeistä edellisissä kysymyksissä!
Viimeiseksi haluan sanoa uudesta vaiheesta kirkossamme huomisen piispan virkaan vihkimisen myötä. Haluan kiittää saamastani luottamuksesta ja esirukouksista. Sain sähköpostissa hyvän muistutuksen: ”Kirkko on selvinnyt kohta 2000 vuotta ilman sinun piispuuttasi, ja varmasti selviää Herramme tuloon asti.” Etuoikeuteuni on kuitenkin jatkaa edeltäjieni työtä. Ruotsin ja Suomen Lähetysprovinssin piispa Matti Väisäsen aikana vuosina 2011—2013 Luther-säätiön työ muotoutui osaksi uutta kirkollista rakennetta. Matti-piispan viranhoidossa henkilöityi seurakuntaverkostomme nopea kasvu ja paimenten vihkiminen niille. Piispa Risto Soramies vihittiin Lähetyshiippakunnan perustamisen myötä vuonna 2013 kirkkomme ensimmäiseksi piispaksi ja nuorten paimentemme luotettavaksi tueksi. Hän on ollut paimentamassa meitä omilla jaloillaan seisovaksi luterilaiseksi kirkoksi ja johtanut kirkkomme osaksi kansainvälistä luterilaista seurakuntaperhettä, mistä ulkomaalaisten vieraiden läsnäolo täällä todistaa. Risto-piispa laskee paimensauvansa tilanteessa, jossa seurakuntamme ja papistomme erilaisista piirteistä huolimatta kulkee yksimielisyydessä, evankeliumin osallisuudessa ja kirkon jatkumossa. Tässä kirkon kaitsentaviran jatkumossa on turvallista kulkea!
Kirkkomme on vanhakirkollisen ja luterilaisen perinteemme mukaisesti järjestäytynyt piispallisesti, minkä nimemmekin ilmaisee: Lähetyshiippakunta. Huomenna päähäni lasketaan hiippa. Haluan kuitenkin jättää teille toisenkin kuvan kirkostamme kuin vain yhden miehen päähän laskettavasta Pyhän Hengen liekkiäkin symboloivasta hiipasta, ja mitä sen alta löytyy. Jos joku kuvaisi meitä nyt drone-lennokilla kaukaa, eikö tämä teltta näyttäytyisi kuin suurena hiippana laskeutuneena juhlakansan ylle. En tiedä allekirjoittavatko helluntaiystävät tämän liturgisen tulkinnan heidän juhlateltastaan hiippana. Saimme teltan, palautamme hiipan! Mutta täältä löytyvät Lähetyshiippakunnan seurakunnat edustettuina! Ja mitä Pyhän Hengen lahjoja, intoa ja kykyä tämän ison ”hiipan” alta löytyykään! Tämän suuremman hiipan alla minä saan pienen hiippani ja se rohkaisee minua heikkoa! Haluan virassani tukea jalosti laumaa hoitavia paimeniamme ja rohkaista teitä kaikkia käyttämään lahjojanne. Meillä on valtava ja ihana kutsu yhdessä kulkea kirkon jatkumossa ja saattaa ihmisiä evankeliumin osallisuuteen!
Ottakaamme vanhan Paavalin päätössanat Filipin seurakunnalle mukaamme tähän yhteiseen kutsumukseemme:
Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: iloitkaa! Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on lähellä. Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa. Fil.4:4—7
Loimaa Lähetyshiippakunnan kesäjuhla 31.7.2021 Linjapuhe Juhana Pohjola
