Blogi: Luotettavasti ja luottavaisesti luterilainen

Viimeisten vuosien aikana olemme nähneet tunnustuksellisissa luterilaisissa piireissä yllättäviä luopumisia. Useampi pastori ja joitain maallikoitakin on siirtynyt eri luterilaisista tunnustuskirkoista ja -liikkeistä muihin kirkkokuntiin, erityisesti ortodoksiseen kirkkoon. Syitä lähtöön on varmasti monia. Niitä voi tarkastella monella eri tasolla, esimerkiksi hengellisesti, kirkkokunnan tasolla tai lähteneen yksilön näkökulmasta. Kaikki tasot paljastavat jotain tärkeää. Hengellisesti Jumala ja Hänen ihana evankeliumin oppinsa ja Saatana ihmisoppeineen kilpailevat aina elintilasta kirkossa ja sydämissä. Kirkkokunnan tasolla voidaan miettiä työntäviä tekijöitä tunnustusluterilaisissa kirkoissa ja vetäviä tekijöitä ortodoksisessa kirkossa. Molempia varmaan löytyy. Yksilön tasolla voitaisiin tarkastella hänen elämänhistoriaansa ja luonnettaan ja miettiä, miten se mahdollisesti vaikutti kirkkokunnan vaihdokseen.

En aio analysoida kenenkään yksittäisen lähtijän motiiveja enkä pelkistää lähdön syitä yhteen tekijään. Kun useammat lähtijät ovat kuitenkin lausuneet lähtönsä syistä jotain julkisuudessa, huomioni on kiinnittynyt yhteen toistuvaan piirteeseen. Lähtijät ovat kokeneet, että heidän selästään on nostettu taakka. Ortodokseina heidän ei tarvitse enää kannatella kirkkoa, oppia ja kirkon elämää itse, vaan kirkko, kirkon oppi ja kirkon elämä kannattelevatkin heitä.

Uskon, että mainittu kokemus on vapauttava. Samalla uskon, että jos olisin ennen kirkkokunnan vaihdosta kysynyt lähtijöiltä, kuka kannattelee ketä, he kirkkoa vai kirkko heitä, he olisivat ilman muuta vastanneet jälkimmäisen olevan totta. Jostain syystä he eivät kuitenkaan kokeneet niin. Jos jollakulla olisi tarve ulkoistaa kaikki ongelmat, hän varmaan syyttäisi tästäkin lähtijöitä. Ajattelen kuitenkin, ettei se ole reilua eikä realistista, sillä tässä kokemuksessa vaikuttaa olevan kyse yksittäisiä ihmisiä laajemmasta ilmiöstä. Siksi meidän, jotka tahdomme pysyä luterilaisessa tunnustuksessa hautaan ja viimeiselle tuomiolle saakka, olisi hyvä kysyä, voimmeko oppia jotain lähtijöiltä. Osoittautukoon tässäkin todeksi, että ”kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut” (Room. 8:28)! Kuinka osaisimme elää luterilaisina paitsi luotettavasti myös luottavaisesti? Jälkimmäinen eli luottavaisuus näyttää jääneen joiltain tunnustuksellisilta veljiltämme katveeseen. ”Näin ei saa olla, veljeni.” (Jaak. 3:10)

Armon evankeliumi luo pohjan luottamukselle

Alkuun totean, että luterilainen tunnustus ja sille pohjautuva kirkon elämä antaa parhaat eväät luottavaisuuteen. Onhan uskonoppimme alusta loppuun rakennettu Jumalan Sanan varaan. Näin se on kaikessa luotettavaa.

Luterilainen oppi panee pelastuksessa kaiken painon Kristuksen Jeesuksen ja Hänen työnsä ja armonsa varaan. Pelastus on ikuisuudesta asti Jumalan lahja. ”Hän on ennen maailman perustamista Kristuksessa valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat Hänen edessään, rakkaudessa edeltäpäin määräten meidät lapseuteen, hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta.” (Ef. 1:4–5) Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lue maailmalle sen syntejä. Sovituksen sanalla Hän tarjoaa ja lahjoittaa tämän armon meille ja vaikuttaa meissä uskon luottamuksen Jeesukseen, niin että meistä tulee Hänessä uusia luomuksia (2. Kor. 5:17–21). Tämä usko on nimenomaan luottamusta, luottavaista turvautumista Herraan Jeesukseen. Hän myös lupaa pitää meidät vahvana sanassaan ja uskossa loppuun asti, kunnes pääsemme tästä murheen laaksosta taivaaseen, ruumiin ylösnousemukseen ja uusiin taivaisiin ja uuteen maahan, joissa vanhurskaus asuu.

Kuinka turvallista onkaan olla luterilainen, kun sen oikein sisäistää! Tekojen oppi, jota muut tunnustuskunnat enemmän tai vähemmän sotkevat armon opin sekaan, aiheuttaa epävarmuutta ja ahdistusta pelastuksesta. Mutta armo vahvistaa sydäntä (Hepr. 13:9).

Koko oppi on tärkeä, mutta kaikki ei ole opillista

Useampia lähtijöitä vaikuttaa yhdistäneen voimakas, korostunut opillisuus. Eikä voimakkaassa opillisuudessa ole itsessään mitään väärää, päin vastoin! Oikea oppi on kirkon elämä, koska on kyse evankeliumin opista, siis Kristuksesta ja Hänen ilosanomastaan. Tässä mielessä oppi on elämä, koska Kristus on elämä. Yleisesti ottaen aikamme ongelma ei ole liika vaan liian vähäinen opillisuus.

Kirkossa ja elämässä on kuitenkin muutakin kuin oppi. Koko oppi on tärkeä, mutta kaikki ei ole opillista. Varsinkin omantunnontarkalla pastorilla tai seurakuntalaisella on vaarana ajautua ylikorostuneeseen opillisuuteen. Tulee paine, että minun tai meidän on tiedettävä vastaus jokaiseen maailman asiaan. Jos sitä ei löydy Raamatusta ja Tunnustuskirjoista, se täytyy etsiä myöhemmästä luterilaisesta traditiosta tai lukea sisään oppimme lähteisiin. Taustalla voi olla psyykkinen vaikeus sietää epätietoisuutta tai ristiriitaa. Paperilla ja lauseiden tasolla evankeliumi voi olla puhdasta, mutta kehossaan ja mielessään ihmiset voivat samalla olla ahdistuneita. Näin tunnelma voi vääristyä ahtaaksi ja lakihenkiseksi, ei opin vuoksi, vaan koska oppi ei ole ”tullut lihaksi” opettajien ja opetettavien elämässä. Jos meillä kerran on Kristuksessa lepo, turvallinen luottamus ja yhteys Jumalaan ja toisiimme, eikö sen tulisi näkyä siinä, miten me olemme, elämme ja saarnaamme? Eikö Kristuksen tulisi tälläkin tavalla saada muoto meissä (Gal. 4:19)?

Raamattu ja Tunnustuskirjat antavat vastaukset kaikkeen välttämättömään mutta jättävät myös paljon liikkumavaraa. Tunnustuksellisen luterilaisuuden sisälläkin on erilaisia traditioita ja virtauksia. Kaikki traditioerot eivät tarkoita luopumista luterilaisesta tunnustuksellisuudesta. Yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta todella ”riittää” kirkolliseen yhteyteen (Augsburgin tunnustus, V) siinäkin mielessä, että mitään enempää ei tule vaatia, ei itseltään eikä muilta.

Ruumiillinen uskomme

Yksi vastalääke opillista ylivirittyneisyyttä vastaan on, että luterilainen kristillisyys on hyvin ruumiillista – tai näin ainakin tulisi olla. Meillä on kristikunnan piirissä kaikkein voimakkain usko inkarnaatioon. Joka ei sitä muuten usko, lukekoon Yksimielisyyden ohjeen artiklan VIII Kristuksen persoonasta, Todisteiden luettelon sekä Chemnitzin kirjan Kristuksen kahdesta luonnosta ja verratkoon niitä minkä tahansa muun kristillisen suuntauksen opetukseen Herran persoonasta.

Jumalihminen Kristus puhdistaa ja pyhittää meidät käyttäen ruumiillisia ja aineellisia välineitä: ruumiillisesti puhuttua ja kuultua, ulkoista Jumalan sanaa, aineellista vettä ja aineellista leipää ja viiniä. Luterilaisen kirkon vanha liturginen elämä on ollut hyvin ruumiillista. Siihen on kuulunut monia rukousasentoja, kuten ristinmerkki, seisomista ja polvistumista. Messua on kaunistettu Kristusta julistavalla kirkkotaiteella, johon on kuulunut upea musiikki, kuvataide ja kirkkoarkkitehtuuri. Kaikki tämä suorastaan huutaen julistaa, että uskomme ei ole pelkästään kirjoja ja oppineisuutta, vaikka niitäkin tarvitaan. Oppi ilmenee rukouksessa, kirkon rukouselämässä, joka tapahtuu ruumiillisessa todellisuudessa, ajassa ja paikassa.

Uskomme täyttymyskin on ruumiillinen: ruumiin ylösnousemus Kristuksen kanssa. Lutherin oppilas Johann Mathesius (k. 1565) saarnasi voimallisesti ehtoollisen ja ruumiin ylösnousemuksen yhteydestä:

”Totisesti, totisesti, kuinka se, joka vakaasti uskoo, että meidän kurja lihamme ei ainoastaan nouse kuolleista vaan vieläpä aivan Kristuksen ruumiin kaltaisena ja muotoisena totuudessa, kirkkaudessa, ihanuudessa, vanhurskaudessa, viisaudessa ja kuolemattomuudessa, voi kieltää, että Kristus ruokkii ja juottaa ruumistamme lihallaan ja verellään? Joka tämän kieltää ja riistää meiltä tämän autuaan ruoan, ei lopulta voi sydämessään uskoa paljoakaan ylösnousemukseen tai ainakaan meidän lihamme kirkkauteen. Jos tahdomme säilyttää kirkossa opinkohdan ylösnousemuksesta ja tulevan ruumiimme taivaallisesta kirkkaudesta, emme saa riistää itseltämme ehtoollisesta Kristuksen tosi ruumista ja verta. Siksihän Herra Kristus ruokkii meitä omalla ruumiillaan ja verellään, että ei ainoastaan sielumme ja henkemme vaan myös lihamme ja veremme saisivat olla mukana nauttimassa Hänen armoaan, hyvyyttään, siunaustaan ja kirkkauttaan iankaikkisesti. Pyhillä isillä on ollut tapana puhua juuri tästä asiasta hyvin kauniisti ja lohdullisesti.”[1]

Kirkko on suurempi kuin me

Monilta lähtijöiltä uupui kokemus, että kirkko on suurempi kuin he ja että kirkkoon voi luottaa. Tämä on ymmärrettävää. Elämme nimellisesti luterilaisessa maassa, jossa luterilaisella tunnustuksella ei kuitenkaan käytännössä ole juurikaan painoarvoa kirkkojen elämässä. Me tunnustukselliset luterilaiset olemme pieni vähemmistö, jonka täytyy jatkuvasti perustella oma olemassaolonsa itselleen ja muille. Pienissä tunnustusluterilaisissa seurakunnissa jokaista seurakuntalaista tarvitaan ja jokaisen lähtijän lähtö tuntuu muiden nahoissa. Tällaisessa tilanteessa saattaa inhimillisesti syntyä kokemus, että jos minä ja minun piirini emme nyt tee tätä juttua riittävän tosissamme, kaikki romahtaa. Kirkkoon ei ole luottaminen!

Jumalan kiitos emme kannattele kirkkoa, vaan kirkko kannattelee meitä. Sillä kirkkohan on Kristuksen kirkko! Emmehän me kannattele Kristusta vaan Hän meitä! Kiitetty olkoon Hän siitä! Onkin tärkeä etsiä, löytää, rakentaa ja elää tervettä seurakuntaelämää luterilaisen tunnustuksen pohjalta. Vain säännöllisessä, raittiissa ja levollisessa seurakuntayhteydessä voi syntyä ja säilyä kokemus, että me emme kannattele kirkkoa vaan kirkko meitä ja että kirkkoon voi yleensä luottaa. Tunnustautuessani Augsburgin tunnustukseen en tunnusta omaa oppiani vaan kirkon oppia. Messussa en keksi omia rukouksiani vaan yhdyn kirkon vuosituhantisiin rukouksiin. Alttarin sakramentille en tule vain uskovana yksilönä, vaan tulen Kristuksen pyhässä ruumiissa ja veressä osalliseksi pyhien yhteydestä, joka ulottuu Aadamista patriarkkojen, profeettojen ja apostolien kautta läpi kirkon historian aina kirkkauteen asti.

On tärkeä luoda yhteyksiä myös kansainväliseen tunnustukselliseen luterilaisuuteen. Saamme nostaa katseemme omista pienistä piireistämme ja nähdä, että Kristus ei ole hylännyt luterilaisiaan vaan yhä käyttää heitä ympäri maailmaa antamaan vaivatuille sieluille rauhan verisissä haavoissaan.

Luterilaisuus on oikeaa katolisuutta

Tunnustuksellinen luterilaisuus on maassamme puolustusasemissa. Tämä uhkaa kaventaa teologista horisonttiamme. Uskalletaan lukea vain taatusti oikeaoppisia opettajia, koska pelätään vääriä vaikutteita. Jos toisuskoisia opettajia luetaan, se tehdään vain poleemisessa mielessä, jotta osaisimme ampua heitä mahdollisimman tehokkailla ammuksilla!

1500–1600-luvun luterilaiset isämme eivät toimineet näin. He esimerkiksi lukivat hyvin laajasti kirkkoisiä, vaikka eivät suinkaan seuranneet heitä kaikessa, vaikkapa vapaan tahdon teologiassa tai vanhurskauttamisopin epäselvyyksissä. Varhaiset luterilaiset kuitenkin pitivät kirkkoisiä ”omina” hengellisinä isinään kaikessa, missä nämä olivat pysyneet Raamatun sallimissa raameissa. Tämä avarakatseisuus antoi huomattavan laajan perspektiivin! Jos ja kun luterilaisuus on oikeaa katolisuutta eli raamatullista, yhteistä kristillistä uskoa, kaikki totuus, joka löytyy luterilaisen tunnustuskunnan ulkopuoleltakin, on meidän. Saamme omaksua sen, käyttää sitä ja iloita siitä! ”Kaikki on teidän, teidän on Paavali ja Apollos ja Keefas, teidän on maailma ja elämä ja kuolema, nykyiset ja tulevaiset, kaikki on teidän. Mutta te olette Kristuksen, ja Kristus on Jumalan.” (1. Kor. 3:21–23)

Oratio, meditatio, tentatio – terve luterilainen mystiikka

Jotkut entisistä tunnustuksellisista luterilaisista ovat kertoneet löytäneensä ortodoksisesta spiritualiteetistä mystistä syvyyttä, jota he olivat kaivanneet luterilaisuudessa. Tämä on surullista kuulla, koska siinä tapauksessa monet luterilaisuuden aarteet eivät olleet avautuneet edes entisille luterilaisuuden asiantuntijoille. Johann Arndtin (k. 1621) rukous- ja hartauskirjoissa tai Paul Gerhardtin (k. 1676) ja Thomas Kingon (k. 1703) virsissä koko maailma nähdään Jumalan rakkauden peilinä, kuvana, joka julistaa Herran hyvyyttä luotujaan ja erityisestä uskovaisiaan kohtaan. Kuinka sydämiä sulattavan kauniisti Gerhardt ottaakaan esimerkiksi auringonlaskun, tähtien tuikkeen, vaatteiden riisumisen ja ruumiin levon kuvaksi Jeesuksen ihanuudesta, omasta osastamme taivaassa, kuoleman unesta ja lopullisesta lepoon pääsemisestä! Iltavirressä Nun ruhen alle Wälder (vahvasti muokattuna virsikirjassa nro 559 Nyt kaikki päättää työnsä) Gerhardt runoilee (säkeistöt 2–5, käännös JM):

”Aurinko, minne lähdit? / Sut ajoi illan mahdit / edestään pakohon.
No mee, aurinko toinen, / tuo Armonaurinkoinen / mun sydämessäin aina on.

Kun päivä on nyt poissa, / niin loistaa tähtivöissä / tuo taivaankansikin.
Noin minäkin saan hohtaa, / kun Herrani mut johtaa / pois murheen maasta taivaisiin.

Ruumiini panee maate, / se riisuu kengät, vaatteet, / kuin kerran elämän.
Mä silloin riisun surun, / saan Jeesukselta puvun / tuon kirkkaudesta säihkyvän.

Pää, kädet, jalat lepää, / ne eivät raada enää, / kun päättynyt on työ.
Iloitse, sydän, Herra / sun vaivas päättää kerran / ja loppuu synnin orjantyö!”

Arjen sulostuttavaa kaunista, tuonpuoleista, runollista, ruumiillista ja kuvallista mystiikkaa löytääkseen ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan!

Luther opetti saksankielisten teostensa esipuheessa, että oikean teologin tekee kolme asiaa: oratio eli rukous, meditatio eli mietiskely ja tentatio eli kiusaus tai koettelemus. Keskimmäinen näistä, meditaatio, lienee jäänyt piireissämme katveeseen. Lutherin tarkoittamaan meditaatioon sisältyy Jumalan sanan opiskelu, mutta ei vain tiedollinen sellainen. Jumalan sanaa tulee myös märehtiä, rukoilla, katsella sielun silmin, liikutella sisimmässään, rukoilla läpi, kurottautua sitä kohti, ottaa sielun jokapäiväiseksi ravinnoksi. Tämä ei ole hurmahenkisten kokemusten etsimistä vaan oikeaa sanan meditoimista, joka nivoutuu yhteen rukouksen kanssa. Kiusausten keskellä se ravitsee ihmeellisesti uskoa Kristukseen, Vapahtajaan. Hän itse on tuossa mietiskelyssä läsnä, sanassa, jota mietiskelemme, ja sydämessämme, joka tarttuu mietiskeltyyn sanaan. Hän itse vaikuttaa Henkensä kautta sydämessämme valoa, toivoa ja elämää. Tällaista mietiskelyä sietäisi opettaa seurakunnissa saarnoissa, katekeesissa ja leireillä. Kun mietiskely ankkuroituu sanaan, Luther voi sanoa rohkeasti: ”Ja kun nuo rikkaat, hyvät ajatukset saapuvat, on annettava muitten rukousten mennä ja annettava tilaa noille ajatuksille, kuunneltava hiljaa eikä missään tapauksessa estettävä niitä. Silloin saarnaa näet Pyhä Henki itse, ja yksi sana hänen saarnastaan on parempi kuin tuhat sanaa rukouksestamme. Minä olen siis oppinut usein yhdessä rukouksessa enemmän kuin olisin kyennyt omaksumaan paljolla lukemisella tai pohtimisella.” (Kuinka rukoilla, ystäväni. SLEY-kirjat, 1995, s. 24)

Rukoukseni on, että nämä ajatukset voisivat olla siunaukseksi, kun harjoittelemme elämään luotettavasti ja luottavaisesti luterilaisina.

[1] Alkuperäinen käännös opetuksessani.