Hiippakuntadekaani, TT Juhana Pohjolan linjapuhe Lähetyshiippakunnan kesäjuhlassa Loimaalla 3.8.2019
Juhana Pohjola – Kuva Kari Puustinen
”Tämän jälkeen minä näin, ja katso, oli suuri joukko, jota ei kukaan voinut lukea, kaikista kansanheimoista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä, ja ne seisoivat valtaistuimen edessä ja Karitsan edessä puettuina pitkiin valkeihin vaatteisiin, ja heillä oli palmut käsissään, ja he huusivat suurella äänellä sanoen: ’Pelastus tulee meidän Jumalaltamme, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalta’.” (Ilm. 7:9)
Mikä juhla! Mikä juhlakenttä! Mikä juhlakansa! Johannes näkee ilmestyksessään perille asti. Hän näkee kaikki perille päässeet. Mitä pelastetuista kerrotaan? ”Heitä oli suuri joukko, jota kukaan ei voi laskea.” Vaikka täällä ajassa seurakunta on usein piskuinen lauma ja harvassa ovat kaidan tien kulkijat, niin lopulta toteutuu Aabrahamille annettu lupaus: sinun jälkeläisiäsi – uskon lapsia – on enemmän kuin tähtiä taivaalla. Mistä nämä tulevat? ”Kaikista kansoista ja kielistä.” Jeesuksen paluun edellytyksenä ollut tehtävä ja lupaus, että parannusta syntien anteeksiantamiseksi on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille (Luuk. 24), on todella toteutunut. Maailmanlähetys on saatu päätökseen. Keitä nämä oikein sitten ovat? ”Suuresta ahdistuksesta tulevat, ja he ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä.” Nämä puhuvat eri kieliä, ovat eri rotuisia, jokaisella on eri elämän historia takanaan ja varmasti tulevat monesta eri kirkkokunnasta. Mutta suuren moninaisuuden keskellä heitä yhdistää yksi asia. Se on ratkaiseva: He kaikki ovat pesseet vaatteensa Karitsan veressä. Heillä ei ole muuta puhtautta eikä turvaa valtaistuimen edessä kuin syntien anteeksiantamus Jeesuksen ristinveren tähden.
Tänä syksynä tulee 20 vuotta Suomen Luther-säätiön perustamisesta. Samalla joulukuussa tulee 20 vuotta pappisvihkimyksestäni. Piispa Olavi Rimpiläinen vihki minut paimenvirkaan, ja Oulun tuomikapituli antoi minulle virkamääräyksen rakentaa jumalpalvelusyhteisöjä Suomen Luther-säätiön kautta Suomen ev.lut. kirkossa. Paljon voisi puhua siitä, mitä valtakirkossa muuttui, miten virkamääräys peruttiin ja lopulta pappisvirastakin erotettiin. Mielessäni on kuitenkin se nuori lukiolaispoika, joka tuskaisena mietti elämän mielekkyyttä ja tulevaisuutta. Teologian opiskeluja en ollut koskaan edes ajatellut – korkeintaan viimeisenä vaihtoehtona. Mutta kun Jumala armossaan tarttui eikä irti päästänyt, mikä muu jäi vaihtoehdoksi? Mietin silloin, mikä on lopulta merkityksellistä. Jos saan edes yhden ihmisen saattaa tuohon Karitsan veressä pelastettujen suureen joukkoon, niin mikä voisi olla tärkeämpää! Tähän tehtävään haluan elämäni käyttää.
Joku voi ajatella, että näin naiivi nuori uskovainen poika voi tosiaan ajatella ennen kuin elämän realiteetit opettavat. Mutta, rakkaat ystävät, näin ajattelen edelleen, ja Jumala armossaan suokoon, etten sitä näkyä kadota. Miksi kerron tämän? Siksi, että meillä säilyisi aina Johanneksen piirtämä kuva silmiemme edessä. Vaikka kannamme huolta isänmaasta, joka ideologisessa huumassa hylkää luotuisuuden perusasiat ja terveen järjen, vaikka emme halua olla mukana suolansa menettäneessä kansankirkollisessa arvokeskustelussa, vaikka syystä puhumme yhteisöllisyydestä ja rakennamme innolla vapaaehtoisorganisaatiota, kaiken työmme tähtäyspisteen tulee olla tämä: Lähetyshiippakunnassa, sen seurakunnissa, sen työn ja lähetyspanoksen kautta saatetaan ihmisiä tuohon suureen pelastettujen joukkoon Karitsan veren kautta. Jumalanpalvelus on todella elämäksi – iankaikkiseksi elämäksi. Seurakunta on todella kotina – taivaan kotia varten. Kaikki vaivannäkö, kaikki uhrialttius, kaikki kamppailutkin seurakunnissa saavat merkityksensä tästä päämäärästä käsin. Jotta siitä suuresta joukosta löytyisivät kerran sinun ja minun, näiden lasten ja nuorten sekä monen, monen muun kasvot.
Todella 20 vuotta sitten kokoontui eri herätysliikkeistä pieni joukko huolestuneita kristittyjä, joilla oli kysymyksenä: mihin mennä itse ja perheen kanssa apostolisen julistuksen ja paimenviran mukaiseen jumalanpalvelukseen ja missä elää seurakuntayhteisössä? Koska valtakirkko oli kuuro näille huolille ja herätysliikkeet halvaantuneita toimimaan, perustettiin lokakuun 24. päivänä 1999 Suomen Luther-säätiö. Mistä lähtökohdista? Seurakuntien rakentamisesta kokemusta ei ollut lainkaan, tiloja ei lainkaan, varoja 150 000 markkaa ja yksi osa-aikainen työntekijä ja pian yksi muutaman kymmenen hengen messuyhteisö. Paljon sen sijaan oli uuden opettelua ja paljon myös vastustusta uutta järjestöä kohtaan. Mitä tästä voisikaan tulla? Muistan, miten unelmoimme silloin, että jos joskus olisi kymmenessä suurimassa kaupungissa kymmenen seurakuntaa, ja niillä olisi kymmenen palkattua pastoria hoitamassa, silloin tavoite olisi saavutettu. Kun meitä oli kaksi työntekijää ja muutamia ystävä- ja eläkepappeja mukana, teimme tilauksen papeille annettavista paimenristeistä. Päätimme ottaa uskossa niin suuren määrän, ettei tarvitsisi Saksasta tehdä koskaan uutta tilausta. Näin posti toi 40 paimenristiä, mikä sai omamme ja toisten suut hymyyn!
Miksi näitä muistelen? Siksi, kun katson teitä, tuttuja ja uusia kasvoja eri seurakunnista, eri puolilta Suomea, etten vain unohtaisi, mitä hyvää Herra on meille tehnyt. Jumala armossaan halusi käyttää kaikista puutteistamme huolimatta työrukkasta nimeltä Suomen Luther-säätiö ja sen kautta synnyttää luterilaisen kirkon nimeltä Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta. Jokin syy sinullakin oli tulla mukaan. Mutta lopulta kyse on siitä, että Herra halusi antaa kaikki ihmiset, joilla on ollut ilo, into ja taito rakentaa yhteisöllisyyttä, johtaa työtä, huolehtia taloudesta, palvella suntioina, kirkkokahvittajina, musiikin lahjalla, pyhäkouluissa, diakoniassa. Herra on antanut piispat ja papit laumalleen. Herra on antanut ne, jotka halusivat tätä juhlaa rakentaa ja siihen osallistua. Jokaisen teistä Herra on lahjana antanut. Jokaisella teistä on kertomus siitä, mitä reittiä pitkin on tiensä seurakuntaan löytänyt. Ja ehkä jollakin tämä kertomus alkaa näistä juhlista tai radion ääreltä.
Maalikuussa 2013 Lähetyshiippakunnan perusti 25 seurakuntaa, joita palveli 37 pastoria. Se päivä tuntui olevan suuri sadonkorjuujuhla mutta myös uuden kylvökauden alku. Siihen saakka oli rakennettu Luther-säätiön kautta jumalanpalvelusyhteisöjä Suomen ev.lut. kirkon puitteissa. Tilanne oli muuttumassa. Kun halusimme rakentaa tuntomerkkien kirkkoa, sillä oli hintansa. Ei ristejä tilata kannettavaksi vain Saksasta, vaan kyllä ne annetaan taivaasta. Jumalan sanaa tuli opettaa ja seurata kokonaisesti vaikka sitten erotettaisiin. Kun tuomiokapitulit sulkivat ovensa nuorilta teologeiltamme, papit oli vihittävää vaikka sitten Ruotsissa. Ehtoollisia tuli viettää, vaikka lupia ei saataisikaan. Kastaa tuli, vaikka tuomiokapitulit eivät tykkäisikään. Väärien opettajien kanssa ei voinut polvistua samaan ehtoollispöytään, vaikka ovet sulkeutuisivat. Jumalanpalveluksiin tuli kokoontua, vaikka kirkkoja ei vuokrattaisikaan. Kirkon seitsemän tuntomerkkiä eivät ole vai teologinen idea pohdittavaksi, vaan ohjenuora arjessa elettäväksi.
Surullisena mutta ilman mitään katkeruutta on hyvä sanoa ääneen, ettei tällä kirkollisella uudistusohjelmalla, opetuksella ja käytännöllä ollut enää mahdollisuutta toimia kastekirkossamme. Kyse ei ollut vain siitä, kuinka kauas ev.lut. kirkko käytännössä oli joutunut omalta tunnusperustaltaan, vaan siitä, ettei ilman kompromisseja meille ollut tilaa siellä. En tarkoita vain pappeja, joilta vietiin mahdollisuudet palvella virassa. Puhun ennen kaikkea seurakuntalaisista, jotka eivät ole voineet osallistua paikallisseurakunnan messuihin. Siksi tarvittiin, ei vain luterilaisia vaihtoehtojumalanpalveluksia, vaan luterilainen vaihtoehto kirkoksi. Tätä vaihtoehtoa Lähetyshiippakunnan perustaminen on merkinnyt.
Ja kuitenkin, jos seuraa nykyistä keskustelua, niin usein tarjotaan vaihtoehdottomuutta. Yhtäältä sanotaan, ettei Suomen ev.lut. kirkon ulkopuolella ole elämää. Keväällä ilmestynyt pastori Timo Pöyhösen kirja Yhteisöjen kirkko nostaa hienosti pöydälle tarpeen erilaisille jumalanpalvelusyhteisöille paikallisseurakuntien rinnalla ja herätysliikkeissä. Nehän vetävät väkeä, nuoria ja perheitä. Ne innostavat vapaaehtoisuuteen. Niissä hengellinen elämä syvenee jne. Pöyhönen kuitenkin vahvasti linjaa omasta viitekehyksestään käsin, millaisilla yhteisöillä ei ole tulevaisuutta: ”Suomessa kirkolla on monopoli ja kirkon ulkopuolelle ajautuvat ryhmät väistämättä kuihtuvat.” Näitä suuruuden ja toimintamahdollisuuksien äänenpainoja kuulee eri tavoin sanoitettuina myös herätysliikejohtajien kannanotoissa. Toisaalta kuitenkin yhä kasvava joukko yhä äänekkäämmin kyselee, mikä kirkko voisi olla vaihtoehto Jumalan pelon kadottaneelle pride-kirkolle. Mihin kirkkoon voisi hyvin mielin kuulua? Voisiko se olla Inkerin kirkko Venäjällä? Vai pitäisikö siirtyä länteen Roomaan tai itään ortodoksiseen traditioon? Karismaattisiin yhteisöihinkö? Vai pitäisikö jäädä kirkon jäsenyyden jättäneenä ns. Norvannon kirkkoon eli hoitamaan hengellistä elämää radion raamattuselitysten äärelle?
Luterilaista vaihtoehtoa tarvittaisiin, mutta sitä on toivotonta rakentaa. Näinkö todella? Meidän ei tarvitse uskoa monopolipuheita. Meidän tavoitteenamme ei tarvitse olla kirkollinen elintila, sillä Kristuksen ja hänen sanallaan on aina tilaa. Meillä on vapaus elää todeksi meille annettua luterilaista vaihtoehtoa. Ja jos toiset näkevät kirkkomme ei minään, niin muista, että Jumalan rakennusaines on ”ei mitään”. Vaikka valtakirkossa näyttääkin sysipimeältä, Jumala vahvistakoon niitä, jotka pitävät siellä esillä elämän sanaa. Mutta niille, jotka etsivät vaihtoehtoa, haluamme sanoa: Lähetyshiippakunta on avoin mutta monin tavoin keskeneräinen kirkko. Olemme kuitenkin luterilainen kirkko, jonka yhteydessä voi kulkea koko matkan pyhästä kasteesta hautaan siunaamiseen. Haluamme tarjota etsiville ja kodittomiksi jääneille raamatulliseen julistukseen, liturgiseen messuun ja yhteisöllisen elämään ankkuroituvat seurakunnat. Ja haluamme rakentaa yhteyttä kaikkien niiden kanssa, jotka ottavat todesta Raamatun sanan ja Vähän katekismuksen opetuksen. Ilahduttavasti tällaista sillanrakennusta on viime vuosina käyty esimerkiksi Suomen evankelisluterilaisen seurakuntaliiton kanssa.
Naapurissamme alkoi talon ulkomaalaus. Urakoitsijan komea kyltti pystytettiin pihalle. Siinä luki: ”Pahoittelemme aiheuttamaamme”, ei häiriöitä eikä melua, vaan ”naapurikateutta. Ahdistuksesta pääsee eroon soittamalla meille tähän numeroon.” En tiedä, millaisia kylttejä suurten rinnakkaistonttiemme jättitelttojen ja katedraalien eteen pystytetään, mutta kateuteen ja ahdistukseen ei ole aihetta. Sillä mitä meiltä puuttuu, kun saamme edelleen Karitsan veren kautta saattaa ihmisiä taivaan juhlaan?
Pian Lähetyshiippakunnan perustamisen jälkeen vuonna 2013 hiippakuntaneuvosto kirjasi konkreettisia tavoitteita, millainen hiippakuntamme olisi vuonna 2020. Nyt uuden vuosikymmenen kynnyksellä näemme, että monet niistä ovat toteutuneet. Seurakuntien määrä nousi 25:stä 35:een, joista kolme on ruotsinkielistä. Jäsenmäärä on kasvanut 7 %:n vuosivauhdilla ollen nyt reilusti yli 2000. Olemme tuottaneet virsi-, katekismus- ja hartauskirjamateriaalit. Ulkolähetyspanostuksemme on moninkertaistanut. Olemme osana kansainvälistä tunnustuksellista kirkkoperhettä 7,5 miljoonan jäsenen Kansainvälisen luterilaisen neuvoston (ILC) kautta ja saanet sisarkirkkoja viimeksi keväällä Saksasta ja pian syksyllä Englannista. Pappiskollegio on kasvanut oman pastoraali-instituutin pappiskoulutuksen seurauksena 57:een – Saksasta on täytynyt jo aikaa sitten tehdä uusi ristitilaus. Lasten ja nuorten leireillä on joka vuosi ollut enemmän osallistujia. Talous on vahvistunut 8 %:n vuosivauhtia! Moni asia on varmasti vaiheessa, paljon on tehty virheitäkin, mutta mikä tärkeintä, silloin kirjattu rukous on toteutunut: ”Lähetyshiippakunta on kulkenut piispansa johdolla teologisesti yksimielisenä ja säilyttänyt työnäkynsä sanan ja sakramenttien varaan rakentuvista luterilaisista seurakunnista.” Jumala suokoon uskollisuuden ja yksimielisyyden Jumalan sanassa myös jatkossa!
Tässä me nyt olemme ensimmäisessä kesäjuhlassamme, jota ei ollut uskallettu edes kirjata suunnitelmiimme, ja kysymme: Minne menet, Lähetyshiippakunta?
Tällä hetkellä luodaan tulevaisuudentavoitteita tulevalle vuosikymmenelle. Usein silmiin osuva tavoite yhteisöllä ja yrityksilläkin on: hiilineutraalius vuonna 2030. Jumalan luomakunnasta huolehtiminen on kallis asia, mutta LHPK hiilineutraaliksi 2030 ei voi varmaan riittää meille! Mitä voisi tavoitella hiippakunta, jonka nimi on Lähetyshiippakunta? Ei vain meidän nimemme vaan myös kirkon olemukseen on kirjoitettu näky ihmisten johdattamisesta, ei vain kohti ihmis- ja luomakunnan parempaa tulevaisuutta, vaan perille suureen juhlaan taivaassa. Tähän sopii huonosti sana neutraalius, sillä olemme aivan häpeämättömästi yhden asian, Kristuksen ja hänen sanansa, puolesta. Meidän kutsumuksemme on suurin ja iloisin mahdollinen: kutsua ihmisiä Karitsan suureen hääjuhlaan!
Lähetyshiippakunnan matkahan on aivan alussa. Lähtökodistamme käsin olemme saaneet monin verroin enemmän, mitä ikinä osasimme pyytää. Mutta koska uskon olemukseen kuuluu olla ahnas armosta rikkaan Isän edessä, kysyn sinulta: Onko Herrallamme vielä käyttöä meille tässä maassa vielä laajemmin? Haluaako hän vielä lähettää ihmisiä tähän pyhiinvaeltajien matkaryhmään?
Tätä kysellessä ja yhdessä tulevaisuutta kaavaillessa asetimme hyvin konkreettisen tavoitteen nimeltä 25. Mitä se sisältää? Vuonna 2025 Lähetyshiippakunnan seurakuntien määrä on kasvanut 25:llä. Niitä hoitavien pastorien määrä olisi kasvanut 25:llä, ja Lähetyshiippakunnan jäsenmäärä olisi kasvanut ei vaan 25:llä, vaan 2500:lla.
Ymmärrät varmasti, että määrällisen kasvun tavoite on vain yksi näkökulma. Ja itse asiassa sitä Jeesus ei koskaan ole seuraajiltaan edellyttänyt. Ei hän vaadi uskomattoman suuria tuloksia, vaan uskollisuutta vähässä. Kyse ei ole siis hengellisestä tuloksenteosta. Tavoitteen takana ei ole jatkuvan kasvun paine. Sen takaa löytyy yksi sana: Rakkaus! Ei meidän rakkautemme, vaan Jumalan rakkaus luomiaan ja lunastamiaan ihmisiä kohtaan. Ei pienen Lähetyshiippakuntamme tavoite ole kasvaa itsemme tähden. Ei siksi, että kerran me voisimme puunatun katedraalimme eteen pystyttää kyltin naapurikateudeksi! Sillä ei taivaan suurella juhlakentällä kannetta Lähetyshiippakunnan pinssiä eikä Koinonia-ristiä. Ei, vaan siksi, että näinä päivinä, kun monien rakkaus kylmenee ja monet kristitytkin eksyvät aikamme taloudellisessa hyvinvoinnissa ja ideologisessa paineessa, Karitsan rakkaus ei ole kylmennyt.
Meidän kysymyksemme on, saammeko me sen armon, että voimme vetää lahjaksi saamaamme pelastusveneeseen kylmässä vedessä räpiköiviä turvaan? Voimmeko me kutsua saamaamme telttaan myrskyssä rämpiviä suojaan? Vieläkö saamme kutsua nääntyviä siihen elämän leivän pöytään, joka meille on taivaasta lahjaksi katettu?
25 uutta seurakuntaa. Miksi juuri uusia seurakuntia? Ensinnäkin, koska se on raamatullinen, luterilainen ja tehokas tapa tavoittaa uusia ihmisiä – koti etsii ihmistä. Toiseksi uusien seurakuntien perustaminen olemassa olevien tuella uudistaa ja virvoittaa vanhoja seurakuntia hengellisesti – koti tarvitsee minua. Miten uudet seurakunnat voisivat syntyä? Tällä hetkellä on ainakin kymmenellä uudella paikkakunnalla aloitettu työ, jossa seurakunta ei vielä ole järjestäytynyt. Missä kaikkialla onkaan 10–20 hengen ryhmiä, jotka kysyvät, voisiko täälläkin pitää messuja, joihin ilolla osallistua. Jos Jumala suo, niistä syntyy uusia seurakuntia. Toiseksi tavoitteemme on Seinäjoen ja Helsingin mallien mukaisesti synnyttää samalla paikkakunnalla olemassa olevasta seurakunnasta uusia seurakuntia. Kun seurakunta lähestyy sadan hengen kokoa, on hyvä olla puheissa monistuminen, uuden käynnistäminen. Kuinka monta alle sadan hengen seurakuntaa voikaan eri puolille Suomea mahtua? Kolmanneksi Lähetyshiippakunta on avoin ryhmille ja seurakunnille, jotka ovat järjestäneet työnsä ja toimintansa itsenäisesti, mutta etsivät luterilaista kirkkoa, johon liittyä.
25 uutta paimenta. Lähetyshiippakunnan myötä ei murtunut vain tuomiokapitulien ordinaatiosulku, vaan myös yliopistojen monopoli teologikoulutuksessa. Meillä on käsky rukoilla elon Herraa lähettämään työmiehiä. Hiippakuntamme järjestämät pastoraali-instituutti sen kurssit ovat olleet yksi vastaus. Nyt on meneillään kolmas kurssi, jolla on yhdeksän osallistujaa. Uusia kursseja on suunnitteilla. Myös niitä pappeja on tullut, jotka ovat jääneet eläkkeelle tai eivät omantunnon syistä voi enää toimia Suomen ev.lut. kirkon seurakunnissa. Suuri haasteemme on myös, että jo nyt palvelevat työntekijämme jaksavat haastavassa työssään.
2500 uutta jäsentä. Jos meillä kuuluu kirkkaasti Kristuksen armon evankeliumi ja selkeä raamatullis-tunnustuksellinen opetus. Jos meillä on tarjota jumalanpalvelus elämäksi ja seurakunta kodiksi. Jos meillä on rukous ja halu olla kutsumassa, kohtaamassa ja vastaanottamassa uusia tulijoita. Jos meillä on viisautta rakentaa seurakuntia, joihin on tilaa tulla lepäämään ja palvelemaan eri tavoin. Jos meillä ovat viisaasti käytössä monet median kanavat ja muut tavat välittä kutsua. Jos pidämme hengellistä huolta lapsistamme ja nuoristamme. Jos nuoret aikuisemme oppivat vastoin ajan henkeä näkemään avioliiton ja – jos Jumala suo – lasten, monien lasten, vastaanottamisen suurena lahjana ja tehtävänä. Jos Pyhä Henki näkee hyväksi antaa, niin miksi eivät seurakuntamme voisi myös määrällisesti kasvaa?
Minne menet, Lähetyshiippakunta? Minne menemmekin, vaikeuksia ei puutu. Ympäröivässä yhteiskunnassa kasvavassa määrin ns. suvaitsevien moraalinen tietoisuus vaatii ns. suvaitsemattomien häpäisemistä ja eristämistä sanoin ja pian myös teoin. Mutta ennen kaikkea vaikeuksia on luvassa oman syntisen lihamme tähden, joka niin helposti loukkaantuu, riitaantuu ja vetäytyy. Miten selviämme?
Olimme perheen kanssa lomalla Espanjassa ja patikoimme kuuluisaa kanjonireittiä ns. Kuninkaan polkua, Caminito del Reytä, pitkin. Yleensä olen oppinut pitäytymään kirjoitetussa sanassa, mutta tällä kertaa en uskonut matkaoppaan sanoja: ei sovi korkeanpaikankammoisille. Kaikkien muiden heikkouksieni joukosta tämäkin löytyy. Kun kuljimme mahtavan kanjonin seinämään tehtyä polkua pitkin, maisemat olivat huikeat, mutta päätäni huimasi. Kun tuli hetki ylittää kymmenien metrien korkeudessa syvä rotko metalliritiläsiltaa pitkin, jähmetyin. En voinut kääntyä takaisin enkä mennä eteenpäin. Liimauduin vuoren seinämään kiinni. Siinä oli lapsilla ihmettelemistä. Kun muut ottivat selfiekuvia sillalla, en kerta kaikkiaan voinut liikahtaa. Olin avuton, eikä toisin kuin muita tilanne naurattanut yhtään. Apuun tuli puistovartija. Hän antoi selvät ohjeet: vaimosi kulkee edelläsi, tartu kaksin käsin vaimosi selkäreppuun, kiinnitä katseesi vaimosi suojakypärän takana olevaan punaiseen pisteeseen äläkä irrota katsettasi siitä. Niin hän tyhjensi sillan muista turisteista, ja minä kuljin raahustaen vaimoni perässä, hänen reppuaan rystyset valkoisena rutistaen ja katse visusti kypärän punaisessa pisteessä. Näky ei ollut varmaan uljaan maskuliininen, muta mitä siitä, kun selvisin yli rotkon toiselle puolelle!
Tämä oli hyvää avioliittohuoltoa: hyvinä ja huonoina päivinä, korkeissa ja matalissa paikoissa! Mutta voiko se kuvata jotakin meidän matkastamme? Seurakunta ei kulje rivit ojennuksessa paraatina kohti juhlakenttää, vaan hoippuen ja kompastellen, hyvässä ja huonossa maineessa. Vaeltajat tarvitsevat apua, toisia rinnalle. Seurakunta tarvitsee konkretiaa ja kiinnepisteen. Siksi Kuninkaamme polulle Pyhä Henki on antanut paimenet ohjaaman tietä pitkin, antanut kristiveljet ja -sisaret tueksi vierelle, lahjoittanut hengellisen eväsrepun sanassa ja sakramenteissa, Kristuksen punaisen ristin katseemme kiinnityskohteeksi ja kypäräksi pelastuksen toivon.
Lähetyshiippakunta kulkee sinne, minne Jumalan kansa on vaeltanut läpi historian erämaan: kohti taivaallista kotia Jumalan sanan lupausten varassa. Vuonna 2025 monen meistä kohdalla matka on jo päättynyt. Meille on annettu lyhyt aika elää, uskoa, rakastaa ja rakentaa. Kun vielä on päivä, tehkäämme yhdessä työtä!
Kaksikymmentä vuotta sitten työmme alkoi teol.lis. Simo Kivirannan ja Kirsti-vaimon olohuoneessa, jossa perustettiin työrukkanen: Suomen Luther-säätiö. Tällä työllä kaiken heikkouden, puutteen ja vastustuksen keskellä on ollut siunaus. Kun turvaamme Jumalan Karitsan vereen elämässä ja kuolemassa, kuljemme siunauksen alla. Lähetyshiippakunnan seurakunnissa on tavoitteena yksi kerrallaan saattaa jäsenensä suureen juhlaan. Simo saatettiin tammikuussa 2004. Hänellä oli arkussa valkoinen kastepuku yllään, palmunlehti toisessa ja krusifiksi toisessa kädessä. Hän oli juhlavalmis! Pian on sinun ja pian on minun vuoroni kulkea perässä. Olet juhlavalmis Karitsan veren tähden.
Minne menet, Lähetyshiippakunta? Menemme tähän loppumatomaan kesäjuhlaan: ”Ne seisoivat valtaistuimen edessä ja Karitsan edessä puettuina pitkiin valkeihin vaatteisiin, ja heillä oli palmut käsissään, ja he huusivat suurella äänellä sanoen: ’Pelastus tulee meidän Jumalaltamme, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalta!’”
