Blogi: Ideoita kristityn perheen joulunviettoon
20.12.2024
Koronapandemia on pelottanut monia meistä. Eri ihmisiä eri tavoin. Toisia on pelottanut vakavan sairauden mahdollisuus, toisia se, että voi tartuttaa läheisensä tietämättään. Toisia on pelottanut viranomaisten toiminta, esimerkiksi vapauksien rajaaminen ja pakkokeinot. Pelkääminen on universaalia, kaikki pelkäävät jotain. Mutta voiko pelkäämisen lopettaa? Tai voiko sitä ainakin vähentää? Tai jos ei voi, niin miten sitä omaa pelkäämistään voisi paremmin kestää ja oppia sen kanssa elämään? Miten uskaltaisimme jälleen mennä esimerkiksi kirkkoon? Miten voisimme rauhoittua pelkojemme keskellä, etteivät taivaan aarteet jää meiltä saamatta pelkojemme tähden?
On tärkeä ymmärtää, että jokaisessa ihmisessä on kaksi erilaista toisiinsa liittyvää toimintajärjestelmää. Kognitiivisen järjestelmämme lisäksi (jota itse kutsun ratsastajaksi), jokaisessa meissä on myös autonominen turvallisuusjärjestelmä (eli hevonen minun kielenkäytössäni). Hevosen, eli puolustusjärjestelmämme, autonomiasta seuraa se, että kukaan meistä ei voi lakata kokonaan pelkäämästä. Pelko kun liittyy itsesuojeluvaistoomme. Pelko on tarpeellista, sen tarkoituksena on pitää meidät hengissä. Hevonen eli puolustusjärjestelmämme ei ole tahtomme alainen kone, vaan itsenäinen autonomian omaava järjestelmä. Pelkoa emme voi siis millään ja milloinkaan poistaa, eikä sitä pidäkään poistaa. Tärkeää on jatkuvasti opetella elämään pelkojensa kanssa ja peloistaan huolimatta. Tärkeää on myös yrittää opetella rauhoittamaan omaa hevostaan, jonka kanssa elämän jakaminen on osamme. Ratsastajan ja hevosen yhteistyö on koko elämän jatkuva harjaantumisen aihe. Mitä paremmin kuulet ja tunnet omaa hevostasi, sitä paremmin ehkä opit sitä rauhoittamaan ja sillä myös ratsastamaan minne itse tietoisesti haluat.
Länsimaissa on pitkään hallinnut niin sanottu kartesiolainen ajattelutraditio, joka on karkeasti sanottuna ylikorostanut ihmisen kognitiivistä ajattelukykyä ja järkeä. ”Ajattelen, siis olen olemassa” oli Rene Descartesin (1596 – 1650) kuuluisa kiteytys, jonka innoittamana täällä lännessä on pitkään vahvasti arvostettu ihmisen rationaalista puolta ja niin sanotusti keskitytty asioihin. Tämä on tietenkin osittain oikein. Hankalaa on kuitenkin se, että samalla on syntynyt sellainen kuvitelma, että ihmisen toiminta orientoituu pelkästään ja ensisijassa aina rationaalisesti. Katveeseen ja kuolleeseen kulmaan on tämän takia jäänyt muun muassa taju siitä, että edellinen pätee vain niissä olosuhteissa, jolloin ihmisen puolustusjärjestelmä eli hevonen ei ole pelkojen tai muiden uhkien takia aktivoituneena. Riittävää huomiota vaille on jäänyt myös se ihmisen kaksinaisuuteen liittyvä seikka, että kartesiolaisen maksiimin ohella kuhunkin meistä vaikuttavat myös toiset turvallisuuteen liittyvät maksiimit. Koska ihminen on kaksinainen, on myös toinen kaikkien poikien ja miesten tuntema maksiimi: ”Tulen/en tule hakatuksi, siis olen olemassa”. Tämän maksiimin minulle opetti puhelimen ennakoiva tekstin syöttö kun olin kirjoittamassa ylös varsinaista asiaa, eli varsinkin kaikkien äitien ja lasten hyvin tuntemaa hevoseen liittyvää maksiimia: ”Tulen halatuksi siis olen olemassa”. Pieni vauva kapaloidaan tämän takia, niin myös Kristus itse tuli kapaloiduksi. Lapsia ja aikuisia halataan tämän takia heidän huoliensa ja pelkojensa keskellä. Läheisyys, halaaminen ja kosketus ovat rauhoittumisen ja hevosen rauhoittamisen keskeisiä välineitä. Nyt kuitenkin korona ja siihen liittyvä sosiaalinen eristäytyminen on vienyt monilta juuri nämä rauhoittumisen välineet. Tämä on ollut omiaan lisäämään monien turvattomuutta ja yksinäisyyttä sekä niihin liittyvää lamaantumista. Pelko on saanut meidät näinkin tiukempaan otteeseensa.
Nykytietämyksen pohjalta on selvää, että voimme toimia edes teoreettisen rationaalisesti vain silloin, kun emme ole uhan alla. Näkymättömän viruksen uhka on ollut hyvin todellinen. Siksi oman pomppivan ja pillastuneen hevosen selässä ei oikein ole ollut helppoa ajatella kenenkään. Kyseessä ei siis ole vain tiettyjen ihmisten ongelma, vaan se koskettaa jokaista ihmistä yhtäläisesti. Toki eroja on siinä, mikä kenenkin hevosen saa pillastumaan ja mitä kukin meistä kulloinkin pelkää. Yhden pillastuttaa koronan pelko, toisen pelko muiden sairastuttamisesta, kolmannen pelko siitä, että koronaa pelkäävät lähimmäiset saavat peloillaan kaiken sekaisin työpaikalla tai seurakunnassa ja niin edelleen. Nämä ristiriitaiset pelot voivat sitten alkaa vielä ruokkia toisiaan ja näin voi syntyä hankalia negatiivisiä kehiä, jotka vahvistavat itseään. Pelko ja sekasorto valtaa niin yksilön hevosen kuin koko laumankin. Tämä on kaikille mahdollista. Mutta aivan yhtä mahdollista on, että lamaannus valtaa lauman. Mitä se on?
Turvatoimia on seurakunnissa käytetty, kaksi rokotusta on saatu, mutta edelleen hevostamme pelottaa ja jäämme kotiin, vaikka rajoituksia puretaan. Ei uskalleta lähteä messuun. Messuun lähtemättä jättäminen ei tällöin suinkaan aina ole ratsastajan tietoinen päätös, vaan hyvin usein se voi olla hevosemme intuitiivinen eli ei-tahdonalainen varotoimenpide ja pelkoreaktio, jota emme mitenkään tietoisesti päätä. Asian ymmärtämistä ei helpota se, jos emme tiedä koko hevosen olemassaolosta tai uskomme kartesiolaisen ylimitoitetun ajatuksen mukaan olevamme pelkkiä kirkkaan ajattelun keskuksia. Tällöin meidän on vaikea saada asiaan muutosta. Järki ja sen vakaat päätökset eivät välttämättä poista pelkoamme ja niin lamaannus ja pelko voivat jäädä päälle. Emme välttämättä ymmärrä, että lamaantunut hevosemme tarvitsee ratsastajan ja toisten lähimmäisten lempeää ja sitkeää rohkaisua liikkeelle lähtemiseen.
Rohkeus on vastaus pelon ongelmaan. Rohkeus ei välttämättä kumoa tai poista pelkoa, mutta se voi auttaa meitä toimimaan pelosta huolimatta hevostamme rohkaisten ja kannustaen. Hevosta ei voi, eikä pidä pakottaa, mutta sitä voi ratsastajan toimesta kannustaa. Rohkeutta täytyy vain muistaa harjoitella yhä uudestaan, sillä ihminen aina harjoittelee jotakin. Rohkeuden harjoittelun aloittamattomuus on aina pelkäämisen harjoittelun jatkamista. Ja sitä mitä kukin ahkeraan harjoittelee, sen voi ymmärrettävästi oppia ja siinä voi vahvistua. Tässä harjoittelussa emme ole kuitenkaan yksin ja omassa varassamme. Kristus itse on voimamme ja rohkeutemme lähde!
Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi. Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä, ja minun maljani on ylitsevuotavainen. Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa Ps. 23:4-6
Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Jer 29:11
Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman. Joh. 16:33
Samana päivänä, viikon ensimmäisenä, opetuslapset olivat illalla koolla lukittujen ovien takana, sillä he pelkäsivät juutalaisia. Yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: »Rauha teille!» Joh. 20:19
Ylösnousemuksen päivänä seurakunta on kokoontunut kuulemaan Kristuksen rauhan julistusta pelkääville hevosilleen! Messu on paikka jossa Kristus julistaa meille kuoleman voittajana rauhaansa. Messu on paikka jossa ylösnoussut halaa meitä sanallaan ja sakramenteillaan ja ruumiinsa osallisuudella. Älkäämme siis lamaannuksissamme jättäkö messua, vaan rohkaiskaamme mielemme ja kannustakaamme hevostamme liikkeelle kohti Herran huonetta!
Yksi pelkäävistä, Jari Kekäle
