Blogi: Onko esivaltaa aina toteltava?

”Jumala synnyinmaata siunatkoon”. Presidentti Paasikiven ääni oli isällinen ja vilpitön, ja antoi kuvan ehjästä maailmasta, jossa esivalta, valtio ja kirkko, palvelivat kansaa yhteisellä perustalla. Paasikivi oli ollut maan isänä koko kymmenvuotisen elämäni ajan. Oli helppo omaksua Paavalin opetus esivallasta Jumalan palvelijana.

Pohjoismainen laki ja yhteiskunta ovat syntyneet kristinuskon vaikutuksessa. Kristillisiä hyveitä pidettiin yleisesti rakentavina ja yhteiskuntaa suojelevina. Koulussa annettu uskonnonopetus oli kirkon uskon mukaista, oppikirjana osittain Lutherin katekismus.

1960-luvulla voimistunut antikristillinen agitointi tuotti näkyvää tulosta. Julkinen, ja varsinkin julkistettu mielipide ja ilmapiiri ovat kääntyneet kristillisyyttä vastaan. Valitettavasti edes kirkko ei ole jäänyt tämän vaikutuksen ulkopuolelle. Lakeja muutetaan tai lain kirjain saa uudessa ajattelussa uuden, vieraan sisällön ja kirkon piirissäkin annetaan helposti periksi.

Emme ole kuitenkaan vielä sellaisessa tilanteessa, jossa kristityt ovat olleet monissa maissa koko kristillisen historian ajan. Paavalin opetus Roomalaiskirjeen 13. luvussa, ”jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on”, ei syntynyt kristillisessä yhtenäiskulttuurissa, vaan pakanallisessa Rooman imperiumissa. Myös Rooman esivalta oli Jumalan palvelija, jonka tehtävänä oli rangaista pahaa ja ylläpitää tavallista, rauhallista elämää. Sitä oli kunnioitettava.

Lutherin opetus esivallasta perustui Paavalin opetuksiin. Niin Paavali kuin Lutherkin tiesivät, että koska valtaa pitävät aina ihmiset, on heidän vallankäyttönsä epätäydellistä. Vallankumouksella ei saada aikaan parempaa järjestystä, sillä uudetkin valtiaat ovat ihmisiä. Historia on osoittanut, että ”vallankumous syö lapsensa” – ja toistenkin lapset. Siis jos vain mitenkään mahdollista, on hyvä pitäytyä siihen esivaltaan, joka on.

Kristityt eivät saa kuitenkaan olla naiiveja uskollisuudessaan esivallalle. Esivallan palveluksessa on myös sellaisia, jotka käsittävät lain ja oikeuden aivan toisin, kuin kristitty ne käsittää. Meidän päivinämme yhteiskunta pyrkii ohjaamaan käyttäytymistämme kristinuskon vastaisesti. Mitä silloin on tehtävä? Natsi-Saksan aikana monet kristityt uskoivat, että heidän velvollisuutensa on noudattaa natsien lakeja ja järjestystä, koska ”ei ole esivaltaa muuten kuin Jumalalta”. Me ihmettelemme sen aikaisia kristittyjä nyt, mutta meidän on valvottava, ettemme lankea samaan naiiviuteen omana aikanamme. Murha ja varkaus pysyvät murhana ja varkautena, ja esivalta, joka niitä estää, tekee tuiki tarpeellista palvelusta. Mutta jos sama esivalta kieltää meitä opettamasta lapsillemme Jumalan sanaa tai käskee opettamaan mielettömyyksiä, emme saa totella sellaista esivaltaa niissä kohdin.

Lutherin opetus Jumalan kahdenlaisesta hallintatavasta on hyödyllinen ja selventävä. Jumala hallitsee ”oikealla kädellään” hengellisesti omiatuntoja, kun lakia ja varsinkin evankeliumia opetetaan ja julistetaan. Hengellinen hallinta ja valta käyttää vain Jumalan sanan miekkaa, ei pakkoa eikä ulkonaisia rangaistuksia. Se tekee ihmisistä kristittyjä, pyhiä. Jumalan ”vasemman käden” hallinta ei sen sijaan muuta sydämiä, vaan ylläpitää järjestystä maailmassa. Tätä varten Hän on antanut esivallan ja sen käteen miekan, jota sillä on oikeus käyttää rikollisuutta ja vääryyttä vastaan. Suomessa on poliisin symbolina juuri tämän opetuksen mukaisesti miekka.

Esivalta on aina epätäydellinen, tekee virheitä ja syyllistyy vääryyksiinkin. Esivallan virheitä ja vääryyksiä on siedettävä, jos on kyse yksittäisistä ylilyönneistä, valtuuksien ylityksistä tai erehdyksistä. Jos esivalta kuitenkin muuttuu olemukseltaan ja toiminnaltaan Jumalan järjestyksen vastaiseksi pakottaen ihmisiä toimimaan jumalattomasti, sitä on vastustettava. Siitä on silloin tullut peto, jota ei saa seurata. Jumalan kansa joutuu silloin ääritapauksissa todistamaan uskostaan jopa hengellään, kuten historia ja oma aikammekin opettavat.

Paavalin kehotus (1. Tim. 2.) on siksi rukoilla ”esivallan puolesta, että saisimme viettää rauhallista … elämää jumalisuudessa ja kunniallisuudessa, sillä se on hyvää ja otollista Jumalalle, meidän vapahtajallemme”.

Risto Soramies