Pastori Esko Murto
”Minun sieluni ikävöitsee ja halajaa Herran esikartanoihin”
Koronaviruksen tuottamien terveys- ja taloushuolien päälle on kristillisessä seurakunnassa tullut vielä hengellinenkin huoli, kun valtiovallan määräysten mukaisesti julkiset tilaisuudet kielletään ja sitä myöten julkinen jumalanpalvelus seurakunnissa tällä hetkellä lopetetaan. Sen huolen päälle, joka liittyy minun ja meidän perheemme hengelliseen hyvinvointiin, on joidenkin meistä kohdalla tullut vielä toinen huoli, nimittäin arka omatunto, ehkä jopa kiivastuminen Herran temppelin puolesta. Miten miten voidaan sallia että Jumalan sanan julistaminen ja alttarin sakramentin jakaminen keskeytetään valtiovallan käskystä? Eikö tämä ole sellainen tilanne josta jo Apostolien teot kertoivat; kun apostoleja kiellettiin julistamasta evankeliumia, jolloin Pietari vain vastasi: ”Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä?” (Ap.t. 5:28-29) Samalla: onko Lähetyshiippakunta tavoistaan poiketen valinnut alistumisen tien kun se on suostunut noudattamaan näitä määräyksiä?
Ensinnä on muistettava, että esivalta ei ole kohdentanut mitään toimia erityisesti kristillisiä seurakuntia kohtaan. Julkisten tilaisuuksien kielto koskee samalla tavalla pride-kulkueita kuin ristisaattojakin. Kyse ei ole mistään uskoa tai seurakuntaa vastaan osoitetusta toimesta. Tämänsuuntaisia rajoituksia on asetettu monissa maissa, ja monet tunnustusluterilaiset seurakunnat ovat myös niiden tähden peruneet jumalanpalveluksiaan.
Toisekseen, kristityn asenteen esivaltaa kohtaan pitäisi olla totteleva ja kunnioittava. ”Muistuta heitä kaikkia, että heidän on toteltava esivaltaa ja viranomaisia ja oltava näille kuuliaisia ja valmiita tekemään kaikkea hyvää. He eivät saa parjata ketään eivätkä haastaa riitaa, vaan heidän on oltava ystävällisiä ja osoitettava lempeyttä kaikille ihmisille.” (Tiitus 3:1-2) Nämä sanat, samoin kuin Roomalaiskirjeen 13. luvun tai 1. Pietarinkirjeen 2. luvun esivaltaopetus on annettu tilanteessa, jossa Rooman valtakuntaa johti ei-kristillinen ja monin paikoin jopa anti-kristillinen hallitsija. Se, että kristityt ovat – syystäkin! – kritisoineet suomalaista oikeuslaitosta viime aikoina, tai se, että joissain tilanteissa Jumalan sana vaatisi meitä kansalaistottelemattomuuteen, ei muuta sitä, että peruslähtökohta kristityn suhteessa esivaltaan on kunnioitus ja kuuliaisuus.
Kolmannekseen, Herramme on antanut seurakunnalleen käskyn kastaa ja opettaa, julistaa syntejä anteeksi ja viedä evankeliumi koko maailmaan. Hän ei kuitenkaan sitonut seurakuntaansa yhteen tiettyyn päivään tai kokoontumisen tapaan. Normaalitilanteessa luterilaiset kristityt vaalivat suurella arvostuksella koko kristikunnan tapaa kokoontua Herran päivänä yhteiseen jumalanpalvelukseen. Elämä Lähetyshiippakunnassa on opettanut meitä arvostamaan seurakuntaa Jumalan kalliina lahjana, ja alttarin sakramentin säännöllinen nauttiminen on tullut meille todelliseksi aarteeksi. Jumala ei kuitenkaan ole sitonut sanallaan meidän omiatuntojamme ehdottomasti tiettyyn rytmiin, päiviin tai kokoontumisen laajuuteen. Usko halajaa Herran lahjoja, ja iloisesti kaipaa messuun. Kuitenkin Room. 14:5 ja Kol 2:16 mukaisesti tässäkin asiassa Herra antaa vapauden. Kolmannen käskyn selitys katekismuksessa osoittaa siihen, mistä todella on kyse: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme väheksy Jumalan sanaa ja sen saarnaa, vaan pidämme sen pyhänä, kuuntelemme ja opimme sitä mielellämme.” Jos Kristitty korona-karanteeniin päätyessään hihkuisi iloissaan siitä, että ei tarvitse mennä kirkkoon – silloin tämä käsky todellakin rikottaisiin; mutta sen sijaan se kristitty täyttää tämän käskyn, joka joutuu jäämään pois messusta ja silti Psalmirukoilijan sanoin huokaa: ”Minun sieluni ikävöitsee ja halajaa Herran esikartanoihin.” (Ps. 84:2) Jokaisen Lähetyshiippakunnan papin ja vastuunkantajan halu on, että jollain tavoin Jumalan sanaa ja pyhiä sakramentteja voitaisiin yhä julistaa ja jakaa. Herra antakoon viisautta siihen miten se tässä tilanteessa saadaan toteutettua!
Neljännekseen, rakkaus lähimmäiseen ohjaa meitä toimimaan heidän ruumiinsa terveyden parhaaksi. Sen perusteella mitä terveydenhuollon ammattilaiset ja esivallan edustajat ovat meille kertoneet, nykyisen rajoitukset ovat tarpeellisia taudin leviämisen hidastamiseksi ja siten ihmishenkien säästämiseksi. Jumalan kutsu rakastaa lähimmäistä vaatii meitä pistämään syrjään omat suunnitelmamme, omat oikeutemme ja oman tahtomme, jos ne muodostuvat lähimmäisellemme vaaraksi. Tähän meitä ohjaa myös viides käsky, jonka sisältöä Martti Luther Iso katekismuksessa selittää: ”Tätä käskyä ei riko ainoastaan se, joka tekee pahaa, vaan myös se, joka ei tee lähimmäiselleen hyvää, ei estä eikä torju häntä kohtaavaa pahaa, ei suojele eikä pelasta häntä kärsimyksistä ja vammoista, vaikka voisi niin tehdä. – – Jumala tarkoittaa siis varsinaisesti, ettemme saa sallia pahaa tapahtuvan yhdellekään ihmiselle, vaan että meidän on kaikin tavoin osoitettava hyvyyttä ja rakkautta.”
Martti Lutherin teos Kristityn vapaudesta (1520) esittää kahtalaisen väitteen, jossa molemmat osat ovat tosia: 1) Kristitty on vapaa herra, eikä kenenkään alamainen; 2) Kristitty on kaikkien orja ja alamainen. Ensimmäinen lause on totta hengellisesti, uskon mukaan. Toinen lause on totta rakkauden tähden, kaikissa kristityn teoissa. Kristityn omatunto on sidottu Jumalaan, eikä sitä voi kukaan toinen ihminen kahlehtia. Hänen uskonsa on Pyhän Hengen työtä hänessä, eikä kysy lupaa keneltäkään. Nyt ei kuitenkaan ole kyse uskomisen vapaudesta, vaan ihmisjoukkojen yhteen kokoontumisesta joka voi edesauttaa vaaratilanteiden syntymistä lähimmäiselle. Tässä tilanteessa rakkaus ei kysy mihin on lupa, oikeus tai mahdollisuus, vaan mikä on hyvästä toiselle. ”Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Sentähden on rakkaus lain täyttämys.” (Room. 13:10)
Näin toimiessaan kristitty ei menetä vapauttaan, vaan itse asiassa harjoittaa sitä; häntä ei alisteta vaan hän itse päättää alistua noudattaen Paavalin esimerkkiä: ”Vaikka olen vapaa ja kaikista riippumaton, olen ruvennut kaikkien orjaksi voittaakseni Kristukselle mahdollisimman monia.” (1 Kor 9:19) Kenenkään yksittäisen ihmisen kohdalla emme voi emmekä halua lausua tuomiota, ja Jumala yksin tutkii sydämet. Yleisesti kristitty voi kuitenkin sanoa, että kansakuntamme hengellinen tila on sellainen, jossa suuri osa ei ole valmis kohtaamaan kuolemaa; he eivät tunne Kristusta vapahtajanaan, he eivät elä Kristuksessa olevan iankaikkisen elämän osallisuudessa. Kristityn ei tarvitse pelätä omaa kuolemaansa, mutta hänen tulee toivoa että lähimmäisellä olisi vielä enemmän aikaa katua syntejään ja löytää Herra Jeesus vapahtajakseen.
Lähetyshiippakunnan kesäjuhlien otsikko viime vuonna oli ”Kohottakaa päänne!” Tämä on vahva Herran sana meille nytkin. Sodan sijaan kuulemme nyt sanomia kulkutaudeista ja ihmisten hätä on suuri. Kristitty voi myös itse tuntea pelkoa ja huolta epävarmuuden keskellä, eikä se ole ihme – sanoohan Raamattu että koko luomakunta huokaa katoavaisuuden eli kuolevaisuuden alle alistettuna (Room. 8:22). Jumala on kuitenkin meidän auttajamme, hän suojelee ja varjelee niin että meidän ei tarvitse pelätä ”ruttoa, joka liikkuu pimeässä” tai ”tautia, joka riehuu keskellä päivää.” (Ps 91:6) Evankeliumi Kristuksesta joka oli ”kipujen mies ja sairauden tuttava” (Jes. 53:3) on meille ilosanomaa; se kertoo kuoleman vallan voittaneesta Jeesuksesta ”jolla on kuoleman ja tuonelan avaimet” (Ilm 1:18). Kun kohtaamme ihmisiä työpaikoillamme, suvuissamme, sosiaalisessa mediassa tai missä tahansa – tätä lohdutusta saamme jakaa toisille ja kutsua sen osallisuuteen. Suokoon Herramme, että ” Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden.” (2. Kor 4:17)
Esko Murto
