”Hiippakunta” viittaa kirkolliseen järjestykseen, sillä emme ole niinkään liike emmekä yhdistys, vaan seurakuntien muodostama yhteisö, kirkko, jota myös johdetaan kirkollisesti.
”Lähetys” taas viittaa siihen, että evankeliumi on tarkoitettu leviämään kaikkialle maailmaan niin omaan maahamme kuin sen rajojen ulkopuolellekin. Olemme pieni osa maailmanlaajuista kirkkoa ja pyrimme kantamaan osamme kirkolle annetusta tehtävästä.
Kansankirkon valitettava kehitys irti Raamatusta ja luterilaisesta tunnustuksesta on tehnyt monet kristityt kodittomiksi. Kansankirkon päätöksiä ei ohjaa luterilainen tunnustus vaan ajanhenki. Oireena oli naispappeuden hyväksyminen ja sittemmin hyväksymisen ehdoton vaatiminen. Naispappeus on käytännössä ainoa ”dogmi”, josta kirkko pitää ehdottomasti kiinni. Päätökset ja kannanotot avioliittoon liittyvissä kysymyksissä ovat sitten kaikessa räikeydessään seuranneet sanasta piittaamattomuutta.
Kodittomaksi jääneille perustettiin eri puolilla Suomea seurakuntia, joissa voi elää Jumalan sanan mukaisesti hoidettujen armonvälineitten ääressä. Tällaiset seurakunnat perustivat maalikuussa 2013 Lähetyshiippakunnan.
Kansankirkon kanssa meillä on yhteinen perusta: luterilainen tunnustus. Näemme vain, että kansankirkko ei salli käytännössä tunnustuksellista toimintaa ja tekee päätöksensä tunnustuksesta riippumatta.
Me eroamme kansankirkosta myös koon puolesta. Meillä ei ole omia kiinteistöjä, emmekä kerää veroja. Kaiken toimintamme rahoittavat ne, jotka käyvät messuissamme. Muita tulonlähteitä ei meillä ole emmekä niitä etsikään, emme ulkomailta emmekä valtiolta. Koko toiminta on seurakuntalaisten itsensä rahoittamaa.
Kun kansankirkon jumalanpalveluksiin osallistuu jäsenistöstä vain pari prosenttia, meillä suurin osa jäsenistöstä on sunnuntaisin paikalla.
Seurakuntamme ovat pieniä, ja pastorit tuntevat laumansa. Jos seurakunnassa on yli sata jäsentä, on aika miettiä toisen seurakunnan perustamista joko samalle paikkakunnalle tai läheisyyteen.
Kansankirkossa ratkaisevat päätökset tehdään usein niiden toimesta, jotka eivät osallistu kirkon varsinaiseen elämään. Demokratiasta on tullut kaikkea määräävä tekijä. Kirkolliskokous päättää asioista, jotka kuuluvat tunnustukseen. Meilläkin tietysti eri elinten päätökset tehdään demokraattisesti, mutta tunnustusta ei ole lupa muuttaa. Kirkkohan on aina Kristuksen, ei meidän.
Pyrimme pitämään kiinni siitä, että niin seurakuntien kuin hiippakunnankin päättäviin elimiin valitaan kristittyjä, jotka ovat tulevat säännöllisesti muun seurakunnan kanssa messuun.
Me emme ole ainoita kristittyjä emmekä ainoita luterilaisia Suomessa. Iloitsemme kaikesta Jumalan sanan mukaisesta toiminnasta ja seurakunnista, joissa evankeliumia saarnataan puhtaasti ja sakramentit hoidetaan evankeliumin mukaisesti. Tällaisten seurakuntien kanssa olemme yhteydessä jo nyt, niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Kirkollinen yhteys sisarhiippakuntiimme Ruotsissa ja Norjassa, samoin kuin Kanadan luterilaiseen kirkkoon (Lutheran Church—Canada, LCC), on jo nyt olemassa. Käymme keskusteluja kirkollisesta yhteydestä Suomen evankelisluterilaisen seurakuntaliiton kanssa. Tämän vuoden syyskuussa meidät otetaan jäseneksi tunnustuksellisten luterilaisten kirkkojen muodostamaan Kansainväliseen luterilaiseen neuvostoon (International Lutheran Council, ILC). Virallisten yhteyksien lisäksi meillä on lämpimät suhteet moniin kirkkoihin niin kotimaassa kuin maailmallakin. Osallistumme lähetystyöhön myös Keniassa ja Etiopiassa.
Emme pyri keräämään tällaisia yhteyksiä itsetarkoituksena. Siihen meillä ei ole voimavarojakaan. Olemme mielellämme yhteydessä kaikkiin kristittyihin siellä missä se on mahdollista ja tarpeellista.
Kirkossa tarvitaan hengellistä johtoa hallinnollisen lisäksi. Piispan virka sellaisena, jona se on tunnettu melkein koko kirkkohistorian ajan, ei ole Jumalan sanan määräämä, vaan hyväksi havaittu tapa pitää huolta seurakunnista ja kirkosta. Piispa on koko hiippakuntaa, mutta varsinkin seurakuntien paimenia varten, hän on paimenten paimen. Piispan tehtävänä on pitää huoli oikeasta kristillisestä opista ja opetuksesta. Nykyään korostetaan myös piispan tehtävää ykseyden edistäjänä ja säilyttäjänä. Ykseys on suuri lahja, mutta evankeliumin totuudesta ei ykseyden ja yhteyden takia saa tinkiä, sillä evankeliumissa on kysymys ihmissielujen iankaikkisesta autuudesta.
Risto Soramies
Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan piispa
