Jumala iloitsee luomakunnastaan. Tällaisen kuvan saa esimerkiksi psalmista 104, jossa kirjoittaja piirtää eteemme vuoret ja laaksot, sateen ja lähteet, ruohon ja puut. Hän marssittaa esiin aasit ja haikarat, tamaanit ja leijonat. Meressä leikkivät omat olentonsa. “Saakoon Herra teoistansa iloita,” toteaa kirjoittaja (j. 31). Lukija johdatetaan ajattelemaan Jumalan nautintoa omasta luomistyöstään. Samalla huomaamme, että mekin saamme ihastella Jumalan kätten työtä.
Matemaatikon sydämen kerrotaan sykähtävän, kun hän näkee edessään kauniin yhtälön. Juuri kauneus on kuulemma syvällinen perustelu sille, että yhtälö pitää paikkansa. Epäilemättä moni tieteentekijä saa alallaan maistaa jotain luomakunnan ihanuudesta. Historian saatossa kristityt ja ei-kristityt tutkijatkin ovat kokeneet häivähdyksen ilosta, jota Luoja tuntee luomastaan kaikkeudesta. Kaikkeuden ihmeellisyys kutsuu kutakin ihmistä, niin myös tutkijaa omalla syvällisellä tavallaan.
Raamatullinen maailmankuva ja luomisteologia antaa hyvän pohjan maailman ja sen eri ilmiöiden tutkimiselle.
Tarvitaanhan jonkinlainen kokonaiskuva, jonka puitteissa tiede tulee mielekkääksi. Kristillisen käsityksen mukaan ihmisen ei tarvitse pitää näkyvää maailmaa harhana, ei myöskään pahana todellisuutena, jonka kahleista olisi päästävä irti. Luomiskertomuksen lopuksi kaikuu suuri hyväksyntä kaikelle käsinkosketeltavalle: “Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää” (1. Moos. 1:31).
Mutta löytyykö maailmasta järjestystä, niin että sitä kannattaisi tutkia? Toisaalta on helppo luetella säännönmukaisia ilmiöitä. Toisaalta taas maailma on monimuotoisempi kuin ymmärrämme. Raamatunlukija kuitenkin tietää, että Jumala on tämän kaiken järjestänyt hyvin ja kauniisti. Jo luomiskertomuksen kirjallinen muoto toistoineen kertoo siitä, että maailmassa on tietty harmonia. Samasta puhuu se, miten Jumala piirtää rajoja ja erottaa asioita: tuolla on taivas ja tuolla maa, tuolla on meri ja tuolla maankamara. Niinpä tutkijakaan ei kohtaa vain kaaosta, josta ei saisi otetta.
Entä sopivatko ihmisen havaintokyvyt ja päättelyn taidot kaiken tämän ymmärtämiseen? On huomautettu, että evoluutioteorian pohjalta näin ei voida sanoa. Luonnonvalintaa ei kiinnosta se, ovatko maailmastamme tekemät havainnot luotettavia, tai toimiiko järkemme loogisesti. Luomiskertomuksen pohjalta sen sijaan opimme, että meidät on tehty Jumalan kuviksi. Kaikkeuden Luojan kaltaisina kykymme sopivat oikealla tavalla yhteen luomakunnan kanssa.
Luomiskertomus muodostaa siinäkin mielessä sopivan pohjan tutkimustyölle, että se opettaa meidät arvostamaan myös käsin tehtävää työtä. Ihminen on ajatteleva olento, mutta ei pelkästään sitä. Laittoihan Jumalakin ikään kuin kädet saveen, kun hän muovasi ihmisen. Maailmanhistorian saatossa on nähty paljon ruumiillisen työn halveksuntaa. On ajateltu, ettei sen kautta ainakaan ikuisiin totuuksiin päästä käsiksi. Ne tavoitetaan järkeilyn avulla. Luomiskertomuksen antama työn ja levon rytmi kertoo, että meidät on tehty molempia varten. Kun teemme työtä, teemme sitä Jumalan kanssa. Kun lepäämme jumalanpalveluksessa, otetaan meidät Jumalan lepoon. Tästä työlle annettavasta arvosta nousee myös kokeellisen tieteen tärkeä rooli.
Tämän päivän tiedeuutisoinnissa törmäämme usein ajatukseen, että joku aiempi tutkimustulos on nyt osoitettu vääräksi. Raamatun lankeemuskertomus tuo lisäelementin kristilliseen tieteen tekemisen maisemaan. Ihminen on taipuvainen erehtymään ja tekemään syntiä, jopa siinä määrin, että tutkimusta saattavat vääristää omat epäpuhtaat taipumukset. Siksi on tärkeää, että tulokset asetetaan muiden arvioitaviksi ja koeteltaviksi.
Miksi ihminen sitten tahtoo tutkia tätä kaikkea? Miksi uusi oivallus sykähdyttää? Eikö ihminen ole vain biologinen kone? Aivoissamme vain atomit törmäilevät toisiinsa? Tutkija on kuitenkin jonkin suuremman perässä. Hän tavoittelee totuutta. Hän tuntee, että tähän luomakuntaan syventymällä pystyy ikään kuin kurkistamaan syvemmälle, jonnekin mistä kaikki tämä elämisen voima lähtee, Jumalan iloon.
Teksti on julkaistu Pyhäkön lampun numerossa 4/2024.
Jokainen meistä voi tehdä luontohavaintoja, mikä voi olla mukavaa tai auttaa ymmärtämään luontoa paremmin. Kun luonnontieteilijät tuottavat tietoa luonnosta, se on tieteen periaatteiden mukaan jäljitettävää ja avointa. He myös kokoavat havainnot tiedoksi, mikä on auttanut estämään suomalaistenkin lajien sukupuuttoja, ohjaamaan yhteiskunnallisia lakeja ja sääntöjä ja jakamaan tietoa luonnon monimuotoisuudesta.
Raamatussa on paljon luontokuvausta, mutta mitä Jumala kertoo suhteestaan luontoon? Luomisessa Hän toteaa kuudesti kaiken luomansa olevan hyvää. Hän tuntee omistajuutta jokaiseen eläimeen ja lintuun (Ps. 50:10–11), iloitsee niistä (Ps. 104:31), huolehtii niistä (Ps. 36:7, Ps. 145:16, Matt. 6:26), on armahtavainen niille (Ps. 145:9) ja ylläpitää ja uudistaa luontoa (Ps. 104, Ps. 147:8–9). Lisäksi Jeesus opettaa, että Taivaan Isä on tehnyt kasveista kauniita omaksi ilokseen (Matt. 6:30). Raamatussa mainitaan n. 110 kasvilajia, yli 100 eläinlajia ja n. 35 lintulajia.
Raamatun mukaan Jumalalla on myönteinen luontosuhde, mutta myös luonto tuntee luojansa!
Job tietää kertoa meille (12:7–12), että ”Kysy sinä eläimiltä, ne kertovat sen sinulle, kysy taivaan linnuilta, ne sen sinulle ilmoittavat. Katso maata, se on valmis opettamaan, meren kalatkin sen sinulle kertovat. Kaikki ne tietävät tämän: Herra itse on kaiken tehnyt, hän, jonka kädessä on kaikki mikä elää, jokaisen ihmisen henki.” Jesaja (48:20) opettaa, että ”Villieläimetkin kunnioittavat minua, sakaalit ja strutsit, koska olen tuonut vedet autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle antaakseni juotavaa kansalleni, valitulleni.” Lisää luonnon ylistystä luojastaan voi lukea Psalmeista 96 ja 148.
Onko sinun luontosuhteesi samanlainen kuin Herrallasi? Suomalaisista sanotaan, että meillä on läheinen luontosuhde. Miksi kuitenkin Suomen luonnon tila on heikentynyt vuosikymmen toisen perään? Joka kymmenes laji on uhanalainen. Meillä olisi parannettavaa.
Luonnontutkijat ovat havainneet maailmassa neljä ympäristökriisiä, jotka eivät ainoastaan tuhoa luontoa vaan aiheuttavat myös kärsimystä ihmisille: (1) luonnonvarojen kohtuuton käyttö, siitä syntyvät (2) saasteet ja (3) kasvihuonekaasut (jotka aiheuttavat ilmastonmuutosta) ja (4) kaikista näistä aiheutuva luontokato. Nämä kaikki näkyvät Suomessakin. Yhteinen tekijä näiden kaikkien kriisien takana on ahneus.
Kohtuullisuus on vanha kristillinen kardinaalihyve, joka olisi hyvä kaivaa naftaliinista. ”Älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen.” (Sananl. 30:8)
Maailma on muuttunut sitten Topeliuksen, joka ensimmäisten joukossa näki Suomen luontoa uhkaavat vaarat ja ajoi suojelualueiden perustamista. Teknologia mahdollistaa yhä tehokkaamman luonnonvarojen hyödyntämisen ja elintaso on nostettu tasolle, joka ei monilta osin ole kestävää. Mitä kristitty voi yksin tehdä?
Jumalan sana on kehottanut kristittyjä aina rauhan tekoihin, nälkäisten ruokkimiseen, sairaiden ja orpojen hoitamiseen ja yksinäisten kohtaamiseen, vaikka sodat eivät lopu, nälänhätää löytyy aina ja sairaaloista tai vankiloista ei väki vähene. Jumalan sana kehottaa meitä myös luonnosta huolehtimiseen ja kohtuulliseen elämään, vaikka se tuntuisi toivottomalta.
Luonnolla on kuitenkin toivo! Ilmestyskirjan mukaan (20:5) ”Valtaistuimella istuva lausui: »Uudeksi minä teen kaiken.» Hän sanoi: »Kirjoita nämä sanat muistiin. Ne ovat luotettavat ja todet”. Vaikka me emme onnistuisi, niin kaikki on lopulta Herran kädessä.
Samuli Korpinen, luonnontutkija työkseen ja ilokseen
Kirjoitus on alun perin julkaistu Pyhäkön lamppu -lehden numerossa 4/2024.
Jokin aika sitten osui keskisuomalaisen syrjäseudun metsässä korviini ääni, jota en pitkään aikaan ole kuullut: hömötiaisen kimeä piiskutus. Talvisella hiihtoretkellä Porin laitamilla 1960-luvulla ei yleensä tarvinnut edetä lähintä metsänreunaa pidemmälle, kun tuon luontoäänen jo kuuli. Eipä silloin arvannut, että soma jokametsän lintu olisi tämän päivän Suomessa vakavasti uhanalainen laji.
Näin on paljossa ja samanaikaisesti käynyt myös kristilliseen uskoon perustuvalle elämänkäsitykselle, joka jo yli seitsemän vuosisadan ajan on ollut suomalaistenkin henkisenä elinympäristönä. Onko se hengellinen ilmastonmuutos ja luontokato, jota olemme todistaneet niin meillä kuin muuallakin läntisen kulttuuripiirimme alueella, enää pysäytettävissä, vai ollaanko meidät hylkäämässä pysyvästi omille teillemme? ”Eurooppalaiset arvot” näyttävät enenevästi olevan peräisin uskonnottoman tai suorastaan uskonnonvastaisen humanismin välinevarastosta.
Kun poliittisten julkkistemme taholla jatkuvasti puhutaan ihmisoikeuksista, olisi syytä pysähtyä tiedostamaan, että käsityksemme niistä pohjautuu aina käsitykseemme itse ihmisestä. Ja tämä puolestaan käsitykseemme Jumalasta, ihmisen kuvakseen luomasta. Jos irtaudutaan jumalauskoon perustuvasta todellisuudenkäsityksestä, tulevat pian tilalle ideologiset epäjumalat, niiden orjuuttava henki ja kutistunut ihmiskuva. Maanosamme historia viimeisten sadan vuoden ajalta todistaa tästä suorastaan huutaen. Ja silloin itsessään oikeatkin asiat ja arvot saavat hyvin helposti kummalla tavalla liioitellun muodon ja vääristyneen sisällön.
Tasa-arvo? Ei mitä tahansa tuon nimikkeen alla tarjoiltavia keinotekoisuuksia. Mutta kyllä, sikäli kuin on kysymys aidosta oikeudenmukaisuudesta. Vähemmistöjen oikeudet, jotka jälleen kerran ovat nousseet päivän puheenaiheeksi valtakunnan ulkopolitiikkaa myöten? Kyllä, jos tarkoitetaan ihmisten ja ihmisarvon kunnioittamista, mutta ei, jos lähdetään vaatimaan yleistä hyväksyntää elämäntavoille, joilla ei oikeutusta ole. ”Naisen oikeus omaan ruumiiseensa”? Kyllä, omaansa, mutta ei sen toisen, joka hänen ruumiinsa sisällä varttuu. Rakkaus – ja tässä kääntyy katse erityisesti kirkon suuntaan: ei pettäville hyväksymisopeille, kyllä ihmisen auttamiselle niille pitkospuille, jotka evankelis-luterilaisen kirkon entinen kristinoppi sanoitti ensimmäisessä kohdassaan näin: ”Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.”
Sen seurakunnan, jonka kirkkoherranvirassa sain 18 vuotta palvella, kirkon katosta riippuu 1820-luvulta peräisin oleva ristiinnaulitun veistos, nykyaikaisessa, pienehkössä ja koruttomasti sisustetussa kirkkotilassa ehkä suhteettomankin suuri ja näkyvä. Teloituksensa puulla riippuva on siinä kuvattu korostetun verisenä. Esitellessäni kirkkoa kesäturisteille tapasin osoittaa veistosta ja sanoa: ”Katsokaa, tähän saliin astuessanne näette heti kynnyksellä oman hintanne!” Kristuksen risti, kristinuskon yhteinen tunnusmerkki kautta maailman ja oman valtiolippumme tunnus kai pelkistetympänä kuin minkään toisen maan, on edelleen ainoa avain pelastuksen oveen, jonka yhteinen lankeemuksemme on meiltä sulkenut. Mutta se on myös ylivertainen huutomerkki ihmisen arvosta, jokaisen yhtäläisestä arvosta.
Luin Yhdysvalloissa tehtyä tutkimusta, jossa kartoitettiin syitä seurakunnasta poisjäämiseen. Onhan siellä ja varmasti muissakin länsimaissa meneillään historiallisen kokoluokan kirkkojen tyhjentymiskehitys. Kyse ei ole vain niistä, joiden maailmakatsomus ei enää vastaa uskontunnustuksen sisältöä. On monia, jotka uskovat kristillisen opetuksen mukaan, mutta ovat seurakunnattomia (de-churched).
Tutkimuksessa kävi ilmi, että suuri syy seurakunnattomuudelle on niinkin arkinen asia kuin muuttaminen tai perheen elämänrytmin muutos. Toisille henkilökohtaiset kriisit ruohottavat messupolun. Kolmansille sysäys jäädä pois on se, ettei ole löytänyt omaa paikkaa seurakunnasta tai kokenut sitä rakastavaksi yhteisöksi. Mielenkiintoista oli lukea myös syitä, miksi monet tulisivat takaisin seurakuntaan. Kolmannes vastasi näin: Jos minulla olisi ystävä, joka kutsuisi seurakuntaan, tulisin mukaan. Toisin sanoen on monia niitä, jotka kyllä tulevat, jos vain pyydetään mukaan. Elävän Jumalan kohtaamisen lisäksi monet yksinäisten maailmassa kysyvät ystävää, jonka kanssa elämää seurakunnassa jakaa. Seurakunta on enemmän kuin ihmisyhteisö, mutta se ei ole vähempää kuin yhteisö, jossa ystävyyssuhteet ja elämän jakaminen merkitsevät paljon. Voisiko tämä rohkaista meitä omalla paikallamme niin kutsumaan kuin elämäämme jakamaan?
Mitä Jeesus sanoikaan opetuslapsille: “Ystäviksi minä sanon teitä, sillä minä olen ilmoittanut teille kaikki, mitä minä olen kuullut Isältäni.” (Joh.15:15) Seurakunta ei ole kaverikerho, jossa meidät liittää yhteen yhteiset mieltymykset ja jutunaiheet. Pyhä Henki kokoaa eri ikäisiä, eri kulttuureista tulevia, eri elämäntilanteissa olevia, eri persoonallisuuksia ja eri elämän haavoilla lyötyjä yhdeksi perheeksi samaan ruokapöytään. Seurakunnan olemassaolo on jatkuva ihme! Meitä yhdistää Jeesuksen ystävyys. Hänen ystävinään elämme yhdessä hänen sanansa ja armonsa varassa. Häneen me kiinnitymme kuin oksat ruonkoon ja jäsenet ruumiiseen. Häneen ei tarvitse pettyä. Mutta seurakunnan jäsenten keskinäinen yhteys ja ystävyys ovat myös olennaista. Me jaamme elämän matkaa. Me jaamme yhteisen tehtävän. Me jaamme yhteiset ilon ja kivun aiheet. Me jaamme sunnuntait sekä monet muut tilaisuudet ja juhlat vuosi vuodelta. Me jaamme rukousaiheita. Me uskallamme ajoittain jopa jakaa heikkoutemme ja taistelumme. Tätä todellisuutta ei yksinäiset lampaat voi kokea eikä digimaailma tarjota.
On selvää, ettei kukaan meistä voi seurakunnassa olla kaikkea toisille. On luonnollista, että toiset jakavat vaikkapa ikäryhmittäin enemmän aikaa toistensa kanssa. On synnin todellisuudessa totta, että vaikea on kaikkien kanssa samalla tavalla tulla juttuun. Liian moni haluamattaan jää ja välillä myös jättäytyy yksin. Kuinka usein loukataan tai loukkaannutaan syystä ja syyttä. Mutta kaikesta rosoisuudesta huolimatta seurakunnassa vallitsee ystävyys, jota maailma ei tunne.
Itseäni on puhutellut tähän ystävyyteen liittyvät kaksi näköalaa. Ensinnäkin kerran Jumalan tuomioistuimen edessä sinulla ja minulla on sama tunnus lausuttavana. Näin samassa luterilaisessa seurakunnassa uskoimme, opetimme ja tunnustimme. Kuinka monen sadan miljardin ihmisten joukosta juuri me teemme tiliä tästä samasta uskosta ja toivosta. Me olemme tunnustusystäviä! Toinen näköala on, että juuri näiden seurakunnassa kohtaamiemme ihmisten kanssa vietämme yhdessä ikuisuuden. Pelikaverimme, lapsuuden tuttavamme ja rakas sukulaisemme ovat ystävinä kalliita ajallisia lahjoja. Mutta jotkut voivat jäädä taivaan hääjuhlan ulkopuolelle. Jumala yksin tietää! Mutta vaikka olisimme seurakunnassa toisillemme enemmän kirkkokahvituttuja kuin sydämen uskottuja, meitä yhdistää iankaikkisuuteen ulottuva uskonyhteys. Olemme ikuisuusystäviä! Tämä ystävyys ei lopu haudalle vaan jatkuu ja syvenee. Vaikka olisimme seurakunnassa olleet puolituttuja, niin Jeesuksen ystävyyden kodissa sinä tunnet minut ja minä sinut läpikotaisin.
Katsele seuraavana pyhänä seurakunnassasi ympärillesi ja ihmetelle! Juuri nämä Jeesuksen ystävät on annettu sinulle ikuisuusystäviksi ja tueksi kotimatkallamme.
Voisitko siis jo nyt istua sinulle vähemmän tutun ikuisuusystäväsi viereen ja kuunnella hänen matkakertomustaan?
Viimeisten vuosien aikana olemme nähneet tunnustuksellisissa luterilaisissa piireissä yllättäviä luopumisia. Useampi pastori ja joitain maallikoitakin on siirtynyt eri luterilaisista tunnustuskirkoista ja -liikkeistä muihin kirkkokuntiin, erityisesti ortodoksiseen kirkkoon. Syitä lähtöön on varmasti monia. Niitä voi tarkastella monella eri tasolla, esimerkiksi hengellisesti, kirkkokunnan tasolla tai lähteneen yksilön näkökulmasta. Kaikki tasot paljastavat jotain tärkeää. Hengellisesti Jumala ja Hänen ihana evankeliumin oppinsa ja Saatana ihmisoppeineen kilpailevat aina elintilasta kirkossa ja sydämissä. Kirkkokunnan tasolla voidaan miettiä työntäviä tekijöitä tunnustusluterilaisissa kirkoissa ja vetäviä tekijöitä ortodoksisessa kirkossa. Molempia varmaan löytyy. Yksilön tasolla voitaisiin tarkastella hänen elämänhistoriaansa ja luonnettaan ja miettiä, miten se mahdollisesti vaikutti kirkkokunnan vaihdokseen.
En aio analysoida kenenkään yksittäisen lähtijän motiiveja enkä pelkistää lähdön syitä yhteen tekijään. Kun useammat lähtijät ovat kuitenkin lausuneet lähtönsä syistä jotain julkisuudessa, huomioni on kiinnittynyt yhteen toistuvaan piirteeseen. Lähtijät ovat kokeneet, että heidän selästään on nostettu taakka. Ortodokseina heidän ei tarvitse enää kannatella kirkkoa, oppia ja kirkon elämää itse, vaan kirkko, kirkon oppi ja kirkon elämä kannattelevatkin heitä.
Uskon, että mainittu kokemus on vapauttava. Samalla uskon, että jos olisin ennen kirkkokunnan vaihdosta kysynyt lähtijöiltä, kuka kannattelee ketä, he kirkkoa vai kirkko heitä, he olisivat ilman muuta vastanneet jälkimmäisen olevan totta. Jostain syystä he eivät kuitenkaan kokeneet niin. Jos jollakulla olisi tarve ulkoistaa kaikki ongelmat, hän varmaan syyttäisi tästäkin lähtijöitä. Ajattelen kuitenkin, ettei se ole reilua eikä realistista, sillä tässä kokemuksessa vaikuttaa olevan kyse yksittäisiä ihmisiä laajemmasta ilmiöstä. Siksi meidän, jotka tahdomme pysyä luterilaisessa tunnustuksessa hautaan ja viimeiselle tuomiolle saakka, olisi hyvä kysyä, voimmeko oppia jotain lähtijöiltä. Osoittautukoon tässäkin todeksi, että ”kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut” (Room. 8:28)! Kuinka osaisimme elää luterilaisina paitsi luotettavasti myös luottavaisesti? Jälkimmäinen eli luottavaisuus näyttää jääneen joiltain tunnustuksellisilta veljiltämme katveeseen. ”Näin ei saa olla, veljeni.” (Jaak. 3:10)
Alkuun totean, että luterilainen tunnustus ja sille pohjautuva kirkon elämä antaa parhaat eväät luottavaisuuteen. Onhan uskonoppimme alusta loppuun rakennettu Jumalan Sanan varaan. Näin se on kaikessa luotettavaa.
Luterilainen oppi panee pelastuksessa kaiken painon Kristuksen Jeesuksen ja Hänen työnsä ja armonsa varaan. Pelastus on ikuisuudesta asti Jumalan lahja. ”Hän on ennen maailman perustamista Kristuksessa valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat Hänen edessään, rakkaudessa edeltäpäin määräten meidät lapseuteen, hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta.” (Ef. 1:4–5) Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lue maailmalle sen syntejä. Sovituksen sanalla Hän tarjoaa ja lahjoittaa tämän armon meille ja vaikuttaa meissä uskon luottamuksen Jeesukseen, niin että meistä tulee Hänessä uusia luomuksia (2. Kor. 5:17–21). Tämä usko on nimenomaan luottamusta, luottavaista turvautumista Herraan Jeesukseen. Hän myös lupaa pitää meidät vahvana sanassaan ja uskossa loppuun asti, kunnes pääsemme tästä murheen laaksosta taivaaseen, ruumiin ylösnousemukseen ja uusiin taivaisiin ja uuteen maahan, joissa vanhurskaus asuu.
Kuinka turvallista onkaan olla luterilainen, kun sen oikein sisäistää! Tekojen oppi, jota muut tunnustuskunnat enemmän tai vähemmän sotkevat armon opin sekaan, aiheuttaa epävarmuutta ja ahdistusta pelastuksesta. Mutta armo vahvistaa sydäntä (Hepr. 13:9).
Useampia lähtijöitä vaikuttaa yhdistäneen voimakas, korostunut opillisuus. Eikä voimakkaassa opillisuudessa ole itsessään mitään väärää, päin vastoin! Oikea oppi on kirkon elämä, koska on kyse evankeliumin opista, siis Kristuksesta ja Hänen ilosanomastaan. Tässä mielessä oppi on elämä, koska Kristus on elämä. Yleisesti ottaen aikamme ongelma ei ole liika vaan liian vähäinen opillisuus.
Kirkossa ja elämässä on kuitenkin muutakin kuin oppi. Koko oppi on tärkeä, mutta kaikki ei ole opillista. Varsinkin omantunnontarkalla pastorilla tai seurakuntalaisella on vaarana ajautua ylikorostuneeseen opillisuuteen. Tulee paine, että minun tai meidän on tiedettävä vastaus jokaiseen maailman asiaan. Jos sitä ei löydy Raamatusta ja Tunnustuskirjoista, se täytyy etsiä myöhemmästä luterilaisesta traditiosta tai lukea sisään oppimme lähteisiin. Taustalla voi olla psyykkinen vaikeus sietää epätietoisuutta tai ristiriitaa. Paperilla ja lauseiden tasolla evankeliumi voi olla puhdasta, mutta kehossaan ja mielessään ihmiset voivat samalla olla ahdistuneita. Näin tunnelma voi vääristyä ahtaaksi ja lakihenkiseksi, ei opin vuoksi, vaan koska oppi ei ole ”tullut lihaksi” opettajien ja opetettavien elämässä. Jos meillä kerran on Kristuksessa lepo, turvallinen luottamus ja yhteys Jumalaan ja toisiimme, eikö sen tulisi näkyä siinä, miten me olemme, elämme ja saarnaamme? Eikö Kristuksen tulisi tälläkin tavalla saada muoto meissä (Gal. 4:19)?
Raamattu ja Tunnustuskirjat antavat vastaukset kaikkeen välttämättömään mutta jättävät myös paljon liikkumavaraa. Tunnustuksellisen luterilaisuuden sisälläkin on erilaisia traditioita ja virtauksia. Kaikki traditioerot eivät tarkoita luopumista luterilaisesta tunnustuksellisuudesta. Yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta todella ”riittää” kirkolliseen yhteyteen (Augsburgin tunnustus, V) siinäkin mielessä, että mitään enempää ei tule vaatia, ei itseltään eikä muilta.
Yksi vastalääke opillista ylivirittyneisyyttä vastaan on, että luterilainen kristillisyys on hyvin ruumiillista – tai näin ainakin tulisi olla. Meillä on kristikunnan piirissä kaikkein voimakkain usko inkarnaatioon. Joka ei sitä muuten usko, lukekoon Yksimielisyyden ohjeen artiklan VIII Kristuksen persoonasta, Todisteiden luettelon sekä Chemnitzin kirjan Kristuksen kahdesta luonnosta ja verratkoon niitä minkä tahansa muun kristillisen suuntauksen opetukseen Herran persoonasta.
Jumalihminen Kristus puhdistaa ja pyhittää meidät käyttäen ruumiillisia ja aineellisia välineitä: ruumiillisesti puhuttua ja kuultua, ulkoista Jumalan sanaa, aineellista vettä ja aineellista leipää ja viiniä. Luterilaisen kirkon vanha liturginen elämä on ollut hyvin ruumiillista. Siihen on kuulunut monia rukousasentoja, kuten ristinmerkki, seisomista ja polvistumista. Messua on kaunistettu Kristusta julistavalla kirkkotaiteella, johon on kuulunut upea musiikki, kuvataide ja kirkkoarkkitehtuuri. Kaikki tämä suorastaan huutaen julistaa, että uskomme ei ole pelkästään kirjoja ja oppineisuutta, vaikka niitäkin tarvitaan. Oppi ilmenee rukouksessa, kirkon rukouselämässä, joka tapahtuu ruumiillisessa todellisuudessa, ajassa ja paikassa.
Uskomme täyttymyskin on ruumiillinen: ruumiin ylösnousemus Kristuksen kanssa. Lutherin oppilas Johann Mathesius (k. 1565) saarnasi voimallisesti ehtoollisen ja ruumiin ylösnousemuksen yhteydestä:
”Totisesti, totisesti, kuinka se, joka vakaasti uskoo, että meidän kurja lihamme ei ainoastaan nouse kuolleista vaan vieläpä aivan Kristuksen ruumiin kaltaisena ja muotoisena totuudessa, kirkkaudessa, ihanuudessa, vanhurskaudessa, viisaudessa ja kuolemattomuudessa, voi kieltää, että Kristus ruokkii ja juottaa ruumistamme lihallaan ja verellään? Joka tämän kieltää ja riistää meiltä tämän autuaan ruoan, ei lopulta voi sydämessään uskoa paljoakaan ylösnousemukseen tai ainakaan meidän lihamme kirkkauteen. Jos tahdomme säilyttää kirkossa opinkohdan ylösnousemuksesta ja tulevan ruumiimme taivaallisesta kirkkaudesta, emme saa riistää itseltämme ehtoollisesta Kristuksen tosi ruumista ja verta. Siksihän Herra Kristus ruokkii meitä omalla ruumiillaan ja verellään, että ei ainoastaan sielumme ja henkemme vaan myös lihamme ja veremme saisivat olla mukana nauttimassa Hänen armoaan, hyvyyttään, siunaustaan ja kirkkauttaan iankaikkisesti. Pyhillä isillä on ollut tapana puhua juuri tästä asiasta hyvin kauniisti ja lohdullisesti.”[1]
Monilta lähtijöiltä uupui kokemus, että kirkko on suurempi kuin he ja että kirkkoon voi luottaa. Tämä on ymmärrettävää. Elämme nimellisesti luterilaisessa maassa, jossa luterilaisella tunnustuksella ei kuitenkaan käytännössä ole juurikaan painoarvoa kirkkojen elämässä. Me tunnustukselliset luterilaiset olemme pieni vähemmistö, jonka täytyy jatkuvasti perustella oma olemassaolonsa itselleen ja muille. Pienissä tunnustusluterilaisissa seurakunnissa jokaista seurakuntalaista tarvitaan ja jokaisen lähtijän lähtö tuntuu muiden nahoissa. Tällaisessa tilanteessa saattaa inhimillisesti syntyä kokemus, että jos minä ja minun piirini emme nyt tee tätä juttua riittävän tosissamme, kaikki romahtaa. Kirkkoon ei ole luottaminen!
Jumalan kiitos emme kannattele kirkkoa, vaan kirkko kannattelee meitä. Sillä kirkkohan on Kristuksen kirkko! Emmehän me kannattele Kristusta vaan Hän meitä! Kiitetty olkoon Hän siitä! Onkin tärkeä etsiä, löytää, rakentaa ja elää tervettä seurakuntaelämää luterilaisen tunnustuksen pohjalta. Vain säännöllisessä, raittiissa ja levollisessa seurakuntayhteydessä voi syntyä ja säilyä kokemus, että me emme kannattele kirkkoa vaan kirkko meitä ja että kirkkoon voi yleensä luottaa. Tunnustautuessani Augsburgin tunnustukseen en tunnusta omaa oppiani vaan kirkon oppia. Messussa en keksi omia rukouksiani vaan yhdyn kirkon vuosituhantisiin rukouksiin. Alttarin sakramentille en tule vain uskovana yksilönä, vaan tulen Kristuksen pyhässä ruumiissa ja veressä osalliseksi pyhien yhteydestä, joka ulottuu Aadamista patriarkkojen, profeettojen ja apostolien kautta läpi kirkon historian aina kirkkauteen asti.
On tärkeä luoda yhteyksiä myös kansainväliseen tunnustukselliseen luterilaisuuteen. Saamme nostaa katseemme omista pienistä piireistämme ja nähdä, että Kristus ei ole hylännyt luterilaisiaan vaan yhä käyttää heitä ympäri maailmaa antamaan vaivatuille sieluille rauhan verisissä haavoissaan.
Tunnustuksellinen luterilaisuus on maassamme puolustusasemissa. Tämä uhkaa kaventaa teologista horisonttiamme. Uskalletaan lukea vain taatusti oikeaoppisia opettajia, koska pelätään vääriä vaikutteita. Jos toisuskoisia opettajia luetaan, se tehdään vain poleemisessa mielessä, jotta osaisimme ampua heitä mahdollisimman tehokkailla ammuksilla!
1500–1600-luvun luterilaiset isämme eivät toimineet näin. He esimerkiksi lukivat hyvin laajasti kirkkoisiä, vaikka eivät suinkaan seuranneet heitä kaikessa, vaikkapa vapaan tahdon teologiassa tai vanhurskauttamisopin epäselvyyksissä. Varhaiset luterilaiset kuitenkin pitivät kirkkoisiä ”omina” hengellisinä isinään kaikessa, missä nämä olivat pysyneet Raamatun sallimissa raameissa. Tämä avarakatseisuus antoi huomattavan laajan perspektiivin! Jos ja kun luterilaisuus on oikeaa katolisuutta eli raamatullista, yhteistä kristillistä uskoa, kaikki totuus, joka löytyy luterilaisen tunnustuskunnan ulkopuoleltakin, on meidän. Saamme omaksua sen, käyttää sitä ja iloita siitä! ”Kaikki on teidän, teidän on Paavali ja Apollos ja Keefas, teidän on maailma ja elämä ja kuolema, nykyiset ja tulevaiset, kaikki on teidän. Mutta te olette Kristuksen, ja Kristus on Jumalan.” (1. Kor. 3:21–23)
Jotkut entisistä tunnustuksellisista luterilaisista ovat kertoneet löytäneensä ortodoksisesta spiritualiteetistä mystistä syvyyttä, jota he olivat kaivanneet luterilaisuudessa. Tämä on surullista kuulla, koska siinä tapauksessa monet luterilaisuuden aarteet eivät olleet avautuneet edes entisille luterilaisuuden asiantuntijoille. Johann Arndtin (k. 1621) rukous- ja hartauskirjoissa tai Paul Gerhardtin (k. 1676) ja Thomas Kingon (k. 1703) virsissä koko maailma nähdään Jumalan rakkauden peilinä, kuvana, joka julistaa Herran hyvyyttä luotujaan ja erityisestä uskovaisiaan kohtaan. Kuinka sydämiä sulattavan kauniisti Gerhardt ottaakaan esimerkiksi auringonlaskun, tähtien tuikkeen, vaatteiden riisumisen ja ruumiin levon kuvaksi Jeesuksen ihanuudesta, omasta osastamme taivaassa, kuoleman unesta ja lopullisesta lepoon pääsemisestä! Iltavirressä Nun ruhen alle Wälder (vahvasti muokattuna virsikirjassa nro 559 Nyt kaikki päättää työnsä) Gerhardt runoilee (säkeistöt 2–5, käännös JM):
”Aurinko, minne lähdit? / Sut ajoi illan mahdit / edestään pakohon.
No mee, aurinko toinen, / tuo Armonaurinkoinen / mun sydämessäin aina on.Kun päivä on nyt poissa, / niin loistaa tähtivöissä / tuo taivaankansikin.
Noin minäkin saan hohtaa, / kun Herrani mut johtaa / pois murheen maasta taivaisiin.Ruumiini panee maate, / se riisuu kengät, vaatteet, / kuin kerran elämän.
Mä silloin riisun surun, / saan Jeesukselta puvun / tuon kirkkaudesta säihkyvän.Pää, kädet, jalat lepää, / ne eivät raada enää, / kun päättynyt on työ.
Iloitse, sydän, Herra / sun vaivas päättää kerran / ja loppuu synnin orjantyö!”
Arjen sulostuttavaa kaunista, tuonpuoleista, runollista, ruumiillista ja kuvallista mystiikkaa löytääkseen ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan!
Luther opetti saksankielisten teostensa esipuheessa, että oikean teologin tekee kolme asiaa: oratio eli rukous, meditatio eli mietiskely ja tentatio eli kiusaus tai koettelemus. Keskimmäinen näistä, meditaatio, lienee jäänyt piireissämme katveeseen. Lutherin tarkoittamaan meditaatioon sisältyy Jumalan sanan opiskelu, mutta ei vain tiedollinen sellainen. Jumalan sanaa tulee myös märehtiä, rukoilla, katsella sielun silmin, liikutella sisimmässään, rukoilla läpi, kurottautua sitä kohti, ottaa sielun jokapäiväiseksi ravinnoksi. Tämä ei ole hurmahenkisten kokemusten etsimistä vaan oikeaa sanan meditoimista, joka nivoutuu yhteen rukouksen kanssa. Kiusausten keskellä se ravitsee ihmeellisesti uskoa Kristukseen, Vapahtajaan. Hän itse on tuossa mietiskelyssä läsnä, sanassa, jota mietiskelemme, ja sydämessämme, joka tarttuu mietiskeltyyn sanaan. Hän itse vaikuttaa Henkensä kautta sydämessämme valoa, toivoa ja elämää. Tällaista mietiskelyä sietäisi opettaa seurakunnissa saarnoissa, katekeesissa ja leireillä. Kun mietiskely ankkuroituu sanaan, Luther voi sanoa rohkeasti: ”Ja kun nuo rikkaat, hyvät ajatukset saapuvat, on annettava muitten rukousten mennä ja annettava tilaa noille ajatuksille, kuunneltava hiljaa eikä missään tapauksessa estettävä niitä. Silloin saarnaa näet Pyhä Henki itse, ja yksi sana hänen saarnastaan on parempi kuin tuhat sanaa rukouksestamme. Minä olen siis oppinut usein yhdessä rukouksessa enemmän kuin olisin kyennyt omaksumaan paljolla lukemisella tai pohtimisella.” (Kuinka rukoilla, ystäväni. SLEY-kirjat, 1995, s. 24)
Rukoukseni on, että nämä ajatukset voisivat olla siunaukseksi, kun harjoittelemme elämään luotettavasti ja luottavaisesti luterilaisina.
[1] Alkuperäinen käännös opetuksessani.
Palasin sunnuntai-iltana Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan kesäjuhlilta Loimaalta. Päivien aikana saimme päivänpaistetta ja rankkasadetta niin kuin kesällä kuuluukin, söimme hernerokkaa ja jäätelöä ja irrotimme autoja sateen pehmittämältä peltoparkkipaikalta. Niin kuin kesällä kuuluukin. Toistatuhatta enemmän tai vähemmän tuttua ihmistä takasi sen, että juhla-alueella ei pystynyt taaskaan ottamaan kuutta askelta pysähtymättä tervehtimään jotakuta. Yhteys on lahja! Ja voi miten iloinen ja väsynyt olenkaan nyt maanantaina!
Kirkkomme kesäpäivien keskuksessa on tietysti Jumalan sana, jota opetetaan, saarnataan, veisataan, rukoillaan –– ja jopa näytellään. Huippukohtana vietimme piispan johdolla pappisvihkimysmessua, jossa Kristuksen armo jaettiin syntisille ripissä, luetussa ja saarnatussa sanassa sekä Herramme ruumiin ja veren sakramentissa. Näitä armonvälineitä hoitamaan kirkkomme sai taas neljä uutta pastoria: Hyvinkäälle, Jyväskylään, Pietarsaareen ja Turkuun. Armoa armon päälle!
Tätä blogitekstiä aloin kuitenkin kirjoittaa, jotta se mitä päivien aikana itse eniten ihmettelin, ei unohtuisi itseltäni eikä muilta: miten näin piskuiseen laumaan voi mahtua näin paljon taiteellista, teknistä, musikaalista, kulinaarista, teologista, viestinnällistä, pedagogista ja sosiaalista taitoa? Ja vielä tahtoa asettaa omat lahjansa ja taitonsa toisten palvelukseen Jumalan valtakunnassa? Jotain niiden täytyy kirkkokahveihin lisätä siellä seurakunnissaan.
Tällaisessa kesäjuhlamittakaavassa piirtyy kauniisti esiin armolahjojen rikas kirjo kristillisessä kirkossa. Se, miten kokonaisuus on valtavan paljon enemmän kuin vain osiensa summa. Miten kokonaisen kirkkokunnan jäsenistön lahjavarustuksella, palveluhalulla ja kekseliäisyydellä ei tunnu olevan mitään rajoja, kaikki on mahdollista!
Voisin nostaa esiin kansainvälisen tason säveltäjiä, sovittajia, muusikoita ja musiikinjohtajia, joiden iltakonsertit ja yhteisten tilaisuuksien säestys ja esilaulu olivat erittäin korkealuokkaista taidetta; pienen mutta pippurisen televisiostudiotiimin, joka tuottaa jatkuvasti laadukasta huippusisältöä josta hyötyy ja iloitsee Lähetyshiippakuntaa paljon laajempi joukko kristittyjä, ja jonka työn kautta myös seurakuntiimme löytää jatkuvasti uutta väkeä; Näytelmäkirjailijan ja -ohjaajan, joka lyhyessä ajassa taikoi meistä lapsista ja aikuisista koostuvan epämääräisen joukon faraon hoviksi ja Mooseksen perheeksi; Lasten, nuorten ja nuorten aikuisten ohjelmista vastuuta kantaneet taitajat.
Voisin nostaa esiin kirkkotaiteilijat, joiden käden ja kynän jälkeä saimme ihailla tapahtumateltan alttaritaulussa, tammisessa alttaripöydässä ja kirkkotekstiileissä; striimaustiimin, jonka ansiosta kesäjuhliin saattoi – ja saattaa muuten vielä jälkikäteenkin – osallistua myös kotisohvalta hyvällä äänen- ja kuvanlaadulla; äänentoiston ammattilaiset, jotka (ajoittaisista rankkasateista huolimatta) varmistivat, että puheet ja musiikki välittyivät kauniisti ja selkeästi kaikille paikallaolijoille; valokuvaajat ja toimittajat, joiden ansiosta kesäpäivien uutiset päivittyivät reaaliajassa nettiin ja someen.
Voisin nostaa esiin omien alojensa ammattilaiset, jotka pitivät kanavia saattohoitoon, addiktioihin, ympäristöasioihin ja avioelämään liittyen; pastorit, jotka opettivat ja saarnasivat rikkaasti ja monipuolisesti Jumalan sanaa, uusia näkökulmia Raamatun teksteihin ja Jumalan armoon avaten.
Voisin nostaa esiin ihmiset, jotka pystyttivät, rakensivat ja purkivat koko kesäpäivien infrastruktuurin telttoineen, vessoineen ja parkkialueineen, valvoivat sitä yöllä ja pitivät sen myös kunnossa koko juhlaviikonlopun ajan. Tai sen omasta väestämme koostuvan soppatykistön pääkokkeineen, ruuanjakajineen, järjestäjineen ja tiskaajineen jotka pitivät maukkaalla ruualla vatsat kylläisinä aamusta iltaan. Unohtamatta makkaran, kahvin, pullan, jäätelön ja hattaran myyjiä, jotka pitivät huolen siitä, ettei nälkä päässyt yllättämään myöskään pitkinä tunteina lounaan ja päivällisen välissä. Voisin mainita ne lukemattomat tunnit ja palaverit joita suunnittelutiimit ja eri osa-alueiden vastaavat käyttivät etukäteisvalmisteluihin ja käytännön toteutukseen paikan päällä. Voisin mainita niin monia tekijöitä ja asioita joista olen hämmentyneen iloinen ja ylpeä. Sen sijaan mainitsen kesäpäiviemme teemana olleen psalmin 66 jakeen 5: Tulkaa ja katsokaa Jumalan töitä!
Kristillinen seurakunta on aina enemmän kuin osiensa summa. Se johtuu siitä, että kun Jeesus itse ottaa pienten poikien ja tyttöjen eväsleivät ja -kalat käsiinsä ja siunaa ne, niistä riittää jaettavaa suurille joukoille. Kirkkokahveihin ei tarvita lisäravinteita, kun Jumala siunaa sen vähän, mitä me kannamme omastamme yhteiseen pöytään hänen seurakuntansa rakennukseksi. Sitten voimmekin vain tulla ja katsoa Jumalan töitä!
Pastori Janne Koskela
Jos joku on lukenut Saarnaajan kirjaa ja yrittänyt ymmärtää sitä, hän on saattanut kohdata turhautumista. Monien lukijoiden mielestä kirja on vaikeasti ymmärrettävä, ja monet Raamatun tutkijatkin ovat samaa mieltä. Saarnaajan tapa käsitellä elämää ja ihmisen vaivannäköä herättää monia kysymyksiä. Saarnajan kirja on kuin mustekala. Kun lukija luulee, että kirja on hänen hallussaan, yksi lonkero onkin vapaa.
Toisaalta on paljon ihmisiä, jotka ovat lukeneet Saarnaajan kirjaa suurella ihailulla. Ei ole vain yksi kristitty, jonka olen kuullut sanovan: ”Tämä on suosikkikirjani Raamatussa.” Saarnaajan realismi on kuin virkistävä tuuli, joka muistuttaa meitä katoavaisesta maailmasta. Monet kokevat kirjan ajankohtaisena, koska se paljastaa ja selittää sen tyhjyyden ja turhautumisen, jota kohtaamme niin usein ihmisinä. Saarnaaja kuuluu omiin suosikkeihini, ja se johtuu ehkä kirjassa esiin tulevasta elämänasenteesta. Kyseinen kirja on ollut erityisen lohdullinen seurakuntatyössä. Seurakunnassa työskentelemme sellaisten asioiden parissa, jotka eivät ole katoavaisia, vaan ikuisia, mutta teemme sen tässä maailmassa. Saarnaajan kirjan viesti on meille kristityille tosi arvokas.
Yksi sana, joka toistuu usein Saarnaajan kirjassa, on hepreankielinen ”hevel”, joka on suomenkielisissä käännöksissä käännetty sanalla ”turhuus”. Sana esiintyy 71 kertaa Vanhassa testamentissa, joista 36 kertaa Saarnaajan kirjassa. Miten tulisi ymmärtää tämä sana ”hevel”?
Monet asiat ovat ”hevel” Saarnaajan kirjassa. ”Hevel” on esimerkiksi kaikki (Saarn. 1:2), kaikki mitä tehdään auringon alla (1:14), nautinto (2:1), työ (2:11), viisaus (2:15), rikkaus, aarteet ja kunnia (5:9; 6:2), ihmisen elinpäivät (6:12), kaikki tuleva (11:8) ja nuoruuden aika (11:10). Mitä Saarnaajan kirja tarkoittaa sanoessaan, että kaikki on ”hevel”? Yksi tapa ymmärtää ”hevel” on, että se tarkoittaisi tyhjyyttä tai merkityksettömyyttä (katso esim. Bibel 2000). Tarkoittaako Saarnaaja todella, että kaikki mitä tehdään auringon alla, on tyhjää tai merkityksetöntä? Onko nuoruus, viisaus ja työ merkityksetöntä? En usko, että sana tyhjyys tavoittaa sen, minkä Saarnaaja yrittää sanoa sanalla ”hevel”. Tästä ymmärryksestä käsin elämänasenne muuttuu pessimistiseksi, ei realistiseksi.
Saarnaaja kirjoittaa: Minä katselin kaikkia tekoja, mitä tehdään auringon alla, ja katso, se on kaikki turhuutta ja tuulen tavoittelua. (1:14) Turhuuteen kuuluu tuo tuulen tavoittelu. Jos esimerkiksi oma työ on elämämme keskipiste ja turvamme, se muuttuu kuin tuulen tavoittelemiseksi. Sama tapahtuu, jos elämämme tarkoitus on nautinto, silloin kohtaamme turhuutta. Miksi? Koska, mitä tapahtuu, jos yritämme tarttua kiinni asioihin, kuten työhön, nautintoihin ja nuoruuteen? Ne katoavat! Se on kuin tuulen tavoittelua. Maailmassa on paljon hyvää ja kaunista, mutta juuri kun yrität tarttua niihin, ne katoavat kuin tuuli. Ja tätä Saarnaaja yrittää kuvata. Auringon alla ei ole mitään sellaista, mihin voimme tarttua lujasti kiinni ja jonka päällä voimme rakentaa elämämme. Täällä ei ole mitään iankaikkista. Täällä kaikki on turhuutta, katoavaista. Mutta se ei tarkoita, että kaikki se olisi merkityksetöntä. Työn teko ei ole merkityksetöntä, koska työ antaa ruokaa pöytään. Nuoruusaika ei myöskään ole merkityksetöntä, mutta se on ohimenevä elämänvaihe.
Saarnaajan puhetta elämän turhuudesta auringon alla ei myöskään tule ymmärtää niin, että se koskee pelkästään elämää ilman Jumalaa. Elämä ilman Jumalaa on tietysti katoavaista, jopa merkityksetöntä, mutta Saarnaajan kirja puhuu myös turhuudesta uskovan elämässä. Joku on ehdottanut, että hepreankielinen ”hevel” tulisi ymmärtää ”turhautumiseksi” tai ”turhautumana”. Uskovan elämä tässä maailmassa on täynnä turhautumisia. Elämä langenneessa maailmassa näyttää juuri olevan niin kuin Saarnaaja sitä kuvailee: Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstänsä, jolla hän vaivaa itseänsä auringon alla? (1:3) Tämä on turhautuneen ihmisen kysymys! Käännös ”turhautuma” tai ”turhautuminen” tavoittaa kyllä jotain mitä Saarnaaja yrittää sanoa: Mutta kun minä käänsin huomioni kaikkiin töihin, joita minun käteni olivat tehneet, ja vaivannäköön, jolla olin vaivannut itseäni niitä tehdessäni, niin katso: se oli kaikki ”turhautumista” ja tuulen tavoittelua; eikä ole hyötyä mistään auringon alla. (2:11)
Varmasti tunnistamme itsemme Saarnaajan kysymyksistä ja turhautumisesta. Välillä olemme niin turhautuneita siihen, että asiat eivät mene niin kuin olimme ajatelleet. Tämä pätee myös seurakuntaelämässä, jossa olemme jatkuvasti tekemisissä iankaikkisuusasioiden kanssa. Miten voimme olla saavuttamatta suurempaa menestystä Jumalan valtakunnan työssä, vaikka meillä on Jumalan sana ja Pyhä Henki?
Saarnaajan kirja ei kuitenkaan jätä meitä vain katoavaisuuden ja turhautumisen keskelle. Kirjassa ei ole pessimististä elämänkatsomusta, vaan realistinen. Emme myöskään saa syyttää Saarnaajaa pessimismistä, sillä ilman katoavaisuuden syvyyden ymmärtämistä emme voi ymmärtää armoa.
Maailmassa on paljon turhuutta ja turhautumista, mutta kaikkea mitä on, ei ole auringon alla. Kirja päättyy seuraavaan johtopäätökseen: Loppusana kaikesta, mitä on kuultu, on tämä: Pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä, sillä niin tulee jokaisen ihmisen tehdä. Sillä Jumala tuo kaikki teot tuomiolle, joka kohtaa kaikkea salassa olevaa, olkoon se hyvää tai pahaa. (Saarn. 12:13-14) Jumala tulee jonain päivänä tuomitsemaan maailman ja erottamaan hyvän pahasta. Kun se tapahtuu, turhuuden kierre katkeaa ja se, mikä on hyvää ja iankaikkista, jää. Siksi Saarnaaja antaa nuorelle neuvon iloita nuoruudestaan, vaeltamaan sydämensä teitä, mutta myös muistamaan, että Jumala kutsuu jokaisen ihmisen tuomiolle (Saarn. 11:9). Saamme nauttia elämästä ja elää sitä täysillä, mutta meidän tulee muistaa, mikä on lopullista ja iankaikkista. Olemme täysin riippuvaisia Herrasta, joka on Luoja ja Pelastaja.
Turhautuminen herää meissä siksi, ettemme näe koko kuvaa auringon alla. Tämä koskee myös, tai ennen kaikkea, Jumalan valtakunnan työtä. Saarnaaja auttaa meitä laajentamaan perspektiiviämme: Älä ole kerkeä suultasi, älköönkä sydämesi kiirehtikö lausumaan sanaa Jumalan edessä, sillä Jumala on taivaassa ja sinä olet maan päällä; sen tähden olkoot sanasi harvat. (Saarn. 5:1) Saarnaaja johtaa meitä elämään Pojan alaisuudessa. Kristitty saa täysin uuden perspektiivin, kun elämme Herran sanan varassa luottavaisin mielin. Eläessämme auringon alla voi tuntua siltä, ettei mikään ole uutta, kaikki jatkuu uuvuttavassa muuttumattomuudessa. Mutta Pojan alaisuudessa ymmärrämme, että Jumala luo uutta ja että kristitty on osa uutta luomakuntaa (2. Kor. 5:17). Kun me auringon alla katselemme kaikkea mitä olemme tehneet, näemme että kaikki on turhuutta ja tuulen tavoittelua. (Saarn. 1:14) On niin turhauttavaa, kun emme näe tulosta kovan työn jälkeen. Mutta Pojan alaisuudessa luotamme Jumalan sanaan, joka lupaa meille, että vaivannäkömme ei ole turha Herrassa. (1. Kor. 15:58) Auringon alla kyllästyn kaikkeen vaivannäkööni, jolla olin vaivannut itseäni auringon alla, koska minun täytyy se jättää ihmiselle, joka tulee minun jälkeeni. (Saarn. 2:18) Miksi tehdä työtä asian puolesta, jota kukaan ei näytä arvostavan, ja joka unohdetaan, kun aikani täällä maan päällä on ohi? Pojan alaisuudessa Jumala antaa meidän huomata sen, että emme elä itseämme varten vaan Herraamme ja lähimmäisiämme varten. Jumala on kutsunut meidät palvelemaan toisiamme, ja kun teemme sen palvelijoina Herran edessä, olemme vain tehneet velvollisuutemme (Luuk. 17:10). Jos me emme saa nähdä työmme hedelmää, niin ehkä Jumala antaa sen siunauksen tuleville sukupolville.
Mitä Saarnaajan kirja yrittää opettaa, voidaan ilmaista myös näin: Millään ei ole merkitystä ilman jumalanpelkoa, mutta jumalanpelon kautta löydämme merkityksen kaikessa. Lohdutuksemme on, että Jumala on Jumala, ja että Hän johtaa kaikkea viisaudellaan ja kaikkivaltiaisuudellaan. Ihminen elää Jumalan luomakunnassa eikä näe kaikkea kuten Jumala näkee taivaissaan. Jumala kuitenkin lupaa, että vaivannäkömme ei ole turhaa ja että Hän tulee jonain päivänä katkaisemaan turhuuden kierteen. Turvaamme Herraan elämässämme auringon alla ja elämme kiitollisuudessa ja ilossa Pojan alaisuudessa.
Kirkko on vanhastaan ilmoittanut seurakuntalaisille kaikki kirkolliset toimitukset. Näillä erityisesti tarkoitetaan kastetta ja siihen liittyvää konfirmaatiota, avioliittoon vihkimistä sekä hautaan siunaamista. Niissä on kiteytetty kristityn elämän matka. Ne ilmoitetaan, koska kirkko ei ole salaseura ja ne on toimitettu julkisesti ihmisten ja Jumalan edessä. Seurakuntalaisia kutsutaan näin esirukoukseen elämän taitekohdissa kulkevien puolesta. Samalla ne antavat mahdollisuuden yhteisöllisesti elää todeksi apostolin kehotusta: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.” (Room.12:15)
Kirkkomme haluaa tarjota jokaiselle jäsenelleen mahdollisuuden jakaa nämä uutiset seurakuntakuulutusten lisäksi Pyhäkön lamppu -lehdessä. Kyse ei ole vain siitä, että tarjoamme mahdollisuuden jakaa tietoa perheuutisistamme tutuille eri puolella Suomea. Vaikka kaste, avioliitto ja hautaan siunaaminen koskettavat syvästi perheitä ja sukuja, ne liittyvät mitä suurimmassa määrin Jumalan perheen elämään. Pyhä messu on seurakuntaelämämme keskus, mutta myös pyhien toimitusten kautta me kuljemme yhtenä kirkkona. Koskettavathan ne kirkkoon liittymistä, siinä elämistä ja riemuitsevaan seurakuntaan siirtymistä. Kirkolliset toimitukset merkitään muistiin kirkossa. Se ei merkitse vain rekisterimerkintää vaan se kauniisti ilmentää, että saman kirkon jäseninä olemme suhteessa toinen toisiimme. Meitä koskevat Paavalin sanat: ”Jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa; tai jos jollekulle jäsenelle annetaan kunnia, niin kaikki jäsenet iloitsevat sen kanssa.” (1.Kor.12:26)
Kirkolliset toimitukset alleviivaavat sitä, että jokaisella meillä on oma pastori kirkossamme. Paimenen vedestä märän käden kautta lapsi kastetaan Vapahtajan ja kirkon yhteyteen. Konfirmaatiossa oman kirkkomme rippipapin siunaava käsi vahvistaa kastettua ja opetettua nuorta elämään Jeesuksen seuraajana maailmassa. Oma paimen laskee siunaavat kätensä alttarille polvistuneiden miehen ja naisen pään päälle liittäen heidät Jumalan sanalla ja rukouksella yhdeksi lihaksi. Viimeisenä tuttu vierellä kulkenut pastori lähettää arkkuun lepäämään asetetun Kristuksen armon lupauksin kohti viimeistä tuomiota ja iankaikkisuutta.
Kyse ei ole vain kirkon tai pastorin mukana kulkemisesta. Ristiinnaulittu Kristus itse lupauksensa mukaan kulkee kaikki päivät kanssamme. Voimmekin nähdä kristityn vaeltavan ristin suojassa ja varassa koko matkan. Kastetulle sanotaan: ”Ota pyhä ristinmerkki otsaasi ja rintaasi todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen.” Kastealbaan puettu nuori tekee ristinmerkin ja kuulee sanat: ”Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon sinun kanssasi.” Aviopuolisoiksi vihittyjen yllä tehdään ristinmerkki ja lausutaan: ”Siunatkoon teitä kolmiyhteinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki.” Hautaan siunaamisessa hiekasta tehdään ristinmerkki arkun päälle ja samalla kuuluu omalla nimellä ihana lupaus: ”Jeesus Kristus Vapahtajamme herättää sinut viimeisenä päivänä.” Meidät jokaisen kuvakseen luonut kolmiyhteinen Jumala kulkee kanssamme meitä siunaten koko matkan!
Usein puhutaan aivan oikein, että kristitty tarvitsee hengellisen kodin. Se voi kuitenkin merkitä monille eri asiaa. Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan kristityn hengellinen koti on oma seurakunta ja kirkko. Sen yhteydessä jokaisen tulisi saada kulkea Vapahtajan hoidossa kirkollisten toimitusten kautta messusta messuun.
Minun rukoukseni ja rohkaisuni Sinulle on tämä: Kirkkomme seurakunnissa saat kulkea koko matkan kotiin asti!
Usein sanotaan, että Lähetyshiippakunta ja Suomen Luther-säätiö muodostavat niin kutsutun kaksoisrakenteen. Mitä se oikein tarkoittaa? Ketkä kantavat vastuuta kirkon työstä ja miten kaikki oikein toimii?
Hengellisen elämän sydän ja keskus on jumalanpalveluksessa ja Jumalan lahjojen osallisuudessa. Luterilaisen opetuksen ytimeen on kuulunut opetus siitä, kuinka Jumalan sana ja sakramentit Jeesuksen asetuksen mukaan julistettuna ja toimitettuna tekevät kirkon kirkoksi. Ne ovat annettu ihmisen sielun tähden ja hengellisen elämän säilymiseksi. Sanan ja sakramenttien äärellä syntyy seurakunta, seurakuntia kutsutaan etsimään yhteyttä muiden kanssa. Vaikka kirkko yksittäisenä seurakuntana on kirkon perusyksikkö, siitä kasvaa myös paikalliskirkon taso. Luterilaisen tunnustuksen laatijat ymmärsivät kirkosta puhuessaan puhuvansa universaalin ja yhteisen Kristuksen kirkon tuntomerkeistä ja sovelsivat niitä konkreettiseen seurakuntaan. Samalla kirkkoa etsittäessä kysyttäisiin ennen kaikkea aina kirkon tuntomerkkejä.
Tämän ajatuksen pohjalta käynnistyivät myös vuonna 2000 Suomen Luther-säätiön jumalanpalvelukset. Suomen ev.lut. kirkon myllerrysten keskellä tarkoitus oli mahdollistaa pääsy luterilaiseen jumalanpalvelukseen kirkon tuntomerkkien äärelle. Vaikka ydin on aina hengellisessä todellisuudessa ja konkreettisessa seurakunnan elämässä, kirkko tarvitsee myös hyvän järjestyksen ja eri yhteiskunnissa tavan hoitaa erilaiset vastuunsa. Toimintaa mahdollistamaan valittiin säätiömalli. Rekisteröity säätiö tarjoaa yhteiskunnan puolelta suuren vapauden toteuttaa ja tukea seurakuntien elämää. Säätiöllä on yhteiskunnan puolesta ”yleishyödyllisen toimijan” asema, joka tuo esimerkiksi verohelpotuksia ja ketteröittää toimintaa. Säätiötä perustettaessa laaditaan myös aina säädekirja, joka sitoo säätiötä ja sen toimintaa. Tälle säädekirjassa ilmaistulle toiminnan tarkoitukselle myös viranomainen antaa hyväksynnän.
Patentti- ja rekisterihallinto on aikoinaan antanut luvan perustaa Suomen Luther-säätiön ja hyväksynyt sen säädekirjan. Suomen Luther-säätiön säädekirjassa taas sanotaan, että sen tarkoituksena on ylläpitää ja levittää tunnustuksellista luterilaista uskoa. Tätä tarkoitustaan Luther-säätiö toteuttaa erityisesti ja ensisijaisesti järjestämällä ja tukemalla luterilaisia jumalanpalveluksia. Tämän jälkeen säädekirjassa lausutaan monia seikkoja: esitetään huomioita lain ja evankeliumin saarnaamisesta, virkateologiasta, rohkaistaan kasteeseen perustuvaan yhteisen pappeuden toteuttamiseen, jotta Pyhän Hengen moninaiset lahjat voisivat rakentaa seurakuntia, rohkaistaan seuratoimintaan, harjoitetaan teologista koulutusta ja julkaisutyötä, tuetaan lähetystyötä jne. Lukuisia seurakuntalaisille tuttuja teemoja! Perusnäkynä on, että oikea kristillinen jumalanpalvelus kasvattaa seurakuntaa sekä varustaa, jäsentää ja yhdistää näkyvästi ja todellisesti Jumalan seurakunnan.
Säätiön perustamisen jälkeen säätiötä sitoo sen oma säädekirja ja toisaalta Suomen yhteiskunnan säätiölaki. Säätiölaki myös määrittelee, miten säätiön hallitusta täydennetään. Säätiön hallitukseen on valittava kolmesta seitsemään varsinaista jäsentä, jotka valitsevat keskuudestaan puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan. Tällä hetkellä Suomen Luther-säätiön hallituksen puheenjohtajana toimii Raimo Savolainen ja varapuheenjohtajana Juhana Pohjola. Säätiön asiamiehenä toimii Joel Kerosuo. Säätiön hallitus kantaa kaikesta toiminnasta juridisen vastuun esivallalle. Toimintaa valvoo Patentti- ja rekisterihallitus, jolle toimitetaan toimintakertomus ja tilinpäätös. Ne ovat julkisia asiakirjoja. Rahankeräysluvan myöntää säätiölle Poliisihallitus. Suomen Luther-säätiö siten toimii edelleenkin säädekirjansa kautta, johon se on sidottu ja jonka toteuttamiseen sen hallituksen jäsenet ovat sitoutuneet.
Suomen Luther-säätiön toiminnan pohjalta perustettiin vuonna 2013 Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta. Hiippakuntajärjestyksessä todetaan Lähetyshiippakunnan olevan itsenäinen luterilainen kirkko. Vaikka Lähetyshiippakunnan hengelliset juuret ovat Suomen ev. lut. kirkossa, niin organisaation tasolla yhteyttä siihen ei enää ole. Linkki kirkkojen välille tulee kuitenkin siitä, että Lähetyshiippakunnan seurakunnan jäseniä on edelleen jäseninä myös Suomen ev. lut kirkossa.
Lähetyshiippakuntaa perustettaessa järjestäytymismuodoksi valittiin rekisteröimätön yhdistys. Vaihtoehdoista rekisteröity yhdistys ei ollut mahdollinen ja rekisteröityä uskonnollista yhdyskuntaa ei pidetty mielekkäänä. Todettiin, että Lähetyshiippakunta voi toimia hyvin siten, että sen taustajärjestönä toimii Suomen Luther-säätiö. Tältä osin mikään ei oikeastaan muuttunut, kun seurakuntien toiminta järjestettiin Lähetyshiippakunnaksi. Säätiön säädekirja on kestänyt hyvin aikaa ja säätiö taustaorganisaationa soveltuu hyvin edelleen kirkon seurakuntatyön taloudelliseksi ja juridiseksi perustaksi. Eli laki velvoittaa Luther-säätiön seuraamaan säädekirjaa ja säädekirja taas tukee hyvällä tavalla Lähetyshiippakunnan tukemista ja seurakuntien perustamista.
Lähetyshiippakunnan ylin päättävä elin on hiippakuntakokous. Sen jäseniä ovat seurakuntien valitsemat kaksi edustajaa ja pastori. Hiippakuntakokouksen valitsema hiippakuntaneuvosto suunnittelee ja toteuttaa hiippakunnan hallintoa sekä toimintaan liittyviä käytännön asioita. Lähetyshiippakunnan hengellis-teologista paimenvastuuta kantaa piispa. Päivittäisjohtaminen ja siihen liittyvä päätöksenteko on hiippakuntadekaanin tehtävänä. Hiippakuntadekaani toimii myös työntekijöiden esimiehenä. Aluerovastit toimivat rovastikuntien papiston lähiesimiehinä ja tukevat seurakuntien työtä. Konsistori vastaa teologisista linjauksista ja käsittelee pappiskandidaattien tutkimisen ja papistoa koskevat asiat.
Lähetyshiippakunnan seurakunnat muodostavat taloudellisesti yhden kokonaisuuden. Vaikka jokaisessa paikassa etsitään tietä kohti omavaraisuutta, yhteistalous Luther-säätiön kautta on mahdollistanut nopean kasvun. Koska Suomen Luther-säätiö toimii Lähetyshiippakunnan taloudellisena ja juridisena taustayhteisönä, yhteys niiden välillä on luonnollisesti tiivis. Tiivistä yhteyttä alleviivaa myös se, että operatiivisena johtajana toimiva hiippakuntadekaani toimii myös Suomen Luther-säätiön asiamiehenä. Säätiön nimenkirjoitusoikeudellinen hallituksen puheenjohtaja on piispan ja hiippakuntadekaanin hallinnollinen esimies.
Lähetyshiippakunnan hallinto on hyvin kevyt. Kanslia toteuttaa hiippakunnan hallintoa käytännön tasolla ja hoitaa tiedottamista. Kanslian työtä johtaa hiippakuntadekaani. Hänen kanssaan työskentelee hiippakuntasihteeri ja talouspäällikkö. Dekaanin ohella hiippakuntasihteeri toimii hiippakuntaneuvoston ja talouspäällikkö Luther-säätiön hallituksen esittelijänä.
Kanslia, Lähetyshiippakunnan piispa ja Luther-säätiön hallituksen puheenjohtaja muodostavat johtoryhmän, joka valmistelee eri toimielimiin tulevat useampaa eri toimijaa koskevat esitykset. Säätiön hallitukselle tulevat taloudellisen ja juridisen vastuun puolesta esimerkiksi työntekijöiden palkkaukseen ja työntekijätilanteeseen liittyvät asiat, kun taas hiippakuntaneuvosto käsittelee enemmän kirkon työaloja.
Tällä rakenteella Lähetyshiippakunta toimii toistaiseksi. Rakenteen jatkuessa pyrkimys on tuoda entistä paremmin kirkon kentälle tietoon esimerkiksi kokonaistaloustilanteen kehittymistä. Pohdinnassa on myös, olisiko hyviä tapoja kehittää hiippakuntaneuvoston ja Suomen Luther-säätiön hallituksen työskentelyä tarvittavan tiedonkulun, yhteisesti jaetun kokonaisnäkemyksen kasvattamiseksi ja toisaalta turhan päällekkäisyyden torjumiseksi.
Katso myös aiheeseen liittyvä keskustelu Studio Kryptasta täältä!
”Kristus on ylösnoussut! Totisesti ylösnoussut!”
Pääsiäisjuhlamme taustalla on juutalaisten pääsiäinen, jonka aikana juhlittiin ja muisteltiin Egyptistä vapautumista. Jumala oli luvannut, että hänen kansansa pääsisi vapaaksi Egyptin orjuudesta, ja tuo lupaus toteutui ensimmäisenä pääsiäisyönä. Oli siis vielä pimeää, kun Jumala hankki heille pelastuksen, ja aamun koittaessa israelilaiset vapaat.
Mihin aikaan päivästä Jeesuksen ylösnousemus tapahtui? Evankeliumeissa meille kerrotaan, kuinka sunnuntaiaamuna, kun aurinko oli vielä nousemassa, naiset saapuivat Jeesuksen haudalle voidellakseen hänen ruumiinsa juutalaisten hautaustapojen mukaisesti. Mutta kun he saapuivat paikalle, hauta olikin tyhjä. Ennen kuin he olivat ehtineet haudalle, ja ennen kuin aurinko oli ehtinyt nousta, Jeesus oli noussut kuolleista ja jättänyt tyhjän haudan taakseen. Oli siis vielä pimeää, kun Jeesus nousi kuolleista.
Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa Jumala toteutti suunnitelmansa koko maailman pelastamiseksi ja vapauttamiseksi. Hänen ylösnousemuksestaan alkoi aivan uudenlainen aamu – aamu, joka poistaa kuoleman pimeyden ja vapauttaa meidät synnin kahleista ja orjuudesta. Jo ennen kuin pääsiäissunnuntaina aurinko oli noussut, meidän pelastuksemme Aurinko ylösnousi. Ja kun pääsäisaamu koitti, me kaikki olimme vapaat.
Aurinkomme ylösnousi,
paistaa voittovuorella.
Lämmin valo sieltä loistaa,
surut, murheet hajottaa.
(Virsi 105).
Siunattua pääsiäistä!