Reetta SyriLiekit -musikaali teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Tiedättekö sen, jossa nuori nainen jätti jäähyväiset tavalliselle elämälleen ja lähti kohti suurta ja tuntematonta. Tuli yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, mutta myös Jeesus, joka kantoi ja antoi uskon. ”Häntä seuraa tie minne viekin, et ole yksin, et turvaton” laulettiin. Minun sydämeeni syttyi lähetyskipinä. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen mietin, lähtisinkö minäkin joskus jonnekin, kohti suurta ja tuntematonta.

Ajatteletko sinäkin suurta ja tuntematonta, kun kuulet sanan lähetystyö? Se on jotain toisaalla, jossain kauempana, jonkun toisen tekemää. Siitä voidaan lukea kirjeistä tai kuulla kuulumisia kesäjuhlilla. Joku voi jopa osallistua aktioon ja tullessaan kertoa millaista se lähetystyö oikein oli.

Ainakin jotain erilaista ja kiehtovaa. Vieraita kieliä, outoja tapoja, erilaisuutta. Ja eikö niin, että lähetystyö on usein hidasta, vaivalloista, yksinäistäkin. Monenlaiset vaikeudet yrittävät lannistaa ja painaa maahan, mutta yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Tähän on niin helppo uskoa. Se kuuluu lähetystyön ytimeen eikä sitä tarvitse epäillä.

Tänä keväänä seurakunnassamme on tosissaan pohdittu mitä tehdä, kun tuolit ovat täynnä eikä jakkaratkaan aina riitä. Uudet kasvot hukkuvat tuttujen sekaan eikä oikeastaan edes muisteta kuka on outo, kuka tuttu. Niinpä ensi sunnuntaista lähtien messua vietetään myös iltapäivällä. Nyt tyhjille tuoleille mahtuu uusia ihmisiä ja heidät huomataan.

Tänä keväänä olen muistanut sydämeeni syttyneen lähetyskipinän. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen olen miettinyt, lähtisinkö minäkin, kohti suurta ja tuntematonta. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, että lähtemisen sijasta jään. Jään tähän omaan tavalliseen elämääni. Minun lähetyskenttäni taitaakin olla juuri tässä, näiden ihmisten keskellä, joita elämääni on nyt annettu. Naapurit, sukulaiset, työkaverit, ystävät. Ensi töikseni istun messuun joka sunnuntai-iltapäivä ja nautin kaikesta siitä hyvästä, mitä Vapahtajamme antaa. Jospa kutsun myös uusia ihmisiä mukaan. Voisin vaikka rukoilla, että Herra avaisi silmäni huomaamaan heidät ja antaisi viisauden ja rohkeuden kohdata heitä.

Tämä arjen lähetystyö ei ehkä ole erilaista ja kiehtovaa. Se voi olla jopa tylsää, hidasta ja vaivalloista. Joskus yksinäistäkin. Meidän viisivuotias protestoi vahvasti messuun lähtöämme, kun ulkona paistoi aurinko, kaverit rälläsivät pyörillä ja leikit oli parhaimmillaan: ”Olemmeko todellakin ainoat Viipurinkadulta, jotka lähtevät kirkkoon?”

Niinpä. Ei aina ole helppoa uskoa siihen, että Jeesuksen kohtaaminen on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kun on niin paljon kaikkea muutakin. Ja mitähän ne naapuritkin meistä ajattelevat.
Ja entä jos pyhä pyhän jälkeen tuolit pysyvät tyhjinä, into laantuu ja seurakunta kuihtuu.

Mutta tiedätkö mitä? Yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Se on ainut, millä on merkitystä ja se riittää. Tulkoon yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, kun on Jeesus, joka kantaa ja antaa uskon. Annetaan kipinöiden syttyä.

Reetta Syri
Luukkaan luterilainen seurakunta
Seinäjoki

Jussi Halonen

Pastori

Vantaa ,

Reetta SyriLiekit -musikaali teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Tiedättekö sen, jossa nuori nainen jätti jäähyväiset tavalliselle elämälleen ja lähti kohti suurta ja tuntematonta. Tuli yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, mutta myös Jeesus, joka kantoi ja antoi uskon. ”Häntä seuraa tie minne viekin, et ole yksin, et turvaton” laulettiin. Minun sydämeeni syttyi lähetyskipinä. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen mietin, lähtisinkö minäkin joskus jonnekin, kohti suurta ja tuntematonta.

Ajatteletko sinäkin suurta ja tuntematonta, kun kuulet sanan lähetystyö? Se on jotain toisaalla, jossain kauempana, jonkun toisen tekemää. Siitä voidaan lukea kirjeistä tai kuulla kuulumisia kesäjuhlilla. Joku voi jopa osallistua aktioon ja tullessaan kertoa millaista se lähetystyö oikein oli.

Ainakin jotain erilaista ja kiehtovaa. Vieraita kieliä, outoja tapoja, erilaisuutta. Ja eikö niin, että lähetystyö on usein hidasta, vaivalloista, yksinäistäkin. Monenlaiset vaikeudet yrittävät lannistaa ja painaa maahan, mutta yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Tähän on niin helppo uskoa. Se kuuluu lähetystyön ytimeen eikä sitä tarvitse epäillä.

Tänä keväänä seurakunnassamme on tosissaan pohdittu mitä tehdä, kun tuolit ovat täynnä eikä jakkaratkaan aina riitä. Uudet kasvot hukkuvat tuttujen sekaan eikä oikeastaan edes muisteta kuka on outo, kuka tuttu. Niinpä ensi sunnuntaista lähtien messua vietetään myös iltapäivällä. Nyt tyhjille tuoleille mahtuu uusia ihmisiä ja heidät huomataan.

Tänä keväänä olen muistanut sydämeeni syttyneen lähetyskipinän. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen olen miettinyt, lähtisinkö minäkin, kohti suurta ja tuntematonta. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, että lähtemisen sijasta jään. Jään tähän omaan tavalliseen elämääni. Minun lähetyskenttäni taitaakin olla juuri tässä, näiden ihmisten keskellä, joita elämääni on nyt annettu. Naapurit, sukulaiset, työkaverit, ystävät. Ensi töikseni istun messuun joka sunnuntai-iltapäivä ja nautin kaikesta siitä hyvästä, mitä Vapahtajamme antaa. Jospa kutsun myös uusia ihmisiä mukaan. Voisin vaikka rukoilla, että Herra avaisi silmäni huomaamaan heidät ja antaisi viisauden ja rohkeuden kohdata heitä.

Tämä arjen lähetystyö ei ehkä ole erilaista ja kiehtovaa. Se voi olla jopa tylsää, hidasta ja vaivalloista. Joskus yksinäistäkin. Meidän viisivuotias protestoi vahvasti messuun lähtöämme, kun ulkona paistoi aurinko, kaverit rälläsivät pyörillä ja leikit oli parhaimmillaan: ”Olemmeko todellakin ainoat Viipurinkadulta, jotka lähtevät kirkkoon?”

Niinpä. Ei aina ole helppoa uskoa siihen, että Jeesuksen kohtaaminen on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kun on niin paljon kaikkea muutakin. Ja mitähän ne naapuritkin meistä ajattelevat.
Ja entä jos pyhä pyhän jälkeen tuolit pysyvät tyhjinä, into laantuu ja seurakunta kuihtuu.

Mutta tiedätkö mitä? Yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Se on ainut, millä on merkitystä ja se riittää. Tulkoon yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, kun on Jeesus, joka kantaa ja antaa uskon. Annetaan kipinöiden syttyä.

Reetta Syri
Luukkaan luterilainen seurakunta
Seinäjoki

Jussi Halonen

Pastori

Vantaa ,

Reetta SyriLiekit -musikaali teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Tiedättekö sen, jossa nuori nainen jätti jäähyväiset tavalliselle elämälleen ja lähti kohti suurta ja tuntematonta. Tuli yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, mutta myös Jeesus, joka kantoi ja antoi uskon. ”Häntä seuraa tie minne viekin, et ole yksin, et turvaton” laulettiin. Minun sydämeeni syttyi lähetyskipinä. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen mietin, lähtisinkö minäkin joskus jonnekin, kohti suurta ja tuntematonta.

Ajatteletko sinäkin suurta ja tuntematonta, kun kuulet sanan lähetystyö? Se on jotain toisaalla, jossain kauempana, jonkun toisen tekemää. Siitä voidaan lukea kirjeistä tai kuulla kuulumisia kesäjuhlilla. Joku voi jopa osallistua aktioon ja tullessaan kertoa millaista se lähetystyö oikein oli.

Ainakin jotain erilaista ja kiehtovaa. Vieraita kieliä, outoja tapoja, erilaisuutta. Ja eikö niin, että lähetystyö on usein hidasta, vaivalloista, yksinäistäkin. Monenlaiset vaikeudet yrittävät lannistaa ja painaa maahan, mutta yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Tähän on niin helppo uskoa. Se kuuluu lähetystyön ytimeen eikä sitä tarvitse epäillä.

Tänä keväänä seurakunnassamme on tosissaan pohdittu mitä tehdä, kun tuolit ovat täynnä eikä jakkaratkaan aina riitä. Uudet kasvot hukkuvat tuttujen sekaan eikä oikeastaan edes muisteta kuka on outo, kuka tuttu. Niinpä ensi sunnuntaista lähtien messua vietetään myös iltapäivällä. Nyt tyhjille tuoleille mahtuu uusia ihmisiä ja heidät huomataan.

Tänä keväänä olen muistanut sydämeeni syttyneen lähetyskipinän. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen olen miettinyt, lähtisinkö minäkin, kohti suurta ja tuntematonta. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, että lähtemisen sijasta jään. Jään tähän omaan tavalliseen elämääni. Minun lähetyskenttäni taitaakin olla juuri tässä, näiden ihmisten keskellä, joita elämääni on nyt annettu. Naapurit, sukulaiset, työkaverit, ystävät. Ensi töikseni istun messuun joka sunnuntai-iltapäivä ja nautin kaikesta siitä hyvästä, mitä Vapahtajamme antaa. Jospa kutsun myös uusia ihmisiä mukaan. Voisin vaikka rukoilla, että Herra avaisi silmäni huomaamaan heidät ja antaisi viisauden ja rohkeuden kohdata heitä.

Tämä arjen lähetystyö ei ehkä ole erilaista ja kiehtovaa. Se voi olla jopa tylsää, hidasta ja vaivalloista. Joskus yksinäistäkin. Meidän viisivuotias protestoi vahvasti messuun lähtöämme, kun ulkona paistoi aurinko, kaverit rälläsivät pyörillä ja leikit oli parhaimmillaan: ”Olemmeko todellakin ainoat Viipurinkadulta, jotka lähtevät kirkkoon?”

Niinpä. Ei aina ole helppoa uskoa siihen, että Jeesuksen kohtaaminen on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kun on niin paljon kaikkea muutakin. Ja mitähän ne naapuritkin meistä ajattelevat.
Ja entä jos pyhä pyhän jälkeen tuolit pysyvät tyhjinä, into laantuu ja seurakunta kuihtuu.

Mutta tiedätkö mitä? Yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Se on ainut, millä on merkitystä ja se riittää. Tulkoon yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, kun on Jeesus, joka kantaa ja antaa uskon. Annetaan kipinöiden syttyä.

Reetta Syri
Luukkaan luterilainen seurakunta
Seinäjoki

Jussi Halonen

Pastori

Vantaa ,

Tänään tuhkakeskiviikkona piirretään moneen otsaan risti tuhkasta katumuksen merkiksi.

Tänään tuhkakeskiviikkona alkaa paaston ja rukouksen aika. Se koskettaa jokaista kristittyä henkilökohtaisessa uskonelämässä, mutta katumuksella on ollut Vanhan testamentin ajoista lähtien myös yhteiskunnallinen merkitys. Näin siksi, koska kansakunnatkin voivat langeta.

Mutta vielä nytkin, sanoo Herra, kääntykää minun tyköni kaikesta sydämestänne, paastoten, itkien ja valittaen. Reväiskää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne, ja kääntykää Herran, teidän Jumalanne, tykö; sillä hän on armahtavainen ja laupias, pitkämielinen ja armosta rikas, ja hän katuu pahaa. Ehkä hän vielä katuu ja jättää jälkeensä siunauksen: ruokauhrin ja juomauhrin Herralle, teidän Jumalallenne. Puhaltakaa pasunaan Siionissa, kuuluttakaa pyhä paasto, kutsukaa koolle juhlakokous. Kootkaa kansa, pitäkää pyhä seurakuntakokous, kerätkää vanhukset, kootkaa lapset ja rintoja imeväiset; lähteköön ylkä huoneestansa ja morsian kammiostansa. Eteisen ja alttarin välillä itkekööt papit, jotka toimittavat Herran palvelusta, ja sanokoot: ”Säästä, Herra, kansaasi äläkä anna perintöosaasi häväistäväksi, pakanain pilkattavaksi. Miksi pitäisi sanottaman kansain seassa: ’Missä on heidän Jumalansa?’” Niin Herra kiivaili maansa puolesta ja sääli kansaansa (Jooel 2:12-17).

Tänään tuhkakeskiviikkona samaa sukupuolta olevilla pareilla on ensimmäistä kertaa mahdollisuus solmia avioliitto ja heillä on mahdollisuus hakea myös yhteisadoptiota (vieraslapsiadopito). Tämä vahvistui, kun sukupuolineutraalin avioliittolain kumoamisaloite hylättiin eduskunnassa viime viikolla äänin 120-48.

Tänään tuhkakeskiviikkona on eduskunnassa vireillä kansalaisaloite äitiyslaiksi, jossa esitetään lapselle vahvistettavaksi kaksi äitiä. Lakiehdotus koskee hedelmöityshoitoa saaneita naispareja, joista ei-synnyttänyt nainen voidaan vahvistaa toiseksi äidiksi. Sen jälkeen lapselle ei voida enää koskaan vahvistaa isää. Tällaista en tiedä olevan missään maailmassa, siis että lapsella voisi olla kaksi äitiä. Esimerkiksi Ruotsissa vastaavissa tapauksissa lapselle vahvistetaan ”medmor”. Asia on parhaillaan lakivaliokunnan käsittelyssä.

Tänään tuhkakeskiviikkona on eduskunnassa vireillä kansalaisaloite eutanasialain säätämiseksi. Siinä esitetään ryhtymistä lainvalmisteluun, joka mahdollistaa (ja velvoittaa) myös aktiivisen kuolinavun antamisen parantumattomasti sairaan kärsimysten lopettamiseksi hänen vakaasta pyynnöstään. Katumisriskistä, ainakaan hengellisessä mielessä, ei juuri puhuta. Tästä käydään huomenna eduskunnassa lähetekeskustelu.

Tänään tuhkakeskiviikkona kukaan ei puhu abortista mitään ja lapsia hankitaan keinoalkuisesti jo kymmenettä vuotta.

Perustuslain 1 §:n mukaan valtiosääntö turvaa ihmisarvon loukkaamattomuuden. Olemme kansakuntana kadottaneet ymmärryksen siitä mitä ihmisarvo on. Jumala kansaamme armahtakoon.

Jyrki Anttinen
Stefanoksen luterilainen seurakunta, Rovaniemi

Reetta SyriLiekit -musikaali teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Tiedättekö sen, jossa nuori nainen jätti jäähyväiset tavalliselle elämälleen ja lähti kohti suurta ja tuntematonta. Tuli yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, mutta myös Jeesus, joka kantoi ja antoi uskon. ”Häntä seuraa tie minne viekin, et ole yksin, et turvaton” laulettiin. Minun sydämeeni syttyi lähetyskipinä. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen mietin, lähtisinkö minäkin joskus jonnekin, kohti suurta ja tuntematonta.

Ajatteletko sinäkin suurta ja tuntematonta, kun kuulet sanan lähetystyö? Se on jotain toisaalla, jossain kauempana, jonkun toisen tekemää. Siitä voidaan lukea kirjeistä tai kuulla kuulumisia kesäjuhlilla. Joku voi jopa osallistua aktioon ja tullessaan kertoa millaista se lähetystyö oikein oli.

Ainakin jotain erilaista ja kiehtovaa. Vieraita kieliä, outoja tapoja, erilaisuutta. Ja eikö niin, että lähetystyö on usein hidasta, vaivalloista, yksinäistäkin. Monenlaiset vaikeudet yrittävät lannistaa ja painaa maahan, mutta yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Tähän on niin helppo uskoa. Se kuuluu lähetystyön ytimeen eikä sitä tarvitse epäillä.

Tänä keväänä seurakunnassamme on tosissaan pohdittu mitä tehdä, kun tuolit ovat täynnä eikä jakkaratkaan aina riitä. Uudet kasvot hukkuvat tuttujen sekaan eikä oikeastaan edes muisteta kuka on outo, kuka tuttu. Niinpä ensi sunnuntaista lähtien messua vietetään myös iltapäivällä. Nyt tyhjille tuoleille mahtuu uusia ihmisiä ja heidät huomataan.

Tänä keväänä olen muistanut sydämeeni syttyneen lähetyskipinän. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen olen miettinyt, lähtisinkö minäkin, kohti suurta ja tuntematonta. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, että lähtemisen sijasta jään. Jään tähän omaan tavalliseen elämääni. Minun lähetyskenttäni taitaakin olla juuri tässä, näiden ihmisten keskellä, joita elämääni on nyt annettu. Naapurit, sukulaiset, työkaverit, ystävät. Ensi töikseni istun messuun joka sunnuntai-iltapäivä ja nautin kaikesta siitä hyvästä, mitä Vapahtajamme antaa. Jospa kutsun myös uusia ihmisiä mukaan. Voisin vaikka rukoilla, että Herra avaisi silmäni huomaamaan heidät ja antaisi viisauden ja rohkeuden kohdata heitä.

Tämä arjen lähetystyö ei ehkä ole erilaista ja kiehtovaa. Se voi olla jopa tylsää, hidasta ja vaivalloista. Joskus yksinäistäkin. Meidän viisivuotias protestoi vahvasti messuun lähtöämme, kun ulkona paistoi aurinko, kaverit rälläsivät pyörillä ja leikit oli parhaimmillaan: ”Olemmeko todellakin ainoat Viipurinkadulta, jotka lähtevät kirkkoon?”

Niinpä. Ei aina ole helppoa uskoa siihen, että Jeesuksen kohtaaminen on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kun on niin paljon kaikkea muutakin. Ja mitähän ne naapuritkin meistä ajattelevat.
Ja entä jos pyhä pyhän jälkeen tuolit pysyvät tyhjinä, into laantuu ja seurakunta kuihtuu.

Mutta tiedätkö mitä? Yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Se on ainut, millä on merkitystä ja se riittää. Tulkoon yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, kun on Jeesus, joka kantaa ja antaa uskon. Annetaan kipinöiden syttyä.

Reetta Syri
Luukkaan luterilainen seurakunta
Seinäjoki

Sami Niemi

Avustava sihteeri

Hämeenlinna ,

Reetta SyriLiekit -musikaali teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Tiedättekö sen, jossa nuori nainen jätti jäähyväiset tavalliselle elämälleen ja lähti kohti suurta ja tuntematonta. Tuli yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, mutta myös Jeesus, joka kantoi ja antoi uskon. ”Häntä seuraa tie minne viekin, et ole yksin, et turvaton” laulettiin. Minun sydämeeni syttyi lähetyskipinä. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen mietin, lähtisinkö minäkin joskus jonnekin, kohti suurta ja tuntematonta.

Ajatteletko sinäkin suurta ja tuntematonta, kun kuulet sanan lähetystyö? Se on jotain toisaalla, jossain kauempana, jonkun toisen tekemää. Siitä voidaan lukea kirjeistä tai kuulla kuulumisia kesäjuhlilla. Joku voi jopa osallistua aktioon ja tullessaan kertoa millaista se lähetystyö oikein oli.

Ainakin jotain erilaista ja kiehtovaa. Vieraita kieliä, outoja tapoja, erilaisuutta. Ja eikö niin, että lähetystyö on usein hidasta, vaivalloista, yksinäistäkin. Monenlaiset vaikeudet yrittävät lannistaa ja painaa maahan, mutta yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Tähän on niin helppo uskoa. Se kuuluu lähetystyön ytimeen eikä sitä tarvitse epäillä.

Tänä keväänä seurakunnassamme on tosissaan pohdittu mitä tehdä, kun tuolit ovat täynnä eikä jakkaratkaan aina riitä. Uudet kasvot hukkuvat tuttujen sekaan eikä oikeastaan edes muisteta kuka on outo, kuka tuttu. Niinpä ensi sunnuntaista lähtien messua vietetään myös iltapäivällä. Nyt tyhjille tuoleille mahtuu uusia ihmisiä ja heidät huomataan.

Tänä keväänä olen muistanut sydämeeni syttyneen lähetyskipinän. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen olen miettinyt, lähtisinkö minäkin, kohti suurta ja tuntematonta. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, että lähtemisen sijasta jään. Jään tähän omaan tavalliseen elämääni. Minun lähetyskenttäni taitaakin olla juuri tässä, näiden ihmisten keskellä, joita elämääni on nyt annettu. Naapurit, sukulaiset, työkaverit, ystävät. Ensi töikseni istun messuun joka sunnuntai-iltapäivä ja nautin kaikesta siitä hyvästä, mitä Vapahtajamme antaa. Jospa kutsun myös uusia ihmisiä mukaan. Voisin vaikka rukoilla, että Herra avaisi silmäni huomaamaan heidät ja antaisi viisauden ja rohkeuden kohdata heitä.

Tämä arjen lähetystyö ei ehkä ole erilaista ja kiehtovaa. Se voi olla jopa tylsää, hidasta ja vaivalloista. Joskus yksinäistäkin. Meidän viisivuotias protestoi vahvasti messuun lähtöämme, kun ulkona paistoi aurinko, kaverit rälläsivät pyörillä ja leikit oli parhaimmillaan: ”Olemmeko todellakin ainoat Viipurinkadulta, jotka lähtevät kirkkoon?”

Niinpä. Ei aina ole helppoa uskoa siihen, että Jeesuksen kohtaaminen on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kun on niin paljon kaikkea muutakin. Ja mitähän ne naapuritkin meistä ajattelevat.
Ja entä jos pyhä pyhän jälkeen tuolit pysyvät tyhjinä, into laantuu ja seurakunta kuihtuu.

Mutta tiedätkö mitä? Yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Se on ainut, millä on merkitystä ja se riittää. Tulkoon yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, kun on Jeesus, joka kantaa ja antaa uskon. Annetaan kipinöiden syttyä.

Reetta Syri
Luukkaan luterilainen seurakunta
Seinäjoki

Sami Niemi

Avustava sihteeri

Hämeenlinna ,

Reetta SyriLiekit -musikaali teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Tiedättekö sen, jossa nuori nainen jätti jäähyväiset tavalliselle elämälleen ja lähti kohti suurta ja tuntematonta. Tuli yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, mutta myös Jeesus, joka kantoi ja antoi uskon. ”Häntä seuraa tie minne viekin, et ole yksin, et turvaton” laulettiin. Minun sydämeeni syttyi lähetyskipinä. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen mietin, lähtisinkö minäkin joskus jonnekin, kohti suurta ja tuntematonta.

Ajatteletko sinäkin suurta ja tuntematonta, kun kuulet sanan lähetystyö? Se on jotain toisaalla, jossain kauempana, jonkun toisen tekemää. Siitä voidaan lukea kirjeistä tai kuulla kuulumisia kesäjuhlilla. Joku voi jopa osallistua aktioon ja tullessaan kertoa millaista se lähetystyö oikein oli.

Ainakin jotain erilaista ja kiehtovaa. Vieraita kieliä, outoja tapoja, erilaisuutta. Ja eikö niin, että lähetystyö on usein hidasta, vaivalloista, yksinäistäkin. Monenlaiset vaikeudet yrittävät lannistaa ja painaa maahan, mutta yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Tähän on niin helppo uskoa. Se kuuluu lähetystyön ytimeen eikä sitä tarvitse epäillä.

Tänä keväänä seurakunnassamme on tosissaan pohdittu mitä tehdä, kun tuolit ovat täynnä eikä jakkaratkaan aina riitä. Uudet kasvot hukkuvat tuttujen sekaan eikä oikeastaan edes muisteta kuka on outo, kuka tuttu. Niinpä ensi sunnuntaista lähtien messua vietetään myös iltapäivällä. Nyt tyhjille tuoleille mahtuu uusia ihmisiä ja heidät huomataan.

Tänä keväänä olen muistanut sydämeeni syttyneen lähetyskipinän. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen olen miettinyt, lähtisinkö minäkin, kohti suurta ja tuntematonta. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, että lähtemisen sijasta jään. Jään tähän omaan tavalliseen elämääni. Minun lähetyskenttäni taitaakin olla juuri tässä, näiden ihmisten keskellä, joita elämääni on nyt annettu. Naapurit, sukulaiset, työkaverit, ystävät. Ensi töikseni istun messuun joka sunnuntai-iltapäivä ja nautin kaikesta siitä hyvästä, mitä Vapahtajamme antaa. Jospa kutsun myös uusia ihmisiä mukaan. Voisin vaikka rukoilla, että Herra avaisi silmäni huomaamaan heidät ja antaisi viisauden ja rohkeuden kohdata heitä.

Tämä arjen lähetystyö ei ehkä ole erilaista ja kiehtovaa. Se voi olla jopa tylsää, hidasta ja vaivalloista. Joskus yksinäistäkin. Meidän viisivuotias protestoi vahvasti messuun lähtöämme, kun ulkona paistoi aurinko, kaverit rälläsivät pyörillä ja leikit oli parhaimmillaan: ”Olemmeko todellakin ainoat Viipurinkadulta, jotka lähtevät kirkkoon?”

Niinpä. Ei aina ole helppoa uskoa siihen, että Jeesuksen kohtaaminen on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kun on niin paljon kaikkea muutakin. Ja mitähän ne naapuritkin meistä ajattelevat.
Ja entä jos pyhä pyhän jälkeen tuolit pysyvät tyhjinä, into laantuu ja seurakunta kuihtuu.

Mutta tiedätkö mitä? Yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Se on ainut, millä on merkitystä ja se riittää. Tulkoon yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, kun on Jeesus, joka kantaa ja antaa uskon. Annetaan kipinöiden syttyä.

Reetta Syri
Luukkaan luterilainen seurakunta
Seinäjoki

Jussi Halonen

Pastori

Vantaa ,

Reetta SyriLiekit -musikaali teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Tiedättekö sen, jossa nuori nainen jätti jäähyväiset tavalliselle elämälleen ja lähti kohti suurta ja tuntematonta. Tuli yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, mutta myös Jeesus, joka kantoi ja antoi uskon. ”Häntä seuraa tie minne viekin, et ole yksin, et turvaton” laulettiin. Minun sydämeeni syttyi lähetyskipinä. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen mietin, lähtisinkö minäkin joskus jonnekin, kohti suurta ja tuntematonta.

Ajatteletko sinäkin suurta ja tuntematonta, kun kuulet sanan lähetystyö? Se on jotain toisaalla, jossain kauempana, jonkun toisen tekemää. Siitä voidaan lukea kirjeistä tai kuulla kuulumisia kesäjuhlilla. Joku voi jopa osallistua aktioon ja tullessaan kertoa millaista se lähetystyö oikein oli.

Ainakin jotain erilaista ja kiehtovaa. Vieraita kieliä, outoja tapoja, erilaisuutta. Ja eikö niin, että lähetystyö on usein hidasta, vaivalloista, yksinäistäkin. Monenlaiset vaikeudet yrittävät lannistaa ja painaa maahan, mutta yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Tähän on niin helppo uskoa. Se kuuluu lähetystyön ytimeen eikä sitä tarvitse epäillä.

Tänä keväänä seurakunnassamme on tosissaan pohdittu mitä tehdä, kun tuolit ovat täynnä eikä jakkaratkaan aina riitä. Uudet kasvot hukkuvat tuttujen sekaan eikä oikeastaan edes muisteta kuka on outo, kuka tuttu. Niinpä ensi sunnuntaista lähtien messua vietetään myös iltapäivällä. Nyt tyhjille tuoleille mahtuu uusia ihmisiä ja heidät huomataan.

Tänä keväänä olen muistanut sydämeeni syttyneen lähetyskipinän. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen olen miettinyt, lähtisinkö minäkin, kohti suurta ja tuntematonta. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, että lähtemisen sijasta jään. Jään tähän omaan tavalliseen elämääni. Minun lähetyskenttäni taitaakin olla juuri tässä, näiden ihmisten keskellä, joita elämääni on nyt annettu. Naapurit, sukulaiset, työkaverit, ystävät. Ensi töikseni istun messuun joka sunnuntai-iltapäivä ja nautin kaikesta siitä hyvästä, mitä Vapahtajamme antaa. Jospa kutsun myös uusia ihmisiä mukaan. Voisin vaikka rukoilla, että Herra avaisi silmäni huomaamaan heidät ja antaisi viisauden ja rohkeuden kohdata heitä.

Tämä arjen lähetystyö ei ehkä ole erilaista ja kiehtovaa. Se voi olla jopa tylsää, hidasta ja vaivalloista. Joskus yksinäistäkin. Meidän viisivuotias protestoi vahvasti messuun lähtöämme, kun ulkona paistoi aurinko, kaverit rälläsivät pyörillä ja leikit oli parhaimmillaan: ”Olemmeko todellakin ainoat Viipurinkadulta, jotka lähtevät kirkkoon?”

Niinpä. Ei aina ole helppoa uskoa siihen, että Jeesuksen kohtaaminen on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kun on niin paljon kaikkea muutakin. Ja mitähän ne naapuritkin meistä ajattelevat.
Ja entä jos pyhä pyhän jälkeen tuolit pysyvät tyhjinä, into laantuu ja seurakunta kuihtuu.

Mutta tiedätkö mitä? Yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Se on ainut, millä on merkitystä ja se riittää. Tulkoon yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, kun on Jeesus, joka kantaa ja antaa uskon. Annetaan kipinöiden syttyä.

Reetta Syri
Luukkaan luterilainen seurakunta
Seinäjoki

Sami Niemi

Avustava sihteeri

Hämeenlinna ,

Reetta SyriLiekit -musikaali teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Tiedättekö sen, jossa nuori nainen jätti jäähyväiset tavalliselle elämälleen ja lähti kohti suurta ja tuntematonta. Tuli yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, mutta myös Jeesus, joka kantoi ja antoi uskon. ”Häntä seuraa tie minne viekin, et ole yksin, et turvaton” laulettiin. Minun sydämeeni syttyi lähetyskipinä. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen mietin, lähtisinkö minäkin joskus jonnekin, kohti suurta ja tuntematonta.

Ajatteletko sinäkin suurta ja tuntematonta, kun kuulet sanan lähetystyö? Se on jotain toisaalla, jossain kauempana, jonkun toisen tekemää. Siitä voidaan lukea kirjeistä tai kuulla kuulumisia kesäjuhlilla. Joku voi jopa osallistua aktioon ja tullessaan kertoa millaista se lähetystyö oikein oli.

Ainakin jotain erilaista ja kiehtovaa. Vieraita kieliä, outoja tapoja, erilaisuutta. Ja eikö niin, että lähetystyö on usein hidasta, vaivalloista, yksinäistäkin. Monenlaiset vaikeudet yrittävät lannistaa ja painaa maahan, mutta yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Tähän on niin helppo uskoa. Se kuuluu lähetystyön ytimeen eikä sitä tarvitse epäillä.

Tänä keväänä seurakunnassamme on tosissaan pohdittu mitä tehdä, kun tuolit ovat täynnä eikä jakkaratkaan aina riitä. Uudet kasvot hukkuvat tuttujen sekaan eikä oikeastaan edes muisteta kuka on outo, kuka tuttu. Niinpä ensi sunnuntaista lähtien messua vietetään myös iltapäivällä. Nyt tyhjille tuoleille mahtuu uusia ihmisiä ja heidät huomataan.

Tänä keväänä olen muistanut sydämeeni syttyneen lähetyskipinän. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen olen miettinyt, lähtisinkö minäkin, kohti suurta ja tuntematonta. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, että lähtemisen sijasta jään. Jään tähän omaan tavalliseen elämääni. Minun lähetyskenttäni taitaakin olla juuri tässä, näiden ihmisten keskellä, joita elämääni on nyt annettu. Naapurit, sukulaiset, työkaverit, ystävät. Ensi töikseni istun messuun joka sunnuntai-iltapäivä ja nautin kaikesta siitä hyvästä, mitä Vapahtajamme antaa. Jospa kutsun myös uusia ihmisiä mukaan. Voisin vaikka rukoilla, että Herra avaisi silmäni huomaamaan heidät ja antaisi viisauden ja rohkeuden kohdata heitä.

Tämä arjen lähetystyö ei ehkä ole erilaista ja kiehtovaa. Se voi olla jopa tylsää, hidasta ja vaivalloista. Joskus yksinäistäkin. Meidän viisivuotias protestoi vahvasti messuun lähtöämme, kun ulkona paistoi aurinko, kaverit rälläsivät pyörillä ja leikit oli parhaimmillaan: ”Olemmeko todellakin ainoat Viipurinkadulta, jotka lähtevät kirkkoon?”

Niinpä. Ei aina ole helppoa uskoa siihen, että Jeesuksen kohtaaminen on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kun on niin paljon kaikkea muutakin. Ja mitähän ne naapuritkin meistä ajattelevat.
Ja entä jos pyhä pyhän jälkeen tuolit pysyvät tyhjinä, into laantuu ja seurakunta kuihtuu.

Mutta tiedätkö mitä? Yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Se on ainut, millä on merkitystä ja se riittää. Tulkoon yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, kun on Jeesus, joka kantaa ja antaa uskon. Annetaan kipinöiden syttyä.

Reetta Syri
Luukkaan luterilainen seurakunta
Seinäjoki

Jussi Halonen

Pastori

Vantaa ,

Reetta SyriLiekit -musikaali teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Tiedättekö sen, jossa nuori nainen jätti jäähyväiset tavalliselle elämälleen ja lähti kohti suurta ja tuntematonta. Tuli yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, mutta myös Jeesus, joka kantoi ja antoi uskon. ”Häntä seuraa tie minne viekin, et ole yksin, et turvaton” laulettiin. Minun sydämeeni syttyi lähetyskipinä. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen mietin, lähtisinkö minäkin joskus jonnekin, kohti suurta ja tuntematonta.

Ajatteletko sinäkin suurta ja tuntematonta, kun kuulet sanan lähetystyö? Se on jotain toisaalla, jossain kauempana, jonkun toisen tekemää. Siitä voidaan lukea kirjeistä tai kuulla kuulumisia kesäjuhlilla. Joku voi jopa osallistua aktioon ja tullessaan kertoa millaista se lähetystyö oikein oli.

Ainakin jotain erilaista ja kiehtovaa. Vieraita kieliä, outoja tapoja, erilaisuutta. Ja eikö niin, että lähetystyö on usein hidasta, vaivalloista, yksinäistäkin. Monenlaiset vaikeudet yrittävät lannistaa ja painaa maahan, mutta yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Tähän on niin helppo uskoa. Se kuuluu lähetystyön ytimeen eikä sitä tarvitse epäillä.

Tänä keväänä seurakunnassamme on tosissaan pohdittu mitä tehdä, kun tuolit ovat täynnä eikä jakkaratkaan aina riitä. Uudet kasvot hukkuvat tuttujen sekaan eikä oikeastaan edes muisteta kuka on outo, kuka tuttu. Niinpä ensi sunnuntaista lähtien messua vietetään myös iltapäivällä. Nyt tyhjille tuoleille mahtuu uusia ihmisiä ja heidät huomataan.

Tänä keväänä olen muistanut sydämeeni syttyneen lähetyskipinän. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen olen miettinyt, lähtisinkö minäkin, kohti suurta ja tuntematonta. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, että lähtemisen sijasta jään. Jään tähän omaan tavalliseen elämääni. Minun lähetyskenttäni taitaakin olla juuri tässä, näiden ihmisten keskellä, joita elämääni on nyt annettu. Naapurit, sukulaiset, työkaverit, ystävät. Ensi töikseni istun messuun joka sunnuntai-iltapäivä ja nautin kaikesta siitä hyvästä, mitä Vapahtajamme antaa. Jospa kutsun myös uusia ihmisiä mukaan. Voisin vaikka rukoilla, että Herra avaisi silmäni huomaamaan heidät ja antaisi viisauden ja rohkeuden kohdata heitä.

Tämä arjen lähetystyö ei ehkä ole erilaista ja kiehtovaa. Se voi olla jopa tylsää, hidasta ja vaivalloista. Joskus yksinäistäkin. Meidän viisivuotias protestoi vahvasti messuun lähtöämme, kun ulkona paistoi aurinko, kaverit rälläsivät pyörillä ja leikit oli parhaimmillaan: ”Olemmeko todellakin ainoat Viipurinkadulta, jotka lähtevät kirkkoon?”

Niinpä. Ei aina ole helppoa uskoa siihen, että Jeesuksen kohtaaminen on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kun on niin paljon kaikkea muutakin. Ja mitähän ne naapuritkin meistä ajattelevat.
Ja entä jos pyhä pyhän jälkeen tuolit pysyvät tyhjinä, into laantuu ja seurakunta kuihtuu.

Mutta tiedätkö mitä? Yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Se on ainut, millä on merkitystä ja se riittää. Tulkoon yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, kun on Jeesus, joka kantaa ja antaa uskon. Annetaan kipinöiden syttyä.

Reetta Syri
Luukkaan luterilainen seurakunta
Seinäjoki

Janne Koskela

Pastori

Helsinki: Markus ,