Liekit -musikaali teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Tiedättekö sen, jossa nuori nainen jätti jäähyväiset tavalliselle elämälleen ja lähti kohti suurta ja tuntematonta. Tuli yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, mutta myös Jeesus, joka kantoi ja antoi uskon. ”Häntä seuraa tie minne viekin, et ole yksin, et turvaton” laulettiin. Minun sydämeeni syttyi lähetyskipinä. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen mietin, lähtisinkö minäkin joskus jonnekin, kohti suurta ja tuntematonta.

Ajatteletko sinäkin suurta ja tuntematonta, kun kuulet sanan lähetystyö? Se on jotain toisaalla, jossain kauempana, jonkun toisen tekemää. Siitä voidaan lukea kirjeistä tai kuulla kuulumisia kesäjuhlilla. Joku voi jopa osallistua aktioon ja tullessaan kertoa millaista se lähetystyö oikein oli.

Ainakin jotain erilaista ja kiehtovaa. Vieraita kieliä, outoja tapoja, erilaisuutta. Ja eikö niin, että lähetystyö on usein hidasta, vaivalloista, yksinäistäkin. Monenlaiset vaikeudet yrittävät lannistaa ja painaa maahan, mutta yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Tähän on niin helppo uskoa. Se kuuluu lähetystyön ytimeen eikä sitä tarvitse epäillä.

Tänä keväänä seurakunnassamme on tosissaan pohdittu mitä tehdä, kun tuolit ovat täynnä eikä jakkaratkaan aina riitä. Uudet kasvot hukkuvat tuttujen sekaan eikä oikeastaan edes muisteta kuka on outo, kuka tuttu. Niinpä ensi sunnuntaista lähtien messua vietetään myös iltapäivällä. Nyt tyhjille tuoleille mahtuu uusia ihmisiä ja heidät huomataan.

Tänä keväänä olen muistanut sydämeeni syttyneen lähetyskipinän. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen olen miettinyt, lähtisinkö minäkin, kohti suurta ja tuntematonta. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, että lähtemisen sijasta jään. Jään tähän omaan tavalliseen elämääni. Minun lähetyskenttäni taitaakin olla juuri tässä, näiden ihmisten keskellä, joita elämääni on nyt annettu. Naapurit, sukulaiset, työkaverit, ystävät. Ensi töikseni istun messuun joka sunnuntai-iltapäivä ja nautin kaikesta siitä hyvästä, mitä Vapahtajamme antaa. Jospa kutsun myös uusia ihmisiä mukaan. Voisin vaikka rukoilla, että Herra avaisi silmäni huomaamaan heidät ja antaisi viisauden ja rohkeuden kohdata heitä.

Tämä arjen lähetystyö ei ehkä ole erilaista ja kiehtovaa. Se voi olla jopa tylsää, hidasta ja vaivalloista. Joskus yksinäistäkin. Meidän viisivuotias protestoi vahvasti messuun lähtöämme, kun ulkona paistoi aurinko, kaverit rälläsivät pyörillä ja leikit oli parhaimmillaan: ”Olemmeko todellakin ainoat Viipurinkadulta, jotka lähtevät kirkkoon?”

Niinpä. Ei aina ole helppoa uskoa siihen, että Jeesuksen kohtaaminen on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kun on niin paljon kaikkea muutakin. Ja mitähän ne naapuritkin meistä ajattelevat.
Ja entä jos pyhä pyhän jälkeen tuolit pysyvät tyhjinä, into laantuu ja seurakunta kuihtuu.

Mutta tiedätkö mitä? Yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Se on ainut, millä on merkitystä ja se riittää. Tulkoon yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, kun on Jeesus, joka kantaa ja antaa uskon. Annetaan kipinöiden syttyä.

Reetta Syri
Luukkaan luterilainen seurakunta
Seinäjoki

Liekit -musikaali teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Tiedättekö sen, jossa nuori nainen jätti jäähyväiset tavalliselle elämälleen ja lähti kohti suurta ja tuntematonta. Tuli yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, mutta myös Jeesus, joka kantoi ja antoi uskon. ”Häntä seuraa tie minne viekin, et ole yksin, et turvaton” laulettiin. Minun sydämeeni syttyi lähetyskipinä. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen mietin, lähtisinkö minäkin joskus jonnekin, kohti suurta ja tuntematonta.

Ajatteletko sinäkin suurta ja tuntematonta, kun kuulet sanan lähetystyö? Se on jotain toisaalla, jossain kauempana, jonkun toisen tekemää. Siitä voidaan lukea kirjeistä tai kuulla kuulumisia kesäjuhlilla. Joku voi jopa osallistua aktioon ja tullessaan kertoa millaista se lähetystyö oikein oli.

Ainakin jotain erilaista ja kiehtovaa. Vieraita kieliä, outoja tapoja, erilaisuutta. Ja eikö niin, että lähetystyö on usein hidasta, vaivalloista, yksinäistäkin. Monenlaiset vaikeudet yrittävät lannistaa ja painaa maahan, mutta yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Tähän on niin helppo uskoa. Se kuuluu lähetystyön ytimeen eikä sitä tarvitse epäillä.

Tänä keväänä seurakunnassamme on tosissaan pohdittu mitä tehdä, kun tuolit ovat täynnä eikä jakkaratkaan aina riitä. Uudet kasvot hukkuvat tuttujen sekaan eikä oikeastaan edes muisteta kuka on outo, kuka tuttu. Niinpä ensi sunnuntaista lähtien messua vietetään myös iltapäivällä. Nyt tyhjille tuoleille mahtuu uusia ihmisiä ja heidät huomataan.

Tänä keväänä olen muistanut sydämeeni syttyneen lähetyskipinän. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen olen miettinyt, lähtisinkö minäkin, kohti suurta ja tuntematonta. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, että lähtemisen sijasta jään. Jään tähän omaan tavalliseen elämääni. Minun lähetyskenttäni taitaakin olla juuri tässä, näiden ihmisten keskellä, joita elämääni on nyt annettu. Naapurit, sukulaiset, työkaverit, ystävät. Ensi töikseni istun messuun joka sunnuntai-iltapäivä ja nautin kaikesta siitä hyvästä, mitä Vapahtajamme antaa. Jospa kutsun myös uusia ihmisiä mukaan. Voisin vaikka rukoilla, että Herra avaisi silmäni huomaamaan heidät ja antaisi viisauden ja rohkeuden kohdata heitä.

Tämä arjen lähetystyö ei ehkä ole erilaista ja kiehtovaa. Se voi olla jopa tylsää, hidasta ja vaivalloista. Joskus yksinäistäkin. Meidän viisivuotias protestoi vahvasti messuun lähtöämme, kun ulkona paistoi aurinko, kaverit rälläsivät pyörillä ja leikit oli parhaimmillaan: ”Olemmeko todellakin ainoat Viipurinkadulta, jotka lähtevät kirkkoon?”

Niinpä. Ei aina ole helppoa uskoa siihen, että Jeesuksen kohtaaminen on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kun on niin paljon kaikkea muutakin. Ja mitähän ne naapuritkin meistä ajattelevat.
Ja entä jos pyhä pyhän jälkeen tuolit pysyvät tyhjinä, into laantuu ja seurakunta kuihtuu.

Mutta tiedätkö mitä? Yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Se on ainut, millä on merkitystä ja se riittää. Tulkoon yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, kun on Jeesus, joka kantaa ja antaa uskon. Annetaan kipinöiden syttyä.

Reetta Syri
Luukkaan luterilainen seurakunta
Seinäjoki

Liekit -musikaali teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Tiedättekö sen, jossa nuori nainen jätti jäähyväiset tavalliselle elämälleen ja lähti kohti suurta ja tuntematonta. Tuli yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, mutta myös Jeesus, joka kantoi ja antoi uskon. ”Häntä seuraa tie minne viekin, et ole yksin, et turvaton” laulettiin. Minun sydämeeni syttyi lähetyskipinä. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen mietin, lähtisinkö minäkin joskus jonnekin, kohti suurta ja tuntematonta.

Ajatteletko sinäkin suurta ja tuntematonta, kun kuulet sanan lähetystyö? Se on jotain toisaalla, jossain kauempana, jonkun toisen tekemää. Siitä voidaan lukea kirjeistä tai kuulla kuulumisia kesäjuhlilla. Joku voi jopa osallistua aktioon ja tullessaan kertoa millaista se lähetystyö oikein oli.

Ainakin jotain erilaista ja kiehtovaa. Vieraita kieliä, outoja tapoja, erilaisuutta. Ja eikö niin, että lähetystyö on usein hidasta, vaivalloista, yksinäistäkin. Monenlaiset vaikeudet yrittävät lannistaa ja painaa maahan, mutta yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Tähän on niin helppo uskoa. Se kuuluu lähetystyön ytimeen eikä sitä tarvitse epäillä.

Tänä keväänä seurakunnassamme on tosissaan pohdittu mitä tehdä, kun tuolit ovat täynnä eikä jakkaratkaan aina riitä. Uudet kasvot hukkuvat tuttujen sekaan eikä oikeastaan edes muisteta kuka on outo, kuka tuttu. Niinpä ensi sunnuntaista lähtien messua vietetään myös iltapäivällä. Nyt tyhjille tuoleille mahtuu uusia ihmisiä ja heidät huomataan.

Tänä keväänä olen muistanut sydämeeni syttyneen lähetyskipinän. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen olen miettinyt, lähtisinkö minäkin, kohti suurta ja tuntematonta. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, että lähtemisen sijasta jään. Jään tähän omaan tavalliseen elämääni. Minun lähetyskenttäni taitaakin olla juuri tässä, näiden ihmisten keskellä, joita elämääni on nyt annettu. Naapurit, sukulaiset, työkaverit, ystävät. Ensi töikseni istun messuun joka sunnuntai-iltapäivä ja nautin kaikesta siitä hyvästä, mitä Vapahtajamme antaa. Jospa kutsun myös uusia ihmisiä mukaan. Voisin vaikka rukoilla, että Herra avaisi silmäni huomaamaan heidät ja antaisi viisauden ja rohkeuden kohdata heitä.

Tämä arjen lähetystyö ei ehkä ole erilaista ja kiehtovaa. Se voi olla jopa tylsää, hidasta ja vaivalloista. Joskus yksinäistäkin. Meidän viisivuotias protestoi vahvasti messuun lähtöämme, kun ulkona paistoi aurinko, kaverit rälläsivät pyörillä ja leikit oli parhaimmillaan: ”Olemmeko todellakin ainoat Viipurinkadulta, jotka lähtevät kirkkoon?”

Niinpä. Ei aina ole helppoa uskoa siihen, että Jeesuksen kohtaaminen on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kun on niin paljon kaikkea muutakin. Ja mitähän ne naapuritkin meistä ajattelevat.
Ja entä jos pyhä pyhän jälkeen tuolit pysyvät tyhjinä, into laantuu ja seurakunta kuihtuu.

Mutta tiedätkö mitä? Yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Se on ainut, millä on merkitystä ja se riittää. Tulkoon yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, kun on Jeesus, joka kantaa ja antaa uskon. Annetaan kipinöiden syttyä.

Reetta Syri
Luukkaan luterilainen seurakunta
Seinäjoki

Liekit -musikaali teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Tiedättekö sen, jossa nuori nainen jätti jäähyväiset tavalliselle elämälleen ja lähti kohti suurta ja tuntematonta. Tuli yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, mutta myös Jeesus, joka kantoi ja antoi uskon. ”Häntä seuraa tie minne viekin, et ole yksin, et turvaton” laulettiin. Minun sydämeeni syttyi lähetyskipinä. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen mietin, lähtisinkö minäkin joskus jonnekin, kohti suurta ja tuntematonta.

Ajatteletko sinäkin suurta ja tuntematonta, kun kuulet sanan lähetystyö? Se on jotain toisaalla, jossain kauempana, jonkun toisen tekemää. Siitä voidaan lukea kirjeistä tai kuulla kuulumisia kesäjuhlilla. Joku voi jopa osallistua aktioon ja tullessaan kertoa millaista se lähetystyö oikein oli.

Ainakin jotain erilaista ja kiehtovaa. Vieraita kieliä, outoja tapoja, erilaisuutta. Ja eikö niin, että lähetystyö on usein hidasta, vaivalloista, yksinäistäkin. Monenlaiset vaikeudet yrittävät lannistaa ja painaa maahan, mutta yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Tähän on niin helppo uskoa. Se kuuluu lähetystyön ytimeen eikä sitä tarvitse epäillä.

Tänä keväänä seurakunnassamme on tosissaan pohdittu mitä tehdä, kun tuolit ovat täynnä eikä jakkaratkaan aina riitä. Uudet kasvot hukkuvat tuttujen sekaan eikä oikeastaan edes muisteta kuka on outo, kuka tuttu. Niinpä ensi sunnuntaista lähtien messua vietetään myös iltapäivällä. Nyt tyhjille tuoleille mahtuu uusia ihmisiä ja heidät huomataan.

Tänä keväänä olen muistanut sydämeeni syttyneen lähetyskipinän. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen olen miettinyt, lähtisinkö minäkin, kohti suurta ja tuntematonta. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, että lähtemisen sijasta jään. Jään tähän omaan tavalliseen elämääni. Minun lähetyskenttäni taitaakin olla juuri tässä, näiden ihmisten keskellä, joita elämääni on nyt annettu. Naapurit, sukulaiset, työkaverit, ystävät. Ensi töikseni istun messuun joka sunnuntai-iltapäivä ja nautin kaikesta siitä hyvästä, mitä Vapahtajamme antaa. Jospa kutsun myös uusia ihmisiä mukaan. Voisin vaikka rukoilla, että Herra avaisi silmäni huomaamaan heidät ja antaisi viisauden ja rohkeuden kohdata heitä.

Tämä arjen lähetystyö ei ehkä ole erilaista ja kiehtovaa. Se voi olla jopa tylsää, hidasta ja vaivalloista. Joskus yksinäistäkin. Meidän viisivuotias protestoi vahvasti messuun lähtöämme, kun ulkona paistoi aurinko, kaverit rälläsivät pyörillä ja leikit oli parhaimmillaan: ”Olemmeko todellakin ainoat Viipurinkadulta, jotka lähtevät kirkkoon?”

Niinpä. Ei aina ole helppoa uskoa siihen, että Jeesuksen kohtaaminen on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kun on niin paljon kaikkea muutakin. Ja mitähän ne naapuritkin meistä ajattelevat.
Ja entä jos pyhä pyhän jälkeen tuolit pysyvät tyhjinä, into laantuu ja seurakunta kuihtuu.

Mutta tiedätkö mitä? Yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Se on ainut, millä on merkitystä ja se riittää. Tulkoon yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, kun on Jeesus, joka kantaa ja antaa uskon. Annetaan kipinöiden syttyä.

Reetta Syri
Luukkaan luterilainen seurakunta
Seinäjoki

Liekit -musikaali teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Tiedättekö sen, jossa nuori nainen jätti jäähyväiset tavalliselle elämälleen ja lähti kohti suurta ja tuntematonta. Tuli yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, mutta myös Jeesus, joka kantoi ja antoi uskon. ”Häntä seuraa tie minne viekin, et ole yksin, et turvaton” laulettiin. Minun sydämeeni syttyi lähetyskipinä. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen mietin, lähtisinkö minäkin joskus jonnekin, kohti suurta ja tuntematonta.

Ajatteletko sinäkin suurta ja tuntematonta, kun kuulet sanan lähetystyö? Se on jotain toisaalla, jossain kauempana, jonkun toisen tekemää. Siitä voidaan lukea kirjeistä tai kuulla kuulumisia kesäjuhlilla. Joku voi jopa osallistua aktioon ja tullessaan kertoa millaista se lähetystyö oikein oli.

Ainakin jotain erilaista ja kiehtovaa. Vieraita kieliä, outoja tapoja, erilaisuutta. Ja eikö niin, että lähetystyö on usein hidasta, vaivalloista, yksinäistäkin. Monenlaiset vaikeudet yrittävät lannistaa ja painaa maahan, mutta yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Tähän on niin helppo uskoa. Se kuuluu lähetystyön ytimeen eikä sitä tarvitse epäillä.

Tänä keväänä seurakunnassamme on tosissaan pohdittu mitä tehdä, kun tuolit ovat täynnä eikä jakkaratkaan aina riitä. Uudet kasvot hukkuvat tuttujen sekaan eikä oikeastaan edes muisteta kuka on outo, kuka tuttu. Niinpä ensi sunnuntaista lähtien messua vietetään myös iltapäivällä. Nyt tyhjille tuoleille mahtuu uusia ihmisiä ja heidät huomataan.

Tänä keväänä olen muistanut sydämeeni syttyneen lähetyskipinän. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen olen miettinyt, lähtisinkö minäkin, kohti suurta ja tuntematonta. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, että lähtemisen sijasta jään. Jään tähän omaan tavalliseen elämääni. Minun lähetyskenttäni taitaakin olla juuri tässä, näiden ihmisten keskellä, joita elämääni on nyt annettu. Naapurit, sukulaiset, työkaverit, ystävät. Ensi töikseni istun messuun joka sunnuntai-iltapäivä ja nautin kaikesta siitä hyvästä, mitä Vapahtajamme antaa. Jospa kutsun myös uusia ihmisiä mukaan. Voisin vaikka rukoilla, että Herra avaisi silmäni huomaamaan heidät ja antaisi viisauden ja rohkeuden kohdata heitä.

Tämä arjen lähetystyö ei ehkä ole erilaista ja kiehtovaa. Se voi olla jopa tylsää, hidasta ja vaivalloista. Joskus yksinäistäkin. Meidän viisivuotias protestoi vahvasti messuun lähtöämme, kun ulkona paistoi aurinko, kaverit rälläsivät pyörillä ja leikit oli parhaimmillaan: ”Olemmeko todellakin ainoat Viipurinkadulta, jotka lähtevät kirkkoon?”

Niinpä. Ei aina ole helppoa uskoa siihen, että Jeesuksen kohtaaminen on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kun on niin paljon kaikkea muutakin. Ja mitähän ne naapuritkin meistä ajattelevat.
Ja entä jos pyhä pyhän jälkeen tuolit pysyvät tyhjinä, into laantuu ja seurakunta kuihtuu.

Mutta tiedätkö mitä? Yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Se on ainut, millä on merkitystä ja se riittää. Tulkoon yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, kun on Jeesus, joka kantaa ja antaa uskon. Annetaan kipinöiden syttyä.

Reetta Syri
Luukkaan luterilainen seurakunta
Seinäjoki

Liekit -musikaali teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Tiedättekö sen, jossa nuori nainen jätti jäähyväiset tavalliselle elämälleen ja lähti kohti suurta ja tuntematonta. Tuli yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, mutta myös Jeesus, joka kantoi ja antoi uskon. ”Häntä seuraa tie minne viekin, et ole yksin, et turvaton” laulettiin. Minun sydämeeni syttyi lähetyskipinä. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen mietin, lähtisinkö minäkin joskus jonnekin, kohti suurta ja tuntematonta.

Ajatteletko sinäkin suurta ja tuntematonta, kun kuulet sanan lähetystyö? Se on jotain toisaalla, jossain kauempana, jonkun toisen tekemää. Siitä voidaan lukea kirjeistä tai kuulla kuulumisia kesäjuhlilla. Joku voi jopa osallistua aktioon ja tullessaan kertoa millaista se lähetystyö oikein oli.

Ainakin jotain erilaista ja kiehtovaa. Vieraita kieliä, outoja tapoja, erilaisuutta. Ja eikö niin, että lähetystyö on usein hidasta, vaivalloista, yksinäistäkin. Monenlaiset vaikeudet yrittävät lannistaa ja painaa maahan, mutta yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Tähän on niin helppo uskoa. Se kuuluu lähetystyön ytimeen eikä sitä tarvitse epäillä.

Tänä keväänä seurakunnassamme on tosissaan pohdittu mitä tehdä, kun tuolit ovat täynnä eikä jakkaratkaan aina riitä. Uudet kasvot hukkuvat tuttujen sekaan eikä oikeastaan edes muisteta kuka on outo, kuka tuttu. Niinpä ensi sunnuntaista lähtien messua vietetään myös iltapäivällä. Nyt tyhjille tuoleille mahtuu uusia ihmisiä ja heidät huomataan.

Tänä keväänä olen muistanut sydämeeni syttyneen lähetyskipinän. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen olen miettinyt, lähtisinkö minäkin, kohti suurta ja tuntematonta. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, että lähtemisen sijasta jään. Jään tähän omaan tavalliseen elämääni. Minun lähetyskenttäni taitaakin olla juuri tässä, näiden ihmisten keskellä, joita elämääni on nyt annettu. Naapurit, sukulaiset, työkaverit, ystävät. Ensi töikseni istun messuun joka sunnuntai-iltapäivä ja nautin kaikesta siitä hyvästä, mitä Vapahtajamme antaa. Jospa kutsun myös uusia ihmisiä mukaan. Voisin vaikka rukoilla, että Herra avaisi silmäni huomaamaan heidät ja antaisi viisauden ja rohkeuden kohdata heitä.

Tämä arjen lähetystyö ei ehkä ole erilaista ja kiehtovaa. Se voi olla jopa tylsää, hidasta ja vaivalloista. Joskus yksinäistäkin. Meidän viisivuotias protestoi vahvasti messuun lähtöämme, kun ulkona paistoi aurinko, kaverit rälläsivät pyörillä ja leikit oli parhaimmillaan: ”Olemmeko todellakin ainoat Viipurinkadulta, jotka lähtevät kirkkoon?”

Niinpä. Ei aina ole helppoa uskoa siihen, että Jeesuksen kohtaaminen on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kun on niin paljon kaikkea muutakin. Ja mitähän ne naapuritkin meistä ajattelevat.
Ja entä jos pyhä pyhän jälkeen tuolit pysyvät tyhjinä, into laantuu ja seurakunta kuihtuu.

Mutta tiedätkö mitä? Yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Se on ainut, millä on merkitystä ja se riittää. Tulkoon yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, kun on Jeesus, joka kantaa ja antaa uskon. Annetaan kipinöiden syttyä.

Reetta Syri
Luukkaan luterilainen seurakunta
Seinäjoki

Liekit -musikaali teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Tiedättekö sen, jossa nuori nainen jätti jäähyväiset tavalliselle elämälleen ja lähti kohti suurta ja tuntematonta. Tuli yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, mutta myös Jeesus, joka kantoi ja antoi uskon. ”Häntä seuraa tie minne viekin, et ole yksin, et turvaton” laulettiin. Minun sydämeeni syttyi lähetyskipinä. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen mietin, lähtisinkö minäkin joskus jonnekin, kohti suurta ja tuntematonta.

Ajatteletko sinäkin suurta ja tuntematonta, kun kuulet sanan lähetystyö? Se on jotain toisaalla, jossain kauempana, jonkun toisen tekemää. Siitä voidaan lukea kirjeistä tai kuulla kuulumisia kesäjuhlilla. Joku voi jopa osallistua aktioon ja tullessaan kertoa millaista se lähetystyö oikein oli.

Ainakin jotain erilaista ja kiehtovaa. Vieraita kieliä, outoja tapoja, erilaisuutta. Ja eikö niin, että lähetystyö on usein hidasta, vaivalloista, yksinäistäkin. Monenlaiset vaikeudet yrittävät lannistaa ja painaa maahan, mutta yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Tähän on niin helppo uskoa. Se kuuluu lähetystyön ytimeen eikä sitä tarvitse epäillä.

Tänä keväänä seurakunnassamme on tosissaan pohdittu mitä tehdä, kun tuolit ovat täynnä eikä jakkaratkaan aina riitä. Uudet kasvot hukkuvat tuttujen sekaan eikä oikeastaan edes muisteta kuka on outo, kuka tuttu. Niinpä ensi sunnuntaista lähtien messua vietetään myös iltapäivällä. Nyt tyhjille tuoleille mahtuu uusia ihmisiä ja heidät huomataan.

Tänä keväänä olen muistanut sydämeeni syttyneen lähetyskipinän. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen olen miettinyt, lähtisinkö minäkin, kohti suurta ja tuntematonta. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, että lähtemisen sijasta jään. Jään tähän omaan tavalliseen elämääni. Minun lähetyskenttäni taitaakin olla juuri tässä, näiden ihmisten keskellä, joita elämääni on nyt annettu. Naapurit, sukulaiset, työkaverit, ystävät. Ensi töikseni istun messuun joka sunnuntai-iltapäivä ja nautin kaikesta siitä hyvästä, mitä Vapahtajamme antaa. Jospa kutsun myös uusia ihmisiä mukaan. Voisin vaikka rukoilla, että Herra avaisi silmäni huomaamaan heidät ja antaisi viisauden ja rohkeuden kohdata heitä.

Tämä arjen lähetystyö ei ehkä ole erilaista ja kiehtovaa. Se voi olla jopa tylsää, hidasta ja vaivalloista. Joskus yksinäistäkin. Meidän viisivuotias protestoi vahvasti messuun lähtöämme, kun ulkona paistoi aurinko, kaverit rälläsivät pyörillä ja leikit oli parhaimmillaan: ”Olemmeko todellakin ainoat Viipurinkadulta, jotka lähtevät kirkkoon?”

Niinpä. Ei aina ole helppoa uskoa siihen, että Jeesuksen kohtaaminen on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kun on niin paljon kaikkea muutakin. Ja mitähän ne naapuritkin meistä ajattelevat.
Ja entä jos pyhä pyhän jälkeen tuolit pysyvät tyhjinä, into laantuu ja seurakunta kuihtuu.

Mutta tiedätkö mitä? Yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Se on ainut, millä on merkitystä ja se riittää. Tulkoon yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, kun on Jeesus, joka kantaa ja antaa uskon. Annetaan kipinöiden syttyä.

Reetta Syri
Luukkaan luterilainen seurakunta
Seinäjoki

Liekit -musikaali teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Tiedättekö sen, jossa nuori nainen jätti jäähyväiset tavalliselle elämälleen ja lähti kohti suurta ja tuntematonta. Tuli yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, mutta myös Jeesus, joka kantoi ja antoi uskon. ”Häntä seuraa tie minne viekin, et ole yksin, et turvaton” laulettiin. Minun sydämeeni syttyi lähetyskipinä. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen mietin, lähtisinkö minäkin joskus jonnekin, kohti suurta ja tuntematonta.

Ajatteletko sinäkin suurta ja tuntematonta, kun kuulet sanan lähetystyö? Se on jotain toisaalla, jossain kauempana, jonkun toisen tekemää. Siitä voidaan lukea kirjeistä tai kuulla kuulumisia kesäjuhlilla. Joku voi jopa osallistua aktioon ja tullessaan kertoa millaista se lähetystyö oikein oli.

Ainakin jotain erilaista ja kiehtovaa. Vieraita kieliä, outoja tapoja, erilaisuutta. Ja eikö niin, että lähetystyö on usein hidasta, vaivalloista, yksinäistäkin. Monenlaiset vaikeudet yrittävät lannistaa ja painaa maahan, mutta yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Tähän on niin helppo uskoa. Se kuuluu lähetystyön ytimeen eikä sitä tarvitse epäillä.

Tänä keväänä seurakunnassamme on tosissaan pohdittu mitä tehdä, kun tuolit ovat täynnä eikä jakkaratkaan aina riitä. Uudet kasvot hukkuvat tuttujen sekaan eikä oikeastaan edes muisteta kuka on outo, kuka tuttu. Niinpä ensi sunnuntaista lähtien messua vietetään myös iltapäivällä. Nyt tyhjille tuoleille mahtuu uusia ihmisiä ja heidät huomataan.

Tänä keväänä olen muistanut sydämeeni syttyneen lähetyskipinän. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen olen miettinyt, lähtisinkö minäkin, kohti suurta ja tuntematonta. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, että lähtemisen sijasta jään. Jään tähän omaan tavalliseen elämääni. Minun lähetyskenttäni taitaakin olla juuri tässä, näiden ihmisten keskellä, joita elämääni on nyt annettu. Naapurit, sukulaiset, työkaverit, ystävät. Ensi töikseni istun messuun joka sunnuntai-iltapäivä ja nautin kaikesta siitä hyvästä, mitä Vapahtajamme antaa. Jospa kutsun myös uusia ihmisiä mukaan. Voisin vaikka rukoilla, että Herra avaisi silmäni huomaamaan heidät ja antaisi viisauden ja rohkeuden kohdata heitä.

Tämä arjen lähetystyö ei ehkä ole erilaista ja kiehtovaa. Se voi olla jopa tylsää, hidasta ja vaivalloista. Joskus yksinäistäkin. Meidän viisivuotias protestoi vahvasti messuun lähtöämme, kun ulkona paistoi aurinko, kaverit rälläsivät pyörillä ja leikit oli parhaimmillaan: ”Olemmeko todellakin ainoat Viipurinkadulta, jotka lähtevät kirkkoon?”

Niinpä. Ei aina ole helppoa uskoa siihen, että Jeesuksen kohtaaminen on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kun on niin paljon kaikkea muutakin. Ja mitähän ne naapuritkin meistä ajattelevat.
Ja entä jos pyhä pyhän jälkeen tuolit pysyvät tyhjinä, into laantuu ja seurakunta kuihtuu.

Mutta tiedätkö mitä? Yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Se on ainut, millä on merkitystä ja se riittää. Tulkoon yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, kun on Jeesus, joka kantaa ja antaa uskon. Annetaan kipinöiden syttyä.

Reetta Syri
Luukkaan luterilainen seurakunta
Seinäjoki

Liekit -musikaali teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Tiedättekö sen, jossa nuori nainen jätti jäähyväiset tavalliselle elämälleen ja lähti kohti suurta ja tuntematonta. Tuli yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, mutta myös Jeesus, joka kantoi ja antoi uskon. ”Häntä seuraa tie minne viekin, et ole yksin, et turvaton” laulettiin. Minun sydämeeni syttyi lähetyskipinä. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen mietin, lähtisinkö minäkin joskus jonnekin, kohti suurta ja tuntematonta.

Ajatteletko sinäkin suurta ja tuntematonta, kun kuulet sanan lähetystyö? Se on jotain toisaalla, jossain kauempana, jonkun toisen tekemää. Siitä voidaan lukea kirjeistä tai kuulla kuulumisia kesäjuhlilla. Joku voi jopa osallistua aktioon ja tullessaan kertoa millaista se lähetystyö oikein oli.

Ainakin jotain erilaista ja kiehtovaa. Vieraita kieliä, outoja tapoja, erilaisuutta. Ja eikö niin, että lähetystyö on usein hidasta, vaivalloista, yksinäistäkin. Monenlaiset vaikeudet yrittävät lannistaa ja painaa maahan, mutta yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Tähän on niin helppo uskoa. Se kuuluu lähetystyön ytimeen eikä sitä tarvitse epäillä.

Tänä keväänä seurakunnassamme on tosissaan pohdittu mitä tehdä, kun tuolit ovat täynnä eikä jakkaratkaan aina riitä. Uudet kasvot hukkuvat tuttujen sekaan eikä oikeastaan edes muisteta kuka on outo, kuka tuttu. Niinpä ensi sunnuntaista lähtien messua vietetään myös iltapäivällä. Nyt tyhjille tuoleille mahtuu uusia ihmisiä ja heidät huomataan.

Tänä keväänä olen muistanut sydämeeni syttyneen lähetyskipinän. Sydän tykyttäen ja posket vähän hehkuen olen miettinyt, lähtisinkö minäkin, kohti suurta ja tuntematonta. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, että lähtemisen sijasta jään. Jään tähän omaan tavalliseen elämääni. Minun lähetyskenttäni taitaakin olla juuri tässä, näiden ihmisten keskellä, joita elämääni on nyt annettu. Naapurit, sukulaiset, työkaverit, ystävät. Ensi töikseni istun messuun joka sunnuntai-iltapäivä ja nautin kaikesta siitä hyvästä, mitä Vapahtajamme antaa. Jospa kutsun myös uusia ihmisiä mukaan. Voisin vaikka rukoilla, että Herra avaisi silmäni huomaamaan heidät ja antaisi viisauden ja rohkeuden kohdata heitä.

Tämä arjen lähetystyö ei ehkä ole erilaista ja kiehtovaa. Se voi olla jopa tylsää, hidasta ja vaivalloista. Joskus yksinäistäkin. Meidän viisivuotias protestoi vahvasti messuun lähtöämme, kun ulkona paistoi aurinko, kaverit rälläsivät pyörillä ja leikit oli parhaimmillaan: ”Olemmeko todellakin ainoat Viipurinkadulta, jotka lähtevät kirkkoon?”

Niinpä. Ei aina ole helppoa uskoa siihen, että Jeesuksen kohtaaminen on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kun on niin paljon kaikkea muutakin. Ja mitähän ne naapuritkin meistä ajattelevat.
Ja entä jos pyhä pyhän jälkeen tuolit pysyvät tyhjinä, into laantuu ja seurakunta kuihtuu.

Mutta tiedätkö mitä? Yksi on uskollinen. Herra tekee työtään, kutsuu ja koskettaa. Se on ainut, millä on merkitystä ja se riittää. Tulkoon yllätyksiä, itkua ja pettymyksiä, kun on Jeesus, joka kantaa ja antaa uskon. Annetaan kipinöiden syttyä.

Reetta Syri
Luukkaan luterilainen seurakunta
Seinäjoki