Kevään jäsenkyselyn tuloksia
30.8.2024
Jokaisella kirkolla tai kirkkokunnalla on oma opetuksensa eli oppinsa. Useilla oppi on ilmaistu kirjallisesti tunnustuksessa, katekismuksessa tai muussa julkilausumassa. Vaikka jollakin kirkolla ei olisikaan tällaista kirjoitettua tunnustusta, niin käytännössä kaikissa kristillisissä yhteisöissä vallitsee jokin tunnustettu oppi, tai sellainen muodostuu ajan myötä. Tällainen tunnustus saattaa aikojen saatossa tietysti muuttua helpommin kuin auki kirjoitettu, julkinen tunnustus. Kaksi asiaa on totta yhtä aikaa: Meillä luterilaisilla on hyvin laaja julkilausuttu tunnustus, nimittäin Tunnustuskirjat. Toisaalta taas sanomme, ettei meillä ole muuta oppia kuin Kristus.
Me luterilaiset pitäydymme Tunnustuskirjoihin, koska uskomme niiden olevan oikea Jumalan sanan selitys. Tunnustuskirjamme eivät ota kantaa eivätkä käsittele kaikkia mahdollisia opin ja elämän asioita – sehän olisi mahdotonta. Mutta luterilaisina me uskomme, että niistä opinkohdista, joita se käsittelee, Tunnustuskirjat lausuvat ja tiivistävät meille Raamatun totuuden.
Kaiken uskon, opin ja kristillisen elämän lähde sekä keskus on Kristus Jeesus. Kun seuraavassa puhumme Kristuksen tuomiolle tulemisesta ja käsittelemme Augsburgin tunnustuksen artiklaa 17 (CA XVII), on tärkeimmän, eli Kristuksen, oltava koko ajan mielessä. Kun selitämme Raamattua tai käsittelemme Tunnustuskirjojemme raamattuopetusta (sillä sitähän Tunnustuskirjat ovat), niin haluamme muistaa Herramme ja Hänen sanansa kyseisestä asiasta.
Augsburgin tunnustus ojennettiin pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan päälle, Kaarle V:lle, vuonna 1530 Augsburgin valtiopäivillä. Tämä tunnustuskirja on luterilaisen kirkon päätunnustus. Augsburgin tunnustuksessa selitetään luterilaisten, jotka tuolloin kutsuivat itseään ”evankelisiksi”, kristillisen opetuksen pääkohdat. Käytännössä tunnustus kattaa uskontunnustuksen pääkohdat sekä joitakin erityiskysymyksiä. Näin ollen myös viimeisestä tuomiosta ja joistakin siihen liittyvistä pelastushistorian tapahtumista puhutaan. Evankeliset halusivat myös tässä asiassa selventää, mikä on oikea opetus ja mistä tahdotaan sanoutua irti. Kun paavin kirkko antoi vastineensa eli Augsburgin tunnustuksen kumoamuksen, niin”Kristuksen tuomiolle tuloa” käsittelevää kohtaa lähes kehuttiin. Tässä asiassa molemmilla oli jakamattoman kirkon ajan perusta. Luterilaistenkin mielestä Rooman ongelmat olivat toisaalla.
Toisaalta taas jo varhaisessa kirkossa moniin niin sanottuihin lopun ajan kysymyksiin alkoi takaovesta hiipiä sisään Uudelle testamentille vieraita vastauksia. Myös 1500-luvulla monet kristityt olivat sekaisin lopunaikoihin liittyvissä kysymyksissä. Samanlainen tilanne vaikuttaa olevan myös 2020-luvun veljillä ja sisarilla. Mitä me sitten tästä kohdasta uskomme ja opetamme?
Edelleen seurakuntamme opettavat, että Kristus on aikojen täyttyessä ilmestyvä tuomiolle ja herättävä kaikki kuolleet; hurskaille ja valituille hän antaa iankaikkisen elämän ja pysyvän ilon, mutta jumalattomat ihmiset ja perkeleet hän tuomitsee ikuiseen piinaan.
Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka katsovat, että tuomittujen ihmisten ja perkeleiden rangaistus on kerran saava loppunsa.
Ne tuomitsevat myös sellaiset, jotka nyt levittävät juutalaisia oppeja, joiden mukaan hurskaat tulevat saamaan herruuden maailmassa ennen kuolleiden ylösnousemusta, sen jälkeen kun jumalattomat on kaikkialla kukistettu.”
(Luterilaiset tunnustuskirjat. SLEY 1990.)
Puramme tätä hieman osiin: Ensin luomme katseemme siihen, että Herramme tulee takaisin sekä tuomitsee elävät ja kuolleet. Tähän kohtaan ei oikeastaan liity kiistoja. Sen sijaan kohta ”jumalattomat ihmiset ja perkeleet hän tuomitsee ikuiseen piinaan” on jo kirkon varhaisessa vaiheessa kielletty joidenkin taholta. On ajateltu, ettei tämä sovi hyvän ja ihmisiä rakastavan Jumalan olemukseen. Niinpä ennemmin tai myöhemmin Jumala päättäisi näiden ihmisten rangaistuksen. Joko niin, että he riittävästi kärsittyään pelastuvat tai sitten siten, että he niin sanotusti raukeavat tyhjiin. Kuitenkin se opetus, jonka Raamattu meille antaa, ei anna mahdollisuutta luottaa tällaiseen. Lähtökohta on, että viimeisenä päivänä koittaa ikuinen ero Jumalasta niille, jotka eivät ole Jumalan lapsia. Raamattu ei lupaa myöskään katumuksen mahdollisuutta rajan takana. Se ei myöskään opeta niin sanottua kiirastulta, jota muun muassa paavin kirkko opettaa.
Tunnustuksen tekstissä kritisoidaan erityisesti ”kasteenuusijoita”. Augsburgin tunnustuksen kirjoittamisaikaan tämä joukko piti sisällään hyvin erilaisia opettajia ja ryhmittymiä. Nämä usein keskittyivät lopunaikoihin ja siksi ne tuodaan erikseen esiin. Tunnustuskirjoissa joskus aina ”tuomitaan” joku, joitakin tai jotakin. Tätä ”tuomitsemista” ei pidä yhdistää Jumalan tuomioon tai viimeisen tuomioon. Tunnustuskirjat kyllä saattaa tuomita jonkun opettajan väärässä olevaksi tai jonkin opin harhaopiksi. Tällainen tuomitseminen on välttämätöntä evankeliumin puhtauden varjelemiseksi ja seurakunnan suojelemiseksi. Emme kuitenkaan tuomitse ketään taivaaseen tai kadotukseen. Vain Jumala tuomitsee näin.
Opettivatko juutalaiset sitten 1500-luvun Saksassa kuten seuraavassa lainauksessa sanotaan? ”Hurskaat tulevat saamaan herruuden maailmassa ennen kuolleiden ylösnousemusta, sen jälkeen kun jumalattomat on kaikkialla kukistettu” Eivät 1500-luvun juutalaiset varsinaisesti näin opettaneet, ainakaan kaikki. Jo hyvin varhaisilta kristillisiltä vuosisadoilta peräisin olevista juutalaisista kirjoituksista on kuitenkin löydettävissä tätä opetusta. Kristillisen kirkon varhaisina vuosisatoina jotkut opettajat yhtyivät tällaisiin juutalaisiin opetuksiin tai sovelsivat niitä. Yhteistä tällaiselle opille oli, että siinä korostettiin jonkinlaisen maanpäällisen Jumalan valtakunnan ajan koittamista. Näin tapahtui myös uskonpuhdistuksen aikana. Sen lisäksi, ettei Jumalan sana opeta mitään tällaista, opin pääongelma on toivon siirtyminen iankaikkisuudesta, eli taivaasta, tänne maan päälle. Tässä kohden on hyvä huomata, että Luterilaiset tunnustuskirjat on korostetusti hyvin lopunajallinen kirja. Siinä päämäärä ja toivo suuntautuu aina Kristuksen paluun ja viimeisen tuomion jälkeen koittavaan uuteen luomakuntaan.
Jeesuksessa Kristuksessa Jumalan/ taivasten valtakunta on jo tullut maan päälle. Toisaalta Herramme opetti, ettei tämä valtakunta ole tullut vielä täydessä voimassaan ja kirkkaudessaan. Jumalan valtakunta on siis jo tullut maan päälle, mutta tämän valtakunnan lapset eli kristityt elävät vielä ristin alla. Tie on sama kuin Herran Jeesuksen eli ristin tie. Siihen saakka, kunnes Kristus palaa tuomitsemaan elävät ja kuolleet, on olemassa vain taisteleva seurakunta, eli kirkko, jota enemmän tai vähemmän vainotaan. Ennen kuin ikuisuus alkaa ei ole olemassa mitään muuta tuhatvuotista valtakuntaa kuin vainotun Kristuksen kirkon aika. Tämä aika on alkanut, kun ihmiseksi syntynyt Herramme kokosi opetuslapsijoukkonsa ja julisti Jumalan valtakunnan tulleen.
Lopuksi on hyvä sanoa, ettemme me luterilaiset ota tässä kohden kantaa kovin moniin yksityiskohtiin, mitä viimeisiin tapahtumiin tulee. Tämä on hyvä ja oikea suhtautumistapa myös monissa muissa asioissa. Luterilainen oppi tämän maailmanajan loppumisesta ja iankaikkisuuden alkamisesta antaa kunnian Jumalalle ja on meille ihmisille parhaaksi, nimenomaan iankaikkisuuden näkökulmasta. Siksi myös rukoilemme edelleen: ”Tulkoon sinun valtakuntasi!”
Pastori Hannu Mikkonen
Tänä keväänä seurakunnissa keskustellaan jäsenyyden merkityksestä. Ei ensimmäistä eikä varmaan viimeistäkään kertaa yhdessä pohdita, mitä jäsenyys merkitsee ja miksi se on tärkeää. Kun jumalanpalvelusyhteisöjä aloiteltiin, jäsenyysasiaa ei pidetty juurikaan esillä. Kun Luther-säätiöstä julkisuudessa maalattiin synkkiä kuvia, haluttiin antaa kyselijöiden rauhassa tutustua ilman jäsenpaperien ojentamista. Kun lähes kaikki olivat kansankirkon jäseniä, yhteisömme jäsenyydessä olikin kyse enemmän toiminnallisesta tarpeesta kuin seurakunnallisesta identiteetistä. Kun yhteisöt muotoutuivat seurakunniksi ja Lähetyshiippakunta omaksi kirkoksi, tilanne on muuttunut. Halu aidon tilan antamisesta etsijöille on yhtä lailla voimassa. Seurakunta on kuitenkin jotakin enemmän kuin yksittäisten uskovien yhteen tuleminen tai uskonnollista yhdistys- ja harrastustoimintaa. Jäsenyys on mitä suurimmassa määrin hengellinen kysymys.
Ensinnäkin jäsenyys merkitsee osallisuutta Kristukseen ja hänen lahjoihinsa. Jäsenyys seurakunnassa ei merkitse vain jäsenkorttia pöytälaatikossa tai nimeä rekisterissä. Pyhän Kasteen kautta meidät liitetään Jumalan perheen ja Kristus-ruumiin jäseniksi pelastuksen osallisuuteen. Minä en liity, vaan minut liitetään Kirkon yhteyteen. Tämä on ansiotonta lahjaa! Pyhän Hengen työ maailmanlaajassa Kirkossa toteutuu aina paikallisessa kirkollisessa elämässä jonkun konkreettisen kastemaljan, saarnatuolin ja alttarin äärellä. Jäsenyys tarkoittaa todistusta siitä, että olet kastettu, opetettu ja konfirmoitu ja olet ehtoollisesta osallinen. Kirkonkirjat ovat olleet vanhastaan käytössä, jotta ihminen itse ja kirkko tietäisivät varmasti, että Kristuksen lahjat ovat tulleet perille asti jaetuiksi. Jäsenpaperi syvimmiltään ei ole ihmisen organisatorinen tahdonilmaus, vaan sielunhoidollinen todistus pelastuksen lahjojen osallisuudesta. Siksi kristitty välttämättä kuuluu jonkun kirkon ja seurakunnan jäsenyyteen. Yksilökeskeisen aikamme motto uskomisesta ilman kuulumista (”believing without belonging”) ei ole raamatullinen. Mutta ei liioin jäsenyys ilman osallisuutta Kristuksen armopöytään hyödytä (”belonging without believing”).
Toiseksi jäsenyys merkitsee julkista tunnustautumista ja sitoutumista kirkon uskoon ja elämään. Uskon synty on lahja, mutta Raamatun mukaan ”minä tunnen hänet, johon minä uskon” (2.Tim1:12). Jäsenyys ja osallisuus seurakunnan ehtoollispöydästä ilmaisee julkisesti, että minä tunnistan Herrani äänen täällä. Näin ilossa sekä vapaudessa yhdyn seurakunnan opetukseen ja käytäntöihin. Siksi ihminen ei voi olla samanaikaisesti eri tunnustuskuntien jäsenenä. Samalla se ilmaisee kuulumista yhteen, sen alipaimenen laumaan, jonka vastuulle Herra on seurakunnan antanut. Jäsenyys piirtää esiin lauman myös paimenille. Näin he ”valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, joiden on tehtävä tili” (Heb.13:7).
Kolmanneksi jäsenyys ilmaisee halun kantaa vastuuta seurakunnan elämästä ja lähetystehtävästä. Jäseneksi liittyminen mahdollistaa seurakunnassa palvelemisen ja päätöksentekoon osallistumisen. Vaikka seurakunta on enemmän kuin inhimillinen organisaatio, se ei ole sitä vähempää. Hyvä hallinto ja taloudenpito kuuluvat järjestyksen ja jatkuvuuden tähden asiaan. ”Jumala ei ole epäjärjestyksen vaan rauhan Jumala”(1.Kor.14:33). Kaiken kiertämisen ja etsimisen jälkeen jäsenyys ilmaisee lepoa paikan löytymisestä. On vapauttavaa sanoin ja teoin ilmaista: tänne kuulun. Jäsenyys kertoo muille seurakuntalaisille kuulumisesta samaan seurakuntaperheeseen. Siitä vapaudesta syntyy halu olla rakkaudessa palvelemassa toisia ja kutsumassa uusia Kristuksen lahjojen osallisuuteen. Tuntuisi nurinkuriselta olla kutsumassa ihmisiä seurakuntaan, jonka yhteyteen ei halua tulla otetuksi.
Lähetyshiippakunnassa rukouksemme on, että jokainen Herran seurakuntiimme lähettämä voisi löytää jumalanpalveluksen elämäksi ja seurakunnan kodiksi. Ilman jäsenyyttäkin voi rauhassa kysellä, voisiko tämä seurakunta olla koti. Mutta jokainen kaste ja seurakunnan yhteyteen ottaminen on lahja ja juhlan aihe. Koti on löytynyt!
Mikä on sinun kotiosoitteesi?
Piispa Juhana Pohjola
Hyvää armon vuotta 2023! Vuoden ensimmäisessä Pyhäkön lampussa kuljetaan lopunajan tunnelmissa. Muistan, kun armeijassa ollessani varusmiehille jaettiin pienet Gideonin Uudet testamentit ja yllätyksekseni monet innostuivat niitä myös lukemaan. Monet myös kysyivät, mistä Raamatun lukeminen kannattaa aloittaa. Neuvoin aloittamaan lukemisen Johanneksen evankeliumista. Sen voisi koluta aluksi vaikka useampaan kertaan. Jonkun ajan päästä saattoi havaita, että Johannesta oli kyllä luettu, mutta evankeliumi ei ollut ihan niin suosittu. Sen sijaan Ilmestyskirja oli saavuttanut vankan suosion tuvassamme. Siksi muiden varusmiesten kysymykset aloittelevalle teologian opiskelijalle saattoivat olla seuraavanlaisia: ”Kerosuo, voitko kertoa meille pedon merkistä? Mitä lohikäärmeellä tarkoitetaan? Onko vitsauksia jo tullut? En tajua tuota hevosjuttua! Kerosuo, kerro meille pedoista! Kerosuo, koska tulee loppu?”
Ilmestyskirjaa, tätä ihmisiä syvästi kiehtovaa kirjettä, lähestytään joskus toisaalta jännityksen huumassa, toisaalta pelolla. Joskus suurimmiksi kysymyksiksi nousevat jännittävät ja mystisen tuntuiset kertomukset vihan maljoista ja lopun ajan yksityiskohdista. Kristilliset kirjakaupatkin ovat pullollaan toinen toistaan hämmentävämpiä opuksia, joissa tällaiset kysymykset nostetaan keskiöön. Usein näissä kirjoissa tuntuu kuitenkin vahvana astian maku ja vallitseva tilanne.
Ilmestyskirjan keskus ei kuitenkaan ole toinen toistaan pelottavimmissa pedoissa, vaan sen päähenkilö on valtaistuimella istuva, ristiinnaulittu Kristus, teurastettu karitsa. Lopulta valtaa kantaa heikonnäköinen karitsa ja pelottavankin näköiset pedot joutuvat väistymään. Toivottavasti tämä viesti olisi voinut välittyä myös varusmiehille Ilmestyskirjan syövereissä. Ilmestyskirjassakin puhutaan siis ennen kaikkea Jeesuksesta.
Vuoden toisessa numerossa on tarkoitus puolestaan nostaa esiin teemoja, jotka sivuavat kirkon suhdetta yhteiskuntaan. Elämmehän myös vaalivuotta. Joskus kristittyjen lopunajallinen odotus nähdään jonkinlaisena pakona ajasta ja sen kysymyksistä. Tämä puolestaan saisi aikaan sen, ettei haluta osallistua yhteiskunnan elämänpiiriin. Ehkä näin on joskus ollutkin.
Toisinaan taas on painotettu kirkon roolia yhteiskunnallisena keskustelijana, joka yrittää vaikuttaa sen rakenteisiin. Niin sanotussa vapautuksen teologiassa evankeliumin keskeinen sisältö on vapautuminen erilaisen sorron ja epäoikeudenmukaisten rakenteiden alta. On totta, ettei Jeesus halua puhua vain tuonpuoleisesta, vaan myös tämän maailman olojen parantamisesta. Ajattelen, että todelliseen kristinuskoon sisältyy aina kapina ihmistä sortavien rakenteiden korjaamiseksi. Monissa asioissa kristityt voivatkin tietenkin löytää yhteyden erilaisten ”maailmanparantajien” kanssa. Molempia yhdistää eteenpäin kurottautuminen. Molemmat odottavat parempaa valtakuntaa. Vaarana on kuitenkin kristinuskon kaventuminen. Puhuttaisiinko kuitenkin Jeesuksesta?
Sellainen kirkollisuus, joka haluaa tehdä hyvää, mutta kadottaa käsityksen Jumalan antamasta perustasta, on aina altis hyvän vääristymiselle. Aikamme erilaiset maailmanparannusvisiot ja kristinuskon laupeudentyö tulevat usein lähelle toisiaan, mutta siinä missä humanismi ankkuroituu ihmiseen ja omaan aikaan, kristinusko katsoo asiaa ajattomuuden näkökulmasta. Ihmisarvon perustana ei ole ihmisen vaihtuvat näkemykset, vaan Jumalan luomistyö, jossa ihmiselle annetaan arvo, asema ja merkitys. Kun humanismi suuntaa kohti tuntematonta tulevaisuutta, kristinusko näkee tulevaisuuden kätketyn verhon takaa jo uuden Jerusalemin. Sille on annettu käyttöohjeet: Laista käsin se voi jo nyt maan päälle kaiken rosoisen keskellä olla rakentamassa Jumalan valtakuntaa, vaikka se tietää sen tulevan vasta kerran, kun Kristus ilmestyy.
Vaikka odotamme viimeistä päivää, meitä ei kehoteta olemaan toimettomia maailman ongelmien korjaamisessa tai yhteiskunnallisten asioiden hoitamisessa. Omalta paikaltamme maailmaa auttamaan me lähdemme aina kirkon saarnastuolin ja alttarin ääreltä. Ne pitävät meidät kiinni kaikkein olennaisimmissa, Kristuksen iankaikkisissa lahjoissa, jotka tulevat jo ajassa luoksemme ja kerran täytenä iankaikkisuuden verhon takana. Puhutaan siis Jeesuksesta.
Joel Kerosuo
Tämä blogi on julkaistu aiemmin Pyhäkön Lampun 1/2023 pääkirjoituksena
Gerard van Honthorst – Adoration of the Shepherds (1622). Wikimedia Commons
Sillä te tunnette meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armon, että hän, vaikka oli rikas, tuli teidän tähtenne köyhäksi, että te hänen köyhyydestään rikastuisitte. (2.Kor.8:9)
Apostoli Paavali jakeen mittaisessa joulusaarnassaan nostaa yhden tärkeän näkökohdan Kristuksen Jeesuksen kutsumuksessa: hänen köyhyytensä. Paavali muistuttaa Jeesuksen alhaisuudesta. Mitä Maria pienestä Nasaretin kylästä lauloikaan: ”Hän on katsonut palvelijattarensa alhaisuuteen” (Luuk.1:48). Minkä merkin enkelit paimenille jouluyönä antoivatkaan: ”Te löydätte lapsen kapaloituina ja seimessä makaamassa” (Luuk.2:12). Missä ovatkaan kaikki ajalliset aarteet ja maalliset turvarakenteet, jos ”Ihmisen Pojalla ei ole paikkaa, mihin hän päänsä kallistaisi” (Luuk.9:58). Kuinka onkaan vaatimattomuudella ja köyhyydellä Kuninkaiden Kuninkaan syntymä kehystetty!
Köyhyys ei merkitse ainoastaan aineellisen hyvinvoinnin puutetta vaan myös voimattomuutta ja avuttomuutta. Kun katsomme tätä lasta ja perhettä, kuinka he voisivat puolustaa ja pitää kiinni oikeuksistaan mahtavan kuningas Herodeksen vihaa vastaan? Mihin he voivat ajallisesti turvautua, kun he eivät voi jättäytyä edes sukunsa avun varaan, vaan joutuvat pakenemaan vieraaseen maahan Egyptiin? Rauhanruhtinaan syntymä tuo mukanaan vihamielisyyden, vainon ja pakolaisuuden.
Kun katsomme tänäkin jouluna kauniita seimiasetelmia, joissa pyhä perhe on levollisesti kuvattuna seimen luona, meidän on muistettava pitää molemmat silmämme auki. Yhtäältä jos itse koemme taloudellisia huolia, turvattomuutta, yksinäisyyttä ja vihamielisyyttä, emme lannistuisi ja menettäisi toivoamme. Sillä meidän Herramme itse on kokenut köyhyytemme kaikissa sen ulottuvuuksissa. Hän näkee, ymmärtää ja tuntee, mikä on osamme ja lupaa pysyä luonamme: ”Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä.!” (Hep.4:15) ” Sillä hän pelastaa köyhän, joka apua huutaa, kurjan ja sen, jolla ei auttajaa ole.” (Ps.72:12)
Toisaalta jos meille on annettu aineellista hyvinvointia ja ajallista hyvää runsaasti sekä hengellisiä resursseja, meidän tulisi kiitollisina nauttia niistä, mutta myös jakaa niitä eteenpäin avuntarvitsijoille ja lähetystyön hyväksi: ”Jumala on voimallinen antamaan teille ylenpalttisesti kaikkea armoa, että teillä kaikessa aina olisi kaikkea riittävästi, voidaksenne ylenpalttisesti tehdä kaikkinaista hyvää; niinkuin kirjoitettu on: ”Hän sirottelee, hän antaa köyhille, hänen vanhurskautensa pysyy iankaikkisesti” (2.Kor.9:8-9).
Paavalilla on kuitenkin syvällisempi ajatus Herramme köyhyydestä kuin ajallinen puute ja avuttomuus. Köyhyys merkitsee myös Herramme ilmestymistä meille alhaisuudessa ja nöyryydessä. Sana tuli lihaksi. Jumalan Poika kätkee kirkkautensa ja valtasuuruutensa poikavauvan heikkouteen ja haavoittuvaisuuteen. Kolmiyhteinen Jumala ilmoittaa itsensä ihmislihaan verhoutuneena. Me emme siksi etsi Herraa korkealta taivaallisista suuruuksista vaan alhaalta ihmisyydestä, Kristuksesta Jeesuksesta. Paavali alleviivaa, että Jeesus tuli köyhäksi meidän tähtemme. Me voimme kohdata Jumalan vain hänessä. Me epäpyhät saatamme koskettaa pyhää vain hänessä. My kuolevaiset tulemme osaksi kuolemattomuudesta vain hänen kauttaan. Martti Luther uskalsikin siksi lausua: ”En tunne enkä halua tuntea muuta Jumalaa kuin lihaksi tulleen. Ei ole muuta Jumalaa, joka voi meidät pelastaa kuin ihmiseksi syntynyt Jumala.”
Herramme köyhyys on kuitenkin vieläkin suurempaa kuin hänen ilmestymisensä lihaksi tulleena. Hän otti päälleen ajallisten tarpeidemme ja vaivojemme lisäksi meidän varsinaisen köyhyytemme: hengellisen konkurssimme, syntimme ja rikkomukseemme Jumalan edessä. Paavali julistaa samassa kirjeessä jakeen mittaisen pääsiäissaarnan: ”Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.” (2.Kor.5:21) Seimi ja risti, jouluyö ja pitkäperjantai yhdistyvät Jumalan pelastussuunnitelmassa. Rikas tuli köyhäksi sinun vuoksesi. Synnitön synniksi sinun tähtesi. Hän otti kaiken köyhyytesi ja kurjuutesi itsensä päälle. Miksi? Jotta sinä köyhä tulisit rikkaaksi. Sinä syntinen Jumalan edessä armahdetuksi, pyhäksi ja vanhurskaaksi. Kaikki elämäsi köyhyys on hänen ja kaikki hänen rikkautensa on sinun. Mikä ihmeellinen ja autuas joululahjojen vaihto tämä onkaan!
Olemme nähneet kuluneena vuonna tuhoa ja suurta inhimillistä kärsimystä. Maailma ympärillämme on täynnä köyhyyttä ja puutetta, sotaa ja luonnonkatastrofeja sekä kristittyjä kohtaan lisääntyviä vainoja. Olemme astuneet epävarmuuksien aikakauteen. Mutta juuri näiden koettelemusten keskellä meillä on järkähtämätön todellisuus ja jumalallinen turva, josta koko kristikunta riemuitsee: ”Teille on tämä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa.” (Luuk.2:11)
Me saamme köyhinä tulla ja kutsua kaikkia muitakin elämää antavien alttareiden äärelle. Siellä kohtaamme ihmiseksi syntyneen Jumalan seimessä ja ylösnousseen ristin Herran. Hän vakuuttaa sinulle: Minun ruumiini ja vereni sinun puolestasi annettu ja vuodatettu kaikkien syntiesi anteeksiantamukseksi.
Kuka meistä voi todella olla köyhä, kun meillä Kristuksessa on kaikki taivaan aarteet omana? Kuka meistä voi todella olla turvaton ja yksin, kun puolellamme on väkevä Herra Jeesus? Kuka meistä hauraista kuolevista saattaisi vaipua epätoivoon, kun meillä hänessä on elämä ja autuus?
Siksi riemuiten laulakaamme ja juhlikaamme kodeissa ja seurakunnissa tänäkin jouluna, sillä meidän kaikkien tähtemme Herra Jeesus tuli köyhäksi tehdäkseen meidät hänessä rikkaiksi!
Piispa Juhana Pohjola
Jeesuksen edellä kulkenut ”tienraivaaja” Johannes Kastaja julisti: ”Tehkää erämaahan Herralle tie!” Ei lehtojen ja puutarhojen keskelle, ei sinne missä on iloa, elämää ja runsautta – vaan erämaahan, kuivaan ja yksinäiseen paikkaan. Sinne Herra saapuu. Samalla tapaa Jesajan profetia kertoo valosta, joka loistaa pimeydessä vaeltavalle kansalle, kuolemanvarjon maassa asuville. Lupaus ilosta ei kuulu vain iloisille, eivätkä valoa näe vain riittävän ”valaistuneet” vaan juuri huolten ja murheiden keskelle kuulutetaan joulun evankeliumi.
Maailma, johon Jeesus Kristus syntyi, ei ollut valmis häntä varten, se oli rauhaton ja ahdistuksia täynnä. Sellainen maailma on nytkin, sellainen on usein myös meidän sydämemme – monien pelkojen, huolten ja myös syyllisyyden raskauttama.
Jeesus Kristus ei saavu ”rauhan ruhtinaana” hallitsemaan rauhaa, jonka joku toinen on ensin häntä varten rakentanut. Hän itse tuo rauhan mukanaan. ”Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa.” Tämä on rauhaa, joka voi säilyä ja kukoistaa jopa siellä, missä ulkonaiset olosuhteet ovat rauhattomia tai ihmisen oma sydän on huolten uuvuttama. Jumalan Poika tulee rauhattomuutemme keskelle, elämäämme ja kaikkiin vaikeuksiimme läsnä olevaksi. Lopulta ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta hän avaa tien ulos ”kuolemanvarjon maasta”. Jokainen, joka kasteen ja uskon kautta on liittynyt Kristukseen, on matkalla kohti Jumalaa, rauhaa ja elämää, vaikka tämän matkan aikana vaivoja vielä kärsimme.
Jos tulevana jouluna tunnet suurta iloa, kiitä Herraa, joka on ilon lähde! Jos tunnet kaipausta, uupumusta tai surua, kiitä Herraa, sillä hän antaa toivon paremmasta. Jos tunnet katumusta, syyllisyyttä tai häpeää siitä, miten olet elänyt – kiitä siltikin Herraa, sillä Jeesuksen tähden Jumala on luvannut pelastuksen ja syntien anteeksiantamuksen jokaiselle, joka Kristuksen luo tulee. Aamen.
Pastori Esko Murto
Pyhän Johanneksen luterilainen seurakunta, Tampere
Kuka meistä olisi täysin tyytyväinen siihen kuvaan, joka peilistä piirtyy? On vaikea olla täysin sinut oman kehonsa kanssa. Jotakin tuntuu olevan aina liian paljon tai vähän. Ja silti elämme selfiemaailmassa, jossa mielenkiintoisempaa kohdetta on vaikeampi löytää kuin oma itse.
Lähetyshiippakunnan julkaisemassa uudessa ajankohtaiskirjassa Ihmeellisesti tehty – Raamatun opetus ruumiillisuudesta pastori John Kleinig kiinnittää huomiota, miten kulttuurimme on kaksijakoinen: samanaikaisesti kehoa palvotaan ja ruumista halveksitaan. Koskaan historiassa ei ole tiedetty ihmisen ruumiillisesta hyvinvoinnista niin paljon kuin nyt. Siksi on syntynyt armeija ravitsemusterapeutteja, kunto-ohjaajia, kosmetologeja ja hyvinvointivalmentajia. Terveellisten elämäntapojen ja niiden edistämisen lisäksi se saa myös oman itsensä palvomisen piirteitä vaikkapa kauneusihannevaatimuksista nousevan kuvanmuokkauksen tai kauneuskirurgian avulla. Samanaikaisesti on vallalla ruumiin täydellinen halveksinta. Kehomme voidaan nähdä irrallaan persoonastamme vain lihamassana, jota saa vapaasti muuttaa leikkauksin tai käyttää seksuaalisena huvipuistona. Oma kysymyksensä on virtuaalimaailman yleistyessä normaalista ruumiillisesta läsnäolosta ja kohtaamisesta vieraantuminen.
Kulttuurimme kiista-aiheet kietoutuvat usein ruumiin merkityksen ja arvon ympärille. Kleinig listaa ruumiillisuutta koskevia erimielisyyksiä kuten seksuaalisuuteen ja sukupuoleen, avioliittoon ja -eroon, samansukupuolisiin suhteisiin, samaa sukupuolta olevien avioliittoihin, keinohedelmöitykseen ja geenitekniikkaan, kauneuskirurgiaan ja sukupuolen vaihtamiseen, pornografiaan ja seksuaaliseen tirkistelyyn, seksuaaliseen hyväksikäyttöön, prostituutioon, aborttiin, eutanasiaan tai ahmimiseen ja aliravitsemukseen liittyvät kysymykset. Tänä syksynä eduskunnan puhuessa abortista ja translaista tai Suomen evankelis-luterilaisen kirkon väitellessä samaa sukupuolta olevien vihkimisestä teema on koko ajan ruumiillisuutemme.
Kristillinen usko ei lähesty kehollisuuttamme ongelmista tai kiistoista käsin. Päinvastoin ruumiillisuutemme nähdään hyvänä, ihmeellisenä ja kauniina. Meidän ei tarvitse etsiä, löytää ja vahvistaa sukupuoltamme vaan se on meille valmiiksi annettua, puhdasta lahjaa. Ruumiimme ilmaisee Jumalan sille antamaa arvoa, merkitystä ja päämäärää. Jospa näkisimmekin kehomme, kuten Luojamme sitä katsoo!
”Ja Jumala sanoi: ”Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme… Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Ja Jumala siunasi heidät, ja Jumala sanoi heille: ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää … Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää” (1.Moos.1:26-).
Kaikkien ihmisoikeuksien perustana on tämä jumalankuvallinen ymmärrys, että jokaisella ihmisellä ikään, väriin ja sukupuoleen katsomatta on jakamaton ja luontainen ihmisarvo. Ihmisellä on ainutlaatuinen asema maailmassa ja hänet on tarkoitettu elämään Jumalan yhteydessä.
Kun ruumiillisuutemme lahjasta vallitsee suuri sekaannus, on meidän etuoikeutemme opettaa erityisesti nuoria omaan kehoon liittyvistä perustavista totuuksista: ihminen on kokonainen ja sukupuolinen olento.
Kehoamme ja mieltämme ei saa repiä irti toisistaan. Kokemuksesta tiedämme, että jos ahdistuksessa saamme osaksemme lämpimän halauksen, se ei kosketa vain ihoamme vaan ennen muuta sisintämme. Jos meille puolestaan tehdään fyysistä väkivaltaa, haavat ulottuvat nahkaamme syvemmälle. Ruumis ei ole irrallaan ja ulkopuolella minästämme. Meillä ei ole vain ruumis ikään kuin biologisena päällystakkina tai elintoimintoja pyörittävänä koneistona. Me olemme ruumis! Meillä ei ole sielua ja henkeä ikään kuin mielen, ymmärryksen ja tahdon erillisenä aineettomana etäpäätteenä. Me olemme sielu! Ihmispersoona on siis ruumiillis-sielullinen kokonaisuus. Syntiinlankeemus on vioittanut meitä kaikkia niin, että särkyneisyys koskee sekä sieluamme että hajoavaa ruumistamme.
Yksi esimerkki tästä särkyneisyydestä on ruumiinkuvamme häiriintyminen. Se voi johtaa meissä sisäiseen ristiriitaan niin, että mieli ja keho kulkevat eri tahtia jopa päinvastaiseen suuntaan. Mieli voi olla niin ahdistunut, että ruumiin viiltelyllä pyritään helpottamaan oloa. Anoreksiaa sairastavan mieli voi sanoa, että olet lihava, vaikka ruumis on langanlaiha ja nääntynyt. Joku voi puolestaan kokea ahdistavaa sukupuoliristiriitaa ja tuntea olevansa poika tytön ruumiissa. Siksi ajan muoti-ilmiö gender-ideologia haluaa repiä erilleen biologisen ja ruumiin ilmaisevan sukupuolen (sex) ja ihmisen mielen kokeman ja itsemäärittämän sukupuolen (gender). Vaikka ihmisen ruumiinkuva voi todellisesti häiriintyä ja se tulee vakavana kysymyksenä niin terapiassa kuin sielunhoidossa kohdata, niin ihmistä ei koskaan viime kädessä auta ruumiin ja sielun, mielen ja kehon vastakkainasettelun vahvistaminen. Kaikesta hyvästäkin tarkoituksesta huolimatta on turmiollista ajatella, että ihminen voisi vaihtaa sukupuolta. Se on biologinen mahdottomuus, vaikka ihmisruumista kuinka leikeltäisiin ja pumpattaisiin kemiallisilla aineilla. Jokainen ihminen sielullis-ruumiillisena kokonaisuutena on Jumalan ihmeteko, eikä sitä voi eikä pidä lähteä muuntamaan, vaikka nykyteologia mahdollistaakin mielettömiä yrityksiä.
Sinulla on joko sukupuolen määrittelevä XX- tai XY-kromosomi. Meidän ruumiimme geenit ja sukupuolielimet ilmaisevat luonnollisen lain todellisuuden: olemme miehiä tai naisia. Muita sukupuolia ei ole. Sukupuolten erilaisuus samanarvoisina on Jumalan luomistyön ihmeellinen lahja. On ihmeellistä, että olet juuri nainen! On ihmeellistä, että olet juuri mies!
Ruumiimme rakenne paljastaa luotuisuutemme tarkoituksen. On sanottu, että jos joku avaruudesta tulisi ja analysoisi superälyllä pelkästään naisen tai miehen ruumista ja toimintamekanismeja erillään toisistaan, niin hän ei käsittäsi, miksi ruumiimme on sellainen kuin se on. Miehen ruumiin salaisuus paljastuu vasta suhteessa naiseen ja naisen suhteessa mieheen. ”Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi” (1.Moos.2:24). Ihmisen ruumiillisuutta ilmaisevan luonnollisen lain ja Jumalan ilmoittaman luomisjärjestyksen mukaan yksi mies ja yksi nainen liittyvät julkisesti ja pysyvästi yhteen saadakseen ja kasvattaakseen lapsia. Tämä on luotuisuuden järjestys, vaikka kaikkien kohdalla näin ei toteutuisikaan. Avioliitto on siis se erityisesti naisten ja lasten kannalta ainut turvallinen paikka, jossa lahjaksi annettu seksuaalinen yhdyselämä on tarkoitettu toteutuvaksi. Siksi ei ole eikä voi olla mitään muuta avioliittokäsitystä.
On siten hyvin kummalista lukea, miten arkkipiispa Tapio Luoma on valmis hyväksymään ne perustelut, joilla avioliittokäsitystä voidaan laajentaa koskemaan myös samaa sukupuolta olevia. Tämä uuskielen ilmaisu ei vakuuttelusta huolimatta ”laajenna” avioliittokäsitystä vaan edustaa radikaalisti eri käsitystä. Se näkee ruumiillisuutemme ja sen tarkoituksen täysin toisin. Se ymmärtää avioliiton ja sen tehtävän täysin eri tavoin. Viime kädessä se ymmärtää Jumalan ja hänen ilmoituksensa toisin. Arkkipiispa Luoman markkinoima laajennettu avioliittokäsitys nousee niin luonnollista lakia kuin Jumalan ilmoitustahtoa vastaan. Kyse ei ole vain siitä, että kun luomisjärjestystä rikotaan, rikotaan järjestyksen Luojaa vastaan. Tällöin noustaan tiedostamattakin Jumalan kolmiyhteistä olemusta vastaan. Tämä on askel kristikunnan ulkopuolelle.
Mies ja nainen luotiin Jumalan kuvaksi. Jumalankuvallisuus koskee jokaisen yksittäisen miehen tai naisen jakamattoman aseman ja arvon lisäksi myös miehen ja naisen liittoa ja yhdeksi lihaksi tulemista. Tässä yhdeksi lihaksi tulemisessa he samanarvoisina ja erillisinä antavat itsensä vapaaehtoisesti toinen toisillensa rakkaudessa. Avioliitossa yhdeksi lihaksi tuleminen miehen, naisen ja lapsen kolmoissiteenä heijastaa siten yhden jumaluuden Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen ikuista yhteyttä, ykseyttä ja erillisyyttä keskinäisessä rakkaudessa.
Ruumiimme arvoa ja merkitystä emme sisäistä ainoastaan itsensä hyväksymistä ja kehopositiivisuutta kampanjoimalla, vaikka kenellekään ei tee pahaa enemmän hyväksyvästi hymyillä kuin arvostellen irvistellä peilin edessä. Oman ruumiimme arvon näemme kirkkaimmin uudessa Adamissa, Jeesuksessa Kristuksessa. Syvimmin ymmärrämme ihmisyyden salaisuuden ihmiseksi syntyneessä Jumalassa, jolla oli sekä ruumis että sielu. ”Sana tuli lihaksi” (Joh.1:14). ”Sillä hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti” (Kol.2:9). Todellisessa ja synnittömässä ihmisessä, Jeesuksessa, näemme Jumalan ja lähimmäiseen rakastamiseen tarkoitetun ihmisyytemme mutta ennen muuta Jumalan. Meillä ruumiillisina olentoina on pääsy Jumalan yhteyteen vain Jeesuksen ruumiin kautta. ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän” (Joh.14:9). Hän otti päälleen ruumiimme ja sielumme vammat ja haavat. Hän ”itse kantoi meidän syntimme ruumiissansa ristinpuuhun, että me, synneistä pois kuolleina, eläisimme vanhurskaudelle” (1.Piet.2:24).
Tässä ajassa Pyhä Henki antaa meille Kristuksen ruumiin jäseninä, John Kleinigin termiä käyttäen ”liturgista kehonhuoltoa”. Meidän ruumiimme pestään uudestisynnyttävällä vedellä. Meidän ruumiimme ravitaan Kristuksen ruumiilla ja verellä syntien anteeksiantamiseksi. Me olemme osa hänen jumalanpalvelukseen kokoontuvaa kirkkoansa, josta miehen ja naisen avioliittokin on kuva. ”Me olemme hänen ruumiinsa jäseniä. ”Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.” Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa” (Ef.5:30-32).
Sielun ja ruumiin ei vain ajallista vaan iankaikkista yhteenkuuluvuutta ja arvoa alleviivaa kristillinen toivomme. Vaikka ruumiimme kerran maatuu, me saamme uuden ylösnousemusruumiin. ”Niin on myös kuolleitten ylösnousemus: …kylvetään sielullinen ruumis, nousee hengellinen ruumis” (1.Kor.15:44). Silloin sielumme ja ruumiimme on täysin sovussa ehyenä ja kokonaisena!
Tässä ajassa me saamme vielä itse elää ja opetella sekä julkisesti opettaa ja tunnustaa Vähän katekismuksen kolmea luovuttamatonta totuutta:
Uskon, että Jumala on luonut minut sekä koko luomakunnan, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit.
Uskon, että Jeesus Kristus, Isästä ikuisuudessa syntynyt tosi Jumala ja neitsyt Mariasta syntynyt tosi ihminen, on minun Herrani.
Uskon, että tässä kristikunnassa Pyhä Henki joka päivä antaa minulle ja jokaiselle uskovalle rajattomasti kaikki synnit anteeksi, herättää minut ja kaikki kuolleet viimeisenä päivänä sekä lahjoittaa minulle ja kaikille uskoville iankaikkisen elämän Kristuksessa.
Tämä on varmasti totta.
Pastori John Kleinig kirja Ihmeellisesti tehty – Raamatun opetus ruumiillisuudesta julkaistaan hiippakuntakokouksessa 19.11. Tämän jälkeen sitä on saatavilla Lähetyshiippakunnan verkkokaupasta kauppa.lhpk.fi ja ajallaan myös seurakuntien kirjapöydiltä.
Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan perustamisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta. Kaiken kaikkiaan Suomen Luther-säätiön jumalanpalvelustoimintaa on järjestetty jo 22 vuoden ajan. Näiden vuosien aikana toiminta on kasvanut maanlaajuiseksi ja väkimäärä lisääntynyt kovaa vauhtia. Onkin paikallaan silmäillä hetken menneitä vuosia. Mistä ja miten olemme päättyneet tähän tilanteeseen?
Suomen Luther-säätiön jumalanpalvelukset alkoivat Helsingin seudulla elokuussa 2000, kun Juhana Pohjola oli asetettu rakentamaan ensimmäistä jumalanpalvelusyhteisöä. Myöhemmin jumalanpalvelusyhteisöjä perustettiin lisää. Ne toimivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä ja sen tiloissa. Vastaavasti niiden pastorit olivat kansankirkon pappeja.
Maaliskuussa 2004 ”Mellunmäen tapahtumat” nostivat Luther-säätiön mediamyrskyn silmään. Sen jälkeen, kun piispa Eero Huovista oli pyydetty jäämään pois ehtoollispöydästä, kansankirkon ovet alkoivat sulkeutua. Tapahtumat toivat esiin kirkollisen ja teologisen hajaannuksen, joka pinnan alla oli kytenyt.
Luther-säätiön osalta apu tuli Ruotsin Missionsprovinsenista. Sieltä avautui oma tie ordinaatioihin ja piispalliseen kaitsentaan. Vuonna 2005 Göteborgissa järjestettiin ensimmäinen pappisvihkimys, jossa suomalainen vihittiin palvelemaan Suomessa.
Vuodesta 2006 alkaen Missionsprovinsenissa vihityt pastorit kastoivat lapsia niin, ettei heitä liitetty saman tien Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi, vaan mahdollisesti jälkikäteen. Tämä nosti Luther-säätiön uudelleen otsikoihin. Samalla jumalanpalvelusyhteisöt alkoivat korostaa, että kirkkokunnan jäsenkirjaa tärkeämpää on jäsenyys Kristuksen kirkossa. Niinpä jumalanpalvelusyhteisön jäsenenä saattoi olla ilman Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyyttä ja siihen saattoi liittyä kasteen kautta. Valtaosa jumalanpalvelusyhteisöjen jäsenistä kuului kuitenkin samaan aikaan myös Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon.
Vuoteen 2008 mennessä monien jumalanpalvelusyhteisöjen seurakunnallinen luonne oli vahvistunut. Jumalanpalvelusyhteisöt olivat seurakuntia, joilla oli oma jäsenistö, seurakuntahallinto ja vakiintunut jumalanpalvelus. Uusia yhteisöjä perustettiin kiihtyvällä tahdilla.
Maaliskuussa 2010 Suomeen saatiin oma piispa, kun Matti Väisänen vihittiin palvelemaan seurakuntia Suomessa. Vihkimyksen seurauksena hänet erotettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeudesta. Tämä vahvisti Luther-säätiön roolia kansankirkosta itsenäisenä toimijana.
16. maaliskuuta 2013 25 Suomen Luther-säätiön alaista seurakuntaa perusti Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan ja Risto Soramies vihittiin sen piispaksi. Määritelmänsä mukaan Lähetyshiippakunnalla oli yhtäältä ”kirkollinen rakenne”, toisaalta se oli ”armonvälineiden tähden ja voimasta todellisesti kirkko”. Perustamiskokouksessa laadittu perustamiskirja kytki Lähetyshiippakunnan kirkollisen aseman jossain määrin Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Hiippakuntadekaani Pohjola kiteytti aseman Pyhäkön lampun numerossa 2/2013 seuraavasti: ”Lähetyshiippakunta on itsenäinen kirkollinen rakenne, jolla on samalla laaja kosketuspinta evankelis-luterilaisen kirkon elämään, koska sen seurakuntien jäsenistä monet kuuluvat evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Tässä jännitteessä elämme.”
Suomen evankelis-luterilainen kirkko reagoi Lähetyshiippakunnan perustamiseen kieltämällä seurakuntien tilojen antamisen Lähetyshiippakunnan käyttöön ja erottamalla pappisvirasta yhdeksän Lähetyshiippakunnan pappia. Pappisoikeuksien poistamisen myötä pastoreilta katoavat edellytykset palvella Suomen ev.lut. kirkon jäseniä. Seurakuntalaisista yhä suurempi osa alkaa jättää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyyden.
Vuoden 2015 aikana ekumeeniset yhteydet alkoivat muodostua. Lähetyshiippakunta tunnusti kirkollisen yhteyden Ruotsin ja Norjan sisarhiippakuntien kanssa. Seuraavina vuosina vuorossa olivat Kanada, Saksa, Englanti ja Yhdysvallat. Samaan aikaan Lähetyshiippakunnan kirkollinen itseymmärrys selkeytyi. Tämä käy ilmi esimerkiksi 5. helmikuuta 2015 julkaistusta blogista, jossa dekaani kirjoittaa: “Onkin hyvä sanoa ääneen, että kun lähdet pyhänä Lähetyshiippakunnan messuun, tulet todella luterilaiseen kirkkoon sanan täydessä merkityksessä.”
Marraskuussa 2018 selkeytynyt kirkollinen itseymmärrys kirjattiin myös hiippakuntajärjestykseen: “Lähetyshiippakunta on luterilainen kirkko Suomessa.” Samana vuonna Lähetyshiippakunta hyväksyttiin Kansainvälisen luterilaisen neuvoston (ILC) jäseneksi.
Kolme vuotta myöhemmin, marraskuussa 2021, Lähetyshiippakunnan kirkollinen itseymmärrys nousi jälleen keskustelunaiheeksi, kun hiippakuntakokous antoi konstituutiokomitealle tehtäväksi selvittää uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymiseen tai rekisteröimättä jättämiseen liittyviä kysymyksiä. Komitea on kuluvan vuoden aikana pohtinut asiaa eri näkökulmista. Sen toiveena on, että eri näkökulmista keskusteltaisiin myöhemmin seurakunnissa. Selvitystä käsitellään ensin Lähetyshiippakunnan hiippakuntakokouksessa kuluvan vuoden lopulla.
Keskustelu Lähetyshiippakunnan kirkollisesta luonteesta ei ole reaktio yksittäiseen ajankohtaiseen asiaan, vaan Lähetyshiippakunnan luonnollisesta kehityskulusta nouseva teema. Kirkollinen itseymmärrys on vahvistunut vähä vähältä vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Itsenäisenä toimijana Lähetyshiippakunta on koko olemassaolonsa ajan ollut vapaa järjestäytymään yhteiskunnan silmissä parhaaksi katsomallaan tavalla ja myös muodostamaan vapaasti suhteensa toisiin kirkkoihin. Sen kirkollinen identiteetti onkin vahvistunut myös ekumeenisten sopimusten solmimisen ja niihin johtaneiden neuvottelujen myötä. Tällä hetkellä kirkollisen yhteyden sopimus on solmittu kuuden ulkomaalaisen kirkon kanssa.
Merkittävä tekijä Lähetyshiippakunnan itseymmärryksessä liittyy kirkolliseen jatkuvuuteen eli kontinuiteettiin. Martti Lutherin tarkoituksena ei ollut perustaa uutta kirkkokuntaa eikä luterilaisuus mieltänyt olevansa uusi, 1500-luvulla perustettu kirkko. Sen sijaan luterilaisuus haluttiin nähdä kulkevan vanhan läntisen katolisen kirkon jatkumossa. Samalla tavoin Lähetyshiippakunta ei miellä olevansa “uusi kirkko”, vaan katsoo olevansa osa vanhan suomalaisen luterilaisen kristinuskon jatkumoa. Se voi lukea suomalaista kirkkohistoriaa omana historianaan.
Lähetyshiippakunnan yhteydet vanhaan suomalaiseen kirkollisuuteen ilmenevät ainakin kolmella tapaa: opin yhteydessä, virkaperimyksessä ja kirkollisissa tavoissa. Lähetyshiippakunnan uskonoppi perustuu Raamattuun ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tavoin. Koska Lähetyshiippakunnan piispat ja vanhemmat pastorit ovat olleet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kutsumia ja vihkimiä pappeja, he ovat samassa ketjussa kuin menneiden sukupolvien sielunpaimenet. Lähetyshiippakunta myös pääosin seuraa vanhoja suomalaisen luterilaisuuden tapoja esimerkiksi jumalanpalvelusliturgian, kirkollisten toimitusten sekä juhlien viettämisen, virsien ja rukousten osalta.
Toisinaan julkisuudessa on annettu ymmärtää, että Lähetyshiippakunta olisi perustettu vastustamaan tiettyjä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätöksiä. Tämä ei kuitenkaan ole meidän oma ymmärryksemme. Sen sijaan luterilaisen kirkko-oppimme ytimessä ovat sana ja sakramentit. Augsburgin tunnustuksen VII artikla lausuu kirkosta seuraavasti:
”Yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.”
Kristuksessa ja armonvälineiden yhteydessä eläminen on kristityn vapaus, oikeus ja velvollisuus. Pohjimmiltaan Lähetyshiippakunnan seurakunnat ovatkin olemassa siksi, että meillä olisi mahdollisuus elää Kristuksen yhteydessä, armonvälineiden äärellä.
”Kun valhe on päässyt uskonnon suojamuurien sisälle, kun tärkeät opit on käännetty päälaelleen ja sakramenttien hoito on laiminlyöty, on kirkon perusta, nimittäin profeettojen ja apostolien oppi, tuhottu. Silloin kirkko varmasti sortuu.” Näin totesi ranskalainen uskonpuhdistaja Jean Calvin 1500-luvun puolivälissä. Hän oli nähnyt Rooman kirkon harhat ja alennustilan, mutta hänellä oli huoli myös Geneven uudistetusta kirkosta.
Kirkko on aina kiusattuna, ei vain ulkoa, vaan myös sisältä. Apostoli Paavali sanoi Efeson nuoren seurakunnan pastoreille: ”teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka vääristelevät totuutta vetääkseen opetuslapset mukaansa” (Apt. 20). Seurakunta oli kokenut heti alkutaipaleellaan ahdistusta ja vainoa, mutta suurin vaara olivat harhaopettajat.
Suurin osa Uuden testamentin kirjeistä on kirjoitettu väärien oppien, kristittyjen lankeemusten ja riitojen aiheuttamien kriisien takia: Galatiassa oli langettu pois evankeliumista takaisin juutalaisten sääntöihin, Roomassa kreikkalaiset ja juutalaiset kristityt halveksivat toisiaan, Korintissa seurakunnan sotkut tekivät Herran pöydästäkin riidan paikan. Myös Johannes joutui varoittamaan monista antikristuksista, joita oli jo hänen eläessään liikkeellä.
Kaikkina aikoina on kirkko kärsinyt väärien opettajien ja huonojen paimenten takia, ja kirkkokansa on itsekin antanut eksyttää itsensä usein hämmästyttävän helposti. On turha luulla, että nykyään olisimme viisaampia. Ihmissydän on tehdas, joka tuottaa yhä uusia harhaoppeja ja epäjumalia.
Onko sitten kirkon mahdollista selviytyä harhaopeista ja harharetkistä, vai onko myös Lähetyshiippakunnan kohtalona lopulta eksymys ja luopumus? Nuorena olin perustamassa kristillistä nuorisojärjestöä. Me perustajat tiesimme hyvin, että moni liike ja järjestö oli kyllä aloittanut hyvin, mutta myöhemmin menettänyt suolansa. Jumalan sana, evankeliumi ja sielujen iankaikkinen kohtalo eivät enää olleet tärkeitä tai sitten jokin harhaoppi oli alkanut jäytää perustaa. Päätimme, ettei meille saisi käydä samoin ja mietimme sääntöihin pykäliä, joilla säästäisimme oman järjestömme samalta kohtalolta. Ehdotuksia tuli paljon, mutta joukossamme ollut kokeneempi veli sanoi lopulta: ”Älkää luulko, että säännöillä voidaan estää luopumus.”
Kirkkojärjestys/hiippakuntajärjestys on silti tarpeellinen. Se voi parhaimmillaan muistuttaa siitä, mikä on kirkossa tärkeintä: Pyhän Jumalan sana ja Sanaan perustuvat sakramentit, Kristus itse ja Hänen evankeliuminsa julistaminen. Mutta ”petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa” (Jer. 17). Eikö kirkkoon luikertelevia harhoja sitten pysty mitenkään pysäyttämään?
Siellä, missä julistetaan puhdasta Jumalan sanaa, huudetaan avuksi Herraamme Jeesusta omien syntien tähden ja tunnustetaan Jumalan valmistamaa iankaikkista pelastusta, pysytään oikeassa suhteessa Jumalaan. Raamatussa kutsutaan kristittyjä useasti heiksi, jotka avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä (1 Kor.1). Heprealaiskirje kehottaa: Kun meillä siis on suuri Ylipappi, läpi taivasten kulkenut, Jeesus, Jumalan Poika, pitäkäämme kiinni tunnustuksesta (Hepr. 4).
Tunnustus on kristityn suuri etuoikeus. Tunnustaa (Raamatussa: homologein, sanoa samoin), on sanoa Jumalalle, itselle, toisille kristityille ja maailmalle ääneen se, minkä Jumala on ilmoittanut ja mitä kristityt sukupolvet ovat sanoneet jo ennen meitä ja miljoonat kristityt sanovat meidän kanssamme. He eivät joudu keksimään ja arvailemaan, vaan he tunnustavat sen, mitä Jumala on kristikunnalle alusta alkaen puhunut.
Kun Jumalan sana tuomitsee synneistä, tunnustan, että Jumala on oikeassa, minä väärässä. Kun Jumalan sana sanoo, että Jumala on lähettänyt Poikansa kärsimään minun rangaistukseni, tunnustan senkin ja kiitän Jumalaa Hänen sanomattomasta armostaan, syntien anteeksiannosta.
Kristillisen kirkon olemus on kirkon yhteisessä tunnustuksessa; siinä on kirkon uskon sisältö ja tunnustaminen on kristillisen kirkon vanhurskas tapa suhtautua Jumalaan: Jumala puhuu, me tunnustamme. Jumala tuomitsee, me tunnustamme syntimme. Jumala lupaa, me tunnustamme, kiitämme ja ylistämme Vapahtajaamme, Kolmiyhteistä Jumalaa.
Risto Soramies
Lähetyshiippakunnan emerituspiispa
Kesän ehdoton huipentuma minulle oli kirkkomme kesäjuhlat Loimaalla. Saimme kolmatta kertaa yhdessä kokea samassa teltassa, miten jumalanpalvelus on meille elämänä ja kirkko kotinamme. Oma ja monien kokemus tälläkin kertaa oli: saimme lahjaksi taivaasta virvoittavat päivät. Hengellisten kesäjuhlien perinne Suomessa on vanha ja vahva. Lähetyshiippakunnassa toive omista kesäjuhlista syntyi innosta kentältä eikä komiteapäätöksenä. Tämä on näkynyt vahvana vapaaehtoisorganisaationa, joka on vastannut juhlien toteutuksesta. Haluankin kiittää kaikkia yli kolmeasataa vapaaehtoista, jotka monilla lahjoillanne ja vaivannäöllänne mahdollistitte juhlan! On selvää, että tällaisen juhlan järjestäminen vaatii suuria ponnistuksia eikä se saisi syödä voimavaroja perustyöstä seurakunnissamme. Kun nyt rukoillen kysellään ja kartoitetaan suunnitelmia jatkosta, on hyvä kysyä, miksi tällaista juhlaa tarvitaan. Itse mielessäni katson neljää ikkunaa, jotka minulle alleviivaavat kesäjuhlan merkitystä kirkkomme työssä.
Ikkuna seurakuntalaisillemme kirkkoomme. Kesäjuhla on Lähetyshiippakunnan ainoa valtakunnallinen tapahtuma. Se mahdollistaa eri ikäisten eri puolilta Suomea tulla yhteen. Voi osallistua yhteisiin palvelutehtäviin tai vaihtaa luontevasti kuulumiset makkarajonossa. Monet seurakuntamme ovat pieniä. On rohkaisevaa tavata toisia saman tien kulkijoita. Meitä on monta -kokemus ei ole vähäarvoinen. Erityisesti ajattelen satoja lapsia ja nuoria, joille yhteinen juhla jättää syvän hengellisen muistijäljen. Ystävyyssuhteiden syntyminen ja vahvistuminen sekä vastuunkantoon hiljalleen kasvaminen ovat oleellisia asioita kirkkomme tulevaisuutta ajatellen.
Ikkuna tulla tutustumaan kirkkoomme. Oli puhuttelevaa keskustella juhlassa ihmisten kanssa, jotka olivat ensi kertaa Lähetyshiippakunnan tilaisuudessa tai ylipäänsä hengellisessä tapahtumassa. Kesäjuhla antaakin matalankynnyksen mahdollisuuden tulla paikan päälle tai verkkolähetysten kautta tutustua kirkkomme opetukseen ja työhön. Juhla osaltaan tuo esille, että olemme Lähetyshiippakunta. Se tekee tunnetuksi niin juhlapaikkakunnalla kuin valtakunnallisesti kirkkoamme ja raamatullis-tunnuksellista opetustamme.
Ikkuna sisarkirkoillemme kirkkoomme. Kesäjuhla on luonteva paikka kutsua vieraita sisarkirkoistamme. Kaikki ulkomaiset vierailijat ovatkin olleet rohkaistuneita ja kiitollisia kokemastaan. Uskon, että meillekin on avartavaa ja vahvistavaa kuulla, kohdata ja nähdä sisaria ja veljiä yhteistyökirkoistamme ja lähetyskentiltä.
Ikkuna taivaallisiin lahjoihin. Tärkeintä kesäjuhlissa on tietenkin sen hengellinen anti. Rukoukseni on, että juhlaikkunasta näkyy aina Vapahtajan lempeät kasvot. Kaiken julistuksen ja opetuksen lähtökohtana ja päätepisteenä on Kristuksen Jeesuksen armotyö. Emme pyöritä kyläkarnevaalia vaan kokoonnumme Jumalan elävän ja voimallisen sanan äärelle. Yhteinen virrenveisuu ja hetkipalvelukset rytmittävä jokaista juhlapäivää. Juhla mahdollistaa myös ajankohtaisten aiheiden käsittelyn Raamatun valossa ja kirkkomme työn suuntaviivojen yhdessä jakamisen. Jokaisen juhlan teema kiteyttää hengellistä näkyämme. Yhteinen juhlallinen ehtoollismessu puolestaan konkretisoi, miten olemme yksi ruumis Kristuksessa. Taivas on auki meille syntisille tulla armoa omistamaan.
Kesäjuhlan onnistuminen lepää aina yksin Jumalan siunauksen varassa. Juhlien mahdollistuminen kuitenkin riippuu siitä, minkä merkityksen seurakuntalaisemme sille antavat. Raivataanko juhlaviikonloppu mahdollisuuksien mukaan vapaaksi? Tullaanko paikan päälle? Kannetaanko juhlaa rukouksin ja taloudellisesti? Löytyykö vapaaehtoisia palvelutehtäviin?
Kirkkona elämme seurakuntiemme viikoittaisissa messuissa. Kesäjuhla parhaimmillaan voi vahvistaa tätä työnäkyämme.
Kun Sinä katsot tästä avatusta juhlaikkunasta, mitä sinä näet?
Juhana Pohjola
piispa
Maanantaina vietettyihin kuninkaallisiin hautajaisin asti Iso-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistynyt Kuningaskunta vietti virallista suruaikaa, maan historian pitkäaikaisimman hallitsijan, kuningatar Elisabet II:n, siirryttyä ajasta iankaikkisuuteen 96 vuoden
iässä. Hän oli ehtinyt kantaa kruunua 70 vuotta.
Kuningattaren kuolema monella tavalla pysäytti koko maan. Julkisia tapahtumia peruttiin tai lykättiin, ylimääräisiä jumalanpalveluksia järjestettiin kiireessä, ja sunnuntain saarnat kirjoitettiin uudestaan. Radio- ja TV-kanavat täyttyivät suorista lähetyksistä, joissa seurattiin ikivanhoja seremonioita vallan vaihtuessa sekä keskusteltiin edesmenneestä valtiaasta.
Yksi teema on noussut yli kaiken: Elisabetin poikkeuksellinen ja kaikesta päätellen särkymätön velvollisuudentunto. 21-vuotiaana kruununprinsessana annettu lupaus piti loppuun asti: ”Omistan koko elämäni, olkoon se sitten lyhyt tai pitkä, teidän palvelemiseenne”. Vielä kaksi päivää ennen kuolemaansa hauras kuningatar vastaanotti eroavan pääministerin ja hänen juuri nimitetyn seuraajansa.
On todettu aivan oikein, että Elisabetin omistautuminen hänelle uskotulle tehtävälle oli poikkeuksellista ja esimerkillistä. Kuinka paljon paremmassa hoidossa maailmamme olisi, jos useammat meistä samalla tavalla omistautuisivat velvollisuuksiensa täyttämiseen!
Lähes yhtä suuren huomion on saanut toinen merkittävä piirre tässä aikamme suurhenkilössä: Hänen vahva omakohtainen kristillinen uskonsa, josta hän julkisesti todisti vuosi toisensa jälkeen. Yhden todistajan mukaan, Elisabet kerran ilmaisi toivonsa, että Jeesus palaisi hänen elinaikanaan, ”koska mikä olisikaan hienompaa kuin saada laskea kruununi hänen jalkojensa juureen!”
Nämä kaksi piirrettä Elisabet II:ssa eivät osuneet yhteen hänen persoonassaan vain sattumalta. Hän oli sisäistänyt, ei vain kasvatuksessa iskostetut arvot, vaan Pyhän Raamatun opetuksen.
Jeesus itse tähdensi opetuslapsilleen, että toisin kuin pakanamaailmassa, ”joka teidän keskuudessanne tahtoo suureksi tulla, se olkoon teidän palvelijanne” (Mark. 10:42–43). Samoin apostoli Paavali kehottaa: ”Kaikki, mitä teette, se tehkää sydämestänne, niin kuin Herralle eikä ihmisille, tietäen, että te saatte Herralta palkaksi perinnön; te palvelette Herraa Kristusta” (Kol. 3:23). Elisabet ymmärsi saaneensa vastuullisen palvelutehtävän ja parhaansa mukaan pyrki palvelemaan Herraa Kristusta olemalla uskollinen kutsumuksessansa.
Luterilaiset Tunnustuskirjat kehottavat kristittyjä edesmenneiden pyhien kunnioittamiseen. Teemme sen ensinnäkin kiittämällä Jumalaa ja toiseksi tarkkailemalla Jumalan armoa pyhien elämässä oman uskomme vahvistamiseksi. ”Kolmas kunnioittamisen muoto on, että me jäljittelemme pyhiä, seuraten ensinnä heidän uskoaan, sitten myös muita hyveitään, joita jokaisen tulee oman kutsumuksena mukaisesti jäljitellä” (Apol. XXI:6).
Ei moniakaan meistä ole kutsuttu vuorenhuipulle johtamaan yhteiskuntaamme, saati sitten kansakuntia. Ei moniakaan meistä ole kutsuttu johtamaan seurakuntaa, saati sitten kirkkoa. Ani harva meistä jättää nimensä historiankirjoihin.
Kaikkien kastettujen nimet on kuitenkin kirjoitettu teurastetun Karitsan elämänkirjaan. Olemme saaneet jumalallisen kutsumuksen Kristuksen ruumiin jäseniksi. Siksi myös meidän palvelustehtävämme tässä maailmassa, olkoon se suuri tai pieni, on jumalallinen kutsumuksemme. Jäljittelemällä Elisabetia ja muita pyhiä, seuraamalla heidän uskoaan ja sitten myös muita hyveitään, voimme olla täydellisen varmoja siitä, että mekin saamme jonain päivänä laskea kruunumme Karitsan jalkojen juureen.
Tapani Simojoki
Kirjoittaja on Englannin evankelis-luterilaisen kirkon (ELCE) pastori.
