Kevään jäsenkyselyn tuloksia
30.8.2024
Lähetyshiippakunnan Kesäjuhla huipentui sunnuntaiaamun messuun juhlateltassa. Loimaan viljavien peltojen keskellä Herran elopellolle pyhään paimenvirkaan vihittiin Mikko Aho ja Harri Hernesmaa. Aho on kutsuttu Turkuun, Pyhän Paavalin luterilaisen seurakunnan pastoriksi, ja Hernesmaa Parikkalaan, Pyhän ristin luterilaisen seurakuntaan, OTO-pastoriksi. Ordinaatiomessun toimitti piispa Juhana Pohjola. Avustavana liturgina toimi Joel Kerosuo. Lisäksi messussa palveli iso joukko pastoreita ja vastuunkantajia. Aiemmista Kesäjuhlista tuttuun tapaan messun musiikki oli erityisen koskettavaa ja virrenveisuu voimakasta. Yhteisöllisyyden tunne oli vahvaa, kun kuutisensataa ihmistä kokoontui yhteen Herran alttarin ääreen.
Ordinaatiomessun saarnassa Juhana-piispa käsitteli kirkastussunnuntain evankeliumitekstiä (Matt. 17: 1–8). Tekstistä piispa nosti esiin Jumalan sanat, jotka sopivat niin vasta vihittyjen pastoreiden kuin kaikkien ihmisten elämään:
”Nyt te liitytte pitkään ketjuun apostolisen viran haltijoina. Isän Jumalan ääni kantautuu tähän hetkeen: ”Kuulkaa häntä.” Saarnavirka on jumalallisesti asetettu, jotta Isän oikea ja hyvä tahto saisi kaikua vuorelta kaikkialle maailmaan myös teidän suunne kautta julistuksessa ja kirkollisissa toimituksissa: Kuulkaa häntä te kristityt, jotka kasteessa puettiin kirkkauden vaatteisiin, älkää pitäkö halpana lahjaanne vaan vaeltakaa hänen valossaan. Kuulkaa häntä te konfirmoidut, maailman unelmahötön keskellä ei ole mitään merkityksellisempää ja parempaa kuin elämä hänen yhteydessään. Kuulkaa häntä ja hänen varoituksen sanojaan te, jotka olette kadottaneet Jumalan pelon ja omaa hyveellisyyttänne säteillen kuuntelette aikamme suvaitsevaisuusmantroja. Kuulkaa häntä te nuoret miehet ja naiset, olkaa rohkeat ja siunatut solmimaan avioliitto ja ottamaan lapsia runsaasti vastaan, jos niitä lahjaksi annetaan. Kuulkaa häntä, te elävät ja arkussa makaavat: Minä olen herättävä teidät kaikki viimeiset tuomiolle vastaamaan, miten käytitte lahjaksi annetut vuotenne ja mihin turvasitte elämässänne.”
Kesäjuhlan ohjelma päättyy sunnuntaina iltapäivällä Lähetysjuhlaan. Juhlassa kuullaan muun muassa Saksan itsenäisen evankelis–luterilaisen kirkon piispaa ja ILC:n (International Lutheran Council) puheenjohtaja Hans-Jörg Voigtia, virkaan vihittyjä pastoreita sekä Kesäjuhlaan saapuneita kenialaisia vieraita.
Ordinaatiomessun tallenteen voit katsoa täältä.
Klo 14 alkavaa Lähetysjuhlaa pääset seuraamaan täältä.
Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlan lauantaipäivänä hiippakuntadekaani Joel Kerosuo käsitteli luennossaan Lähetyshiippakunnassa ajankohtaisia asioita. Esille nousivat erityisesti Euroopassa käytävän sodan vaikutus kristittyjen elämään sekä kysymys jäsenyyden merkityksestä Lähetyshiippakunnan seurakunnissa.
Puheenvuoronsa aluksi Kerosuo pohti, kuinka kristittyjen tulisi elää sotauutisten keskellä. ”Venäjän hyökkäys Ukrainaan on vaikuttanut pienimuotoisesti myös Lähetyshiippakunnan seurakuntiin”, Kerosuo kertoo. ”Seurakunnissa on kerätty avustuksia kauemmas ja yritetty eri tavoin auttaa heitä, jotka ovat seurakuntien yhteyteen löytäneet.” Ystäväkirkon pastorin tervehdykset Ukrainasta ovat olleet Kerosuon mukaan vavahduttavia.
Kristittyjen ei kuitenkaan tarvitse kiinnittää katseitaan vain hätään ja pelonaiheisiin ympärillään ja omassa elämässään, Kerosuo muistuttaa. ”Meidän katseemme kiinnitetään ajasta iankaikkisuuteen, epätoivon maailmasta Vapahtajan laupiaisiin silmiin. Hauraan ihmiselämän keskelle tulevat omistettavaksi suuren Jumalan suuret lahjat ja lupaus valtakunnasta.”
Kerosuo toteaa, että Kesäjuhlan tämänvuotisen teeman ”Tässä on tie” ydin on muistuttaa jokaista, että Jeesus Kristus on tie, totuus ja elämä. Puhe tiestä sisältää hänen mukaansa sekä lain että evankeliumin. Se osoittaa Kristukseen, joka itse on tie. Toisaalta se näyttää aina, millaista on meidän vaelluksemme ja ”tiellä kulkemisemme”, mutta samalla se aina osoittaa Kristukseen ja antaa Hänet. Kaikki on tehty valmiiksi!
Samalla juhlien teemasta avautuu kristillisen vaelluksen näköala, niin kirkkona kuin yksittäisinä kristittyinä, Kerosuo pohtii. ”Korvasi saavat kuulla Sanan ohjaavan sinua eteenpäin ja pysymään tien kulkijana syrjään poikkeamatta. Sana saa sinussa aikaan myös väärien teiden inhoamisen ja hylkäämisen. Tässä on elämän tie, ’pyhä tie’, joka vie varmasti perille taivaaseen asti.”
Kerosuo rohkaiseekin kristittyjä elämään normaalia elämää, vaikka Euroopan sotatilanne pelottaisikin. ”Samalla kun pidämme kourat ristissä, etteivät pommit lentäisi ilmaan, niin samalla me saamme elää rohkeasti, seurakuntia rakentaen, eläen normaalia kristityn elämää. Kun me saamme elää tästä perustasta ja Jumalan armoteoista, ei ole hätää, silloinkin, kun ulkonaisesti joskus elämässä on hätä.”
Luennon loppupuolella dekaani käänsi katseen Lähetyshiippakunnan ja sen seurakuntien tämänhetkiseen tilanteeseen. Hän kertoi, että työstettävänä on normaaliin elämään liittyviä kysymyksiä. Yksi niistä on riittävän taloudellisen pohjan löytäminen pastoreiden ja muiden työntekijöiden palkkaamiseen. Dekaanin mukaan vastaus haasteeseen löytyy seurakuntien keskeltä: ”Kyllä se on ystävät yhdessä meidän löydettävä sellainen talouden taso, jolla saadaan asiat onnistumaan ja myös löydettävä ne hankkeet mihin panostaa, laittaa työpanosta ja myös taloudellisia resursseja. Mutta yhdessä työskennellen meillä on myös aito mahdollisuus saada asioita onnistumaan ja eteenpäin.”
Kerosuo pohti myös kysymystä Lähetyshiippakunnan rekisteröitymisestä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. ”Tietyssä tilanteessa olisi ollut selkeintä, jos kirkkomme olisi voinut toimia yhteiskunnan juuri kirkkoja varten luodulla selkeydellä uskonnollisen yhdyskunnan asemassa”, hän totesi. ”Toisaalta taas on joskus pelätty, että saisiko valtio jotenkin vahvemmin lonkeronsa kirkon elämään sitä kautta. Pystyisikö se vaikuttamaan kirkkoon tavalla, jota emme toivo.” Näitä kysymyksiä on Kerosuon mukaan rauhassa tuumattava. Kiirettä vastauksen löytämiseen ei ole, mutta kentältä on kuulunut toiveita selkeyttää tilannetta. ”On tietyt huolet, mutta myös halu löytää kirkkoa parhaiten palveleva malli, mikä se onkaan”, Kerosuo tiivistää.
Varsinainen ydinkysymys on Kerosuon mukaan kuitenkin jäsenyyden merkitys seurakunnissa. Sen vahvistuminen on jatkuva haaste, johon korona-aika on antanut oman näkökulmansa. ”Eikö vallitseva korona-aika ole piirtänyt seurakuntiemme todellisuutta esiin?”, Kerosuo kysyi. ”On ollut erimielisyyttä joskus, miten toimia jossakin tilanteessa, mutta toisaalta se on tuonut esiin myös yhteyden Jumalan lahjojen äärellä. Oman seurakunnan merkitys on myös saattanut kirkastua, kun on ollut pastori, joka nimeltä kutsuu ja tarvittaessa perhekunnittain palvelee. Se piirtää myös aina esiin sen konkreettisen seurakuntajoukon. Siinä on meille myös mielekäs näky.”
Kerosuo toteaa, että Lähetyshiippakunnan ehtoollispöytään ovat tervetulleita kaikki kastetut, luterilaista uskoa tunnustavat ja syntien anteeksiantamusta kaipaavat elävät kivet, olivatpa he seurakunnan jäseniä tai eivät. Dekaanin mukaan seurakunnan jäsenyys kuitenkin auttaa ”piirtämään esiin sitä laumaa, joka tämän alttarin ja saarnatuolin äärellä kokoontuu”. Hän luonnehtii jäseneksi liittymistä yksittäisen elävän kiven tunnustukseksi: ”Tähän yhteyteen minä tahdon omalla nimelläni ja allekirjoituksellani sitoutua, tätä toimintaa tahdon kannattaa ja tukea, ja näiden ihmisten kanssa tahdon olla kulkemassa yhdessä, palvelemassa, kärsimässä, iloitsemassa ja odottamassa toivomme täyttymistä, Vapahtajan toista tulemista. Tässä on minun seurakuntani.”
Dekaani Kerosuon luennon voit kuunnella kokonaan täältä.
Lähetyshiippakunnan Kesäjuhla Loimaalla alkoi tänään. Avauspäivän iltana juhlaväki kokoontui jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan seuraamaan ajankohtaiskeskustelua, jonka otsikko tänä vuonna oli ”Eurooppa tienristeyksessä”. Keskustelussa liikuttiin uskon ja yhteiskunnallisten kysymysten rajapinnalla. Keskustelijoina olivat Lähetyshiippakunnan emerituspiispa Risto Soramies, kirkkohistorian emeritusprofessori Jouko Talonen sekä politiikan ammattilainen ja tietokirjailija Timo Soini. Keskusteluun johdatteli Ida Heikkilä.
Keskustelu lähti liikkeelle Euroopan tämänhetkisestä tilanteesta. Keskustelijoiden mielestä aikaa, jolloin oli yhtenäinen Eurooppa ja yhteiset, eurooppalaiset arvot, ei enää ole. Soramies muisteli, että aiemmin Istanbulissa asuessaan hän huomasi tiettyjen eurooppalaisten arvojen vaikuttavan Euroopassa. Nykyään tämä pohja on kuitenkin murentunut. Soinin mukaan eurooppalaisista arvoista puhutaan usein, mutta niiden sisältö jää tarkemmin määrittelemättä.
Keskustelijoiden mukaan tällä hetkellä Euroopassa on monia virtauksia, jotka vaikuttavat kristittyjen elämään. Talonen piti yhdenmukaistamisen painetta ja median vaikutusta huolestuttavina ilmiöinä. Hän kysyi, miten sanan- ja uskonnonvapauden toteutuminen todellisuudessa taataan. Soramies puolestaan totesi, että ”Euroopassa on ruvettu ajattelemaan, että on oikein ja kohteliasta ajatella, että kaikki ihmiset ajattelevat samalla tavalla.” Niinpä eurooppalaiset eivät ymmärrä, millaiset ristiriidat ovat kristillispohjaisen väestön ja muslimien ajattelun välillä. Lopulta kumpikaan ei ymmärrä toisiaan, vaikka niin luulevat.
Eurooppa on globalisoitumassa kiihtyvällä tahdilla. Kehittymässä on kaikenkattavia rakenteita, jotka vaikuttavat yhteiskunnissa. Kristinuskon kannalta tällä voi olla monenlaisia vaikutuksia. Soramies kuitenkin muistutti, ettei nykyinen ilmapiiri ole kristinuskolle varsinaisesti uusi asia. Kristinusko syntyi ja kasvoi samantyyppisessä ilmapiirissä. Soini puolestaan otti esille Yhdysvallat, josta on viime aikoina lähtenyt liikkeelle useita maailmanlaajuiseksi muuttuneita liikkeitä. Hän ennusti, että siellä tehty muutos aborttilainsäädäntöön tulee olemaan maailmanlaajuisesti merkittävä. Muutosten keskellä Talonen pitää ajankohtaisena vanhaa kirkkorukousta, jossa pyydetään, ettemme turvautuisi tämän maailmanajan voimiin, vaan Totuuden hengen johdatukseen.
Eurooppa on perinteisesti ollut kristitty maa, mutta tulevaisuudessa kristityt ovat Euroopassa vähemmistön asemassa. Talosen mukaan tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita kristinuskon hiipumista Euroopasta kokonaan. Euroopassa on edelleen ”raamattuvyöhykkeitä” ja vahvoja alueellisia keskittymiä, ja maahanmuuttajat täyttävät kirkkoja. Kirkkohistoria on aina ollut aaltoliikettä, jossa historian tapahtumia on seurannut herätyksiä. ”Jumalan yllätys on siis mahdollinen. Kaikki on mahdollista.” Soramiehen mukaan tämä kuitenkin vaatisi sitä, että ihmiset olisivat kuulemassa Jumalan Sanaa ja siksi sitä pitäisi pitää esillä.
Soinin mukaan jako aikaan ”ennen Kristusta” ja ”jälkeen Kristuksen” on olennainen, mutta ei pelkästään ajanlaskun takia. Aikana ”ennen Kristusta” maailmassa oli sotaa, julmuutta, kurjuutta eikä naisilla tai lapsilla ollut ihmisarvoa. Aikana ”jälkeen Kristuksen” maailma on pitkälti samanlainen, ”mutta sitten on se Kristus siinä välissä”, Soini korostaa. Kristus tekee muutoksen. Kun uskomme ja ymmärrämme tämän, meillä on mahdollisuus muuttaa maailmaa, hän jatkaa. Tulevaisuudenkin tienristeyksissä meidän on siis hyvä muistaa, että elämme edelleen aikaa ”jälkeen Kristuksen”.
Kuuntele keskustelu kokonaan täältä!
Kiinnostaisiko sinua pysähtyä hetkeksi keskustelemaan lopun ajoista tai seurakunnan rakentamisesta? Haluatko päästä kuulemaan, millaista lähetystyö Afrikassa nykyään on? Muun muassa näiden aiheiden äärelle on mahdollista kokoontua ihan pian, kun Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlan (Loimaalla 29.–31.7.) lauantain ohjelmassa on kolmetoista kanavaa. Alla muutamat kanavien pitäjät tarjoilevat maistiaisia, millaista tarjontaa on luvassa.
”Luterilainen kirkko kasvaa ja vahvistuu Afrikassa. Nopean kasvun vaiheessa sillä on tarve saada kirjoja, opetusta ja tukea. LHPK tukee Itä-Afrikan kirkkojen parissa tehtävää työtä yhdessä Lutheran Heritage Foundation kanssa. Hyödynnä ainutlaatuinen mahdollisuus ja tule kuulemaan työstä afrikkalaisesta näkökulmasta, kun LHF Nairobin toimiston kenialaiset työntekijät George Ondieki, Julius Ng’ang’a ja Herbert Gore tuovat terveisensä Keniasta. Kanavaa vetää ja tulkkaa Leena ja Tuomo Simojoki.”
”Kutsumme “Naisena seurakunnassa” -kanavaan kaikkia heitä, jotka ovat kiinnostuneita pohtimaan naisten roolia Lähetyshiippakunnan seurakunnissa. Millaista on olla naisena seurakunnassa? Miltä vastuun kantaminen seurakunnassa naisista tuntuu? Kanavassa jokainen voi osallistua keskusteluun omasta näkökulmastaan ja sen verran, kuin mukavaksi kokee. Kuulemme myös lyhyen alustuksen naisen asemasta ja tehtävistä alkukirkon seurakunnissa.”
”Sakramenttien ydin on Jeesuksen ansaitsema sovinto, jota Pyhä Henki jakaa Kirkossa. ”Tässä kristikunnassa Hän, joka päivä antaa minulle ja jokaiselle uskovalle rajattomasti kaikki synnit anteeksi …” Sakramentti on suuri salaisuus, joka ylittää ihmisjärjen. Toisaalta se on yksinkertainen ja varma, johon usko kiinnittyy. Kanavan ensimmäinen osassa käsitellään sakramentteja yleisesti (Joni Ahonen). Toisessa osassa tutkitaan rippiä (Markku Sumiala).”
”Farsin-kielisellä kanavalla saamme opetusta ehtoollisjumalanpalveluksesta ja seurakuntaelämästä. Tilaa on myös runsaalle keskustelulle. Kanavassa rukoillaan myös yhteisten asioiden puolesta.”
”Kanava on pastori Juuso Mäkisen kirjoittaman Autuas toivo -kirjan julkaisutilaisuus. Maailmaan mukautumisen tai väärän uteliaisuuden sijaan Raamatun opetus lopun ajoista on yksinkertainen: ”Pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille tuodaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä.” (1. Piet. 1:13) Kristuksen paluu tuomitsemaan elävät ja kuolleet on lopun aikojen pääopinkohta, kristityn autuas toivo. Tule, Herra Jeesus!”
”Pyhä Henki kutsuu, kokoaa, valaisee ja pyhittää seurakunnan Sanan kautta. Tämä ei kuitenkaan tapahdu tyhjiössä, vaan ihmisten keskellä, tässä maailmassa. Kanavassa keskustelemme siitä, miltä tämä voisi näyttää, miten me voisimme olla tässä mukana, ja mitä ongelmia ja ratkaisuja voimme yhdessä löytää.”
Yllä esiteltyjen kanavien lisäksi tulossa on kanava Tunnustukselliset luterilaiset maailmalla, jossa puhujana on Saksan itsenäisen evankelis-luterilaisen piispa ja International Lutheran Councilin puheenjohtaja Hans-Jörg Voigt. Häntä tulkkaa suomeksi piispa Risto Soramies. Esko Murron vetämässä kanavassa Kirkoksi kasvava kirkko keskustellaan Lähetyshiippakunnan nykytilanteesta ja tulevaisuudesta. Aila Ruohon ja Petri Hiltusen johdolla pohditaan, mitä on elää Kristittynä uushenkisessä Suomessa.
Yllä mainittujen, aikuisille suunnattujen kanavien lisäksi samaan aikaan on tarjontaa myös nuoremmille kesäjuhlavieraille. Hyvän paimenen seurakunta tarjoaa kanavan 4-6 -vuotiaille lapsille, Markuksen luterilainen seurakunta 7-9 -vuotiaille koululaisille. 10-12 -vuotiaitten varhaisnuorten kanavan järjestää Jarno Gummeruksen ja Mikko Ahon johtama tiimi. Miten puolustan uskoani? – kanavassa puolestaan etsitään vastausta kysymykseen Kalle Väätäisen johdolla. Kanava on suunnattu 13 vuotta täyttäneille nuorille.
Tällaista tarjontaa on siis luvassa Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlassa lauantaina 30.7. klo 15.00-16.30. Löysitkö sinä kanavien joukosta jo ”sen oikean”?
Ombogon perhe yhteiskuvassa.
Lähetyshiippakunnan tukemien opiskelijoiden määrä on kasvanut yhdellä. Uusimpana joukkoon on liittynyt pastoriksi opiskeleva Richard Ombogo Itabagon seurakunnasta, Länsi-Keniasta. Hänen stipendistään vastaa Paulus-seurakunta Kouvolasta.
Richard Ombogo on naimisissa oleva kolmen lapsen isä. Hänellä on aiempi tutkinto elintarvikealalta. Richard syntyi luterilaiseen, kisii-heimoon kuuluvaan perheeseen, ja kokee, että luterilaisella kirkolla on paljon annettavaa alueensa ihmisille. Selkeä ja hyvä oppi on hänen mukaansa luterilaisuuden vahvuus. Se ei vaadi ihmetekoja tai rikkautta ja terveyttä merkkinä Jumalan suosiosta. Kirkkonsa suurimpana haasteena hän näkeekin muiden, kovaa vauhtia kasvavien kirkkokuntien oppien tuomisen luterilaiseen kirkkoon.
Richard kertoo, että hänellä on vahva sisäinen kutsu palvella kirkkoa. Hänen opintonsa Matongon luterilaisessa teologisessa seminaarissa ovat alkaneet jo aiemmin, joten hänen tavoitteenaan on valmistua vuoden 2023 loppuun mennessä. Lähetyshiippakunta on hoitanut lukukausimaksut tammikuusta 2022 alkaen. Motivoitunut opiskelija toimii myös luottamustehtävissä opiskelijoiden edustajana seminaarin hallinnossa. Pianonsoitosta ja lukemisesta pitävä perheenisä kertoo suurimmaksi tulevaisuuden toiveekseen, että saisi tulla uskolliseksi palvelijaksi kirkolleen ja että osaisi kasvattaa perheensä hyvin.
Pastoraalikoulutuksen jälkeen Richard on kutsuttu palvelemaan Kenian luterilaisen kirkon (ELCK) lounaisen hiippakunnan alueella, jossa on Kenian väkimäärältään suurimmat luterilaiset seurakunnat. Lounaisessa hiippakunnassa on yhteensä noin 80 seurakuntaa, mutta vain 26 pastoria. Seurakunnat ovat monesti suuria. Esimerkiksi eräässä hiippakunnan seurakunnassa jäseniä on noin tuhat, mutta pastoreita vain yksi. On sanomattakin selvää, että pastorilla ei riitä aika kaikkeen, minkä tietäisi olevan seurakunnan kaitsemisen kannalta tärkeää. Joka sunnuntai tämän seurakunnan pastori toimittaa kolme eri jumalanpalvelusta täysille kirkkosaleille, mutta kertoo kipuilevansa, kun ei vain yksinkertaisesti jaksa toimittaa ehtoollista yksin koko tuhatpäiselle seurakunnalle joka sunnuntai.
Kristilliset kirkot kasvavat tällä hetkellä ennätysvauhtia erityisesti ns. globaalissa etelässä. Tarve hyvin koulutetuille pastoreille ja muille kirkon työntekijöille on suuri. Siksi Lähetyshiippakuntakin on mukana tukemassa nuoria ja kasvavia, mutta köyhiä sisarkirkkojaan. Richardin lisäksi odotamme kahden muun pappisopiskelijan ja yhden diakonissaopiskelijan valmistumista Matongon luterilaisesta teologisesta seminaarista lähivuosien aikana. Kaakkois-Aasiassa kolme pastoria valmistuu Lähetyshiippakunnan tuella jarai-yhteisön parissa tehtävään työhön vuoden 2023 aikana. Näin vastaamme kirkolle annettuun lähetystehtävään ja omaan tavoitteeseemme ravita ja vahvistaa seurakuntia lähellä ja kaukana.
Leena ja Tuomo Simojoki
Vi lever i en tid av oro. Som en följd av urbanisering, teknologisk utveckling och modernisering finner vi oss i ett samhälle som hela tiden rör på sig. Dessa förändringar är ofta förhållandevis stora och väldigt snabba. Detta kan gälla helt vardagliga saker som att sköta bankärenden. För femtio år sedan var det till exempel otänkbart att se en skylt på bankfönstret med texten: ”Vi behandlar inte pengar”. Vad är detta för bank? Det är en modern bank som inte handskas med kontanter.
Om alla dessa förändringar vore goda skulle vi ändå kunna känna oro, men vad sker när dessa förändringar rentav är onda? Vad skall man till exempel tänka om folkkyrkor som överger Guds ord, hur skall man hantera kriget i Ukraina, corona eller ekonomiska kriser? Vi översvämmas av information som aldrig förr. Det är dessutom svårt att kunna rätt urskilja vad som är sant och falskt. Även om den kristna kyrkan alltid har varit en stridande kyrka kan man nog konstatera att födslovåndorna har ökat till en ny grad. Vi är nu närmare Kristi återkomst än någonsin förut.
Frågan blir hur vi skall kunna leva och fortbestå i en tid som denna? Jag skall försöka svara på denna fråga utgående från två olika perspektiv. Den första är skapelsen. Andra perspektivet är det som är specifikt kristet.
Jag börjar med skapelsen. Någon teolog har skrivit: först människa, sedan kristen. Vi tror också på Gud Fadern, skaparen av himmel och jord. Därför måste vi som den kristna kyrkan kunna ta nytta också av detta perspektiv. Vi kan inte bara glömma det som finns runtomkring oss eller konstatera att vi inte har något att göra med det. ”Låt oss bara se på Jesus” låter fromt, men är i detta fall ett obibliskt uttryck. Skriften lär att Gud har skapat oss och därför är vi kallade att leva i denna värld som Kristi lärjungar.
Därför blir vi som kyrka kvar i följande situation. För det första är vi kallade att förkunna och vittna om Guds sanningar i skapelsen. Det gäller frågor som angår hälsa, liv i äktenskap, självständighet, krig eller något annat. När Bibeln talar måste också vi tala. Då är det inte bara en fråga om ”jag och Jesus”, utan en värld som är skapad av Gud och ytterst sett tillhör honom. På grund av detta är det väldigt viktigt och fint att vi som kyrka fått vara med och stöda Päivi Räsänen i hennes rättegång. Här kan man också nämna andra riktlinjer som till exempel sanningen, kärlek till vår nästa, hederlighet, omsorg och så vidare.
För det andra kan vi inte tala då Bibeln inte talar. Som kyrka kan vi därför inte gå in i specifika frågor som Bibeln tiger om. Bibeln ger oss inte svar på alla frågor som vi har. Den berättar inte åt oss om det är bättre att bo i stan eller leva på landet. Den säger inte åt oss vilken information är rätt om kriget i Ukraina och den berättar inte åt oss vad som är den rätta konkreta och praktiska lösningen på coronakrisen. Här måste man lämna utrymme för fritt tänkande, olika experter och olika slags beslut. Allt detta inom de ramar som Bibeln själv ger åt oss.
Detta lämnar oss i en situation där det i församlingarna finns väldigt många olika sätt att tänka. Många av Missionsstiftets församlingar har lidit mycket på grund av detta. Det har uppstått olika grupperingar, splittringar och fraktioner inom en och samma församling. Nu är detta något som skapar ännu mera oro. Ifall vi hade en grupp i världen som skulle tänka precis som vi i denna värld skulle det vara en enorm tröst, men nu är situationen inte sådan. I stället är vi splittrade också här och detta innebär att oron blir bara värre. Jag tror personligen att detta är en stor orsak till att kristna idag är så oroliga. Vi ser och känner att inte ens våra bröder är med oss helt och hållet.
När det gäller det konkreta församlingslivet så är det inte möjligt att lösa alla konflikter. Inte åtminstone så att alla är av samma åsikt. Om detta kunde lyckas skulle det innebära att vi vore en sekt. Sekter kännetecknas ju av att man inte får tänka eller ifrågasätta något som ledaren eller ledarna säger. Men det som vi kan göra är att vi kan skapa utrymme för dialog. Vi måste alltså inte kunna lösa konflikten, men vi kan försöka få olika parter att diskutera med varandra. Våra församlingar kan vara platser där människor kan vädra sina åsikter och tankar, utan hot, utan fientlighet eller skam. Det finns hur många som helst frågor som vi kan vara osams om, utan att vår broderliga kärlek och enhet är hotad. Alla dessa är sådana frågor där Skriften inte direkt säger att så skall ni tänka och tro.
Dessa tillfällen kan finnas vid kyrkkaffet, inom olika grupper, enskilda möten eller något annat. I en tid som denna är det otroligt viktigt att betona att huvudsak är huvudsak och bisak är bisak. Vi har en massa viktiga frågor, och sedan har vi det allra viktigaste: evangeliets sanning. När vi har denna ordning så ser vi rätt. Samtidigt som vi diskuterar blir det också lättare ifall vi skapar en ram för diskussionen. När vi till exempel diskuterar coronakrisen, så är det otroligt viktigt att säga högt: ”vi diskuterar inte nu vår intelligens, vår kristna övertygelse, vår eviga salighet, det om vi är kärleksfulla individer eller goda medborgare, utan coronakrisen. Det är det som diskussionen handlar om, inte något utöver det. Samtidigt kan man i samband med skapandet av ramen konstatera att vi kan tänka på olika sätt och ändå älska varandra. Vi kan verkligen bestämma att uppskatta och hedra varandra även då när vi tänker olika. Kanske just dessa tillfällen är en stor möjlighet att visa att vi inte är köttsliga (1 Kor. 3).
Vad är då ett specifikt kristet perspektiv till detta med oro? Hurdan är vägen fram? Det berättas om en man som bokade en resa till öknen. När de kom fram till öknen tillsammans med en guide så såg mannen bara sand överallt. Det fanns varken spår eller några synbara märken som man kunde orientera sig efter. Mannen blev förskräckt på grund av detta och sade åt guiden: ”Jag ser ingen väg”. Guiden svarade åt honom: ”Jag är vägen”. Detta förstås på grund av att han visste exakt hur man skulle orientera sig genom öknens faror. Detta är utgångsläget för den kristna församlingen: Jesus är vägen.
Församlingen blir kvar i en viss slags dualism. Vi vet inte vart vi är på väg. Vi känner inte framtiden. På samma sätt som Jesu lärjungar inte heller kände till sin egen framtid eller romarrikets framtid. Om lärjungarna skulle ha känt sin framtid skulle de säkert ha varit ganska förtvivlade. Därför är det ofta nåd att vi får ta en dag i taget från vår Faders hand.
Samtidigt vet vi att Herren är med oss. Jag är vägen – så säger Jesus. Det vill säga så länge ni vandrar tillsammans med mig är ni på väg till himmelen. Därför vet vi också vårt mål. Vi känner framtiden på det sättet. Allt samverkar till det bästa för dem som är kallade efter Guds beslut (Rom. 8). Här är det viktigt att vi igen är väldigt konkreta. Detta är inte någon abstrakt teori.
Sebastian Grünbaum
Pitkän aikavälin suunnitelmien tekeminen mielletään yleensä viralliseksi kokoukseksi, ja näin usein toimitaankin. Strategiatyö on myös hyvin luovaa ja konkreettista, kuten muista kuvista käy ilmi.
Olemme vaimoni kanssa saaneet elämässämme montaa käsittämättömän suurta lahjaa; yksi niistä on vuodet Afganistanissa. Miksi lähdimme Afganistaniin, maahan, josta emme tienneet paljoakaan ja johon oli hyvin vaikea edes päästä? Jumala antoi meille kutsun lähteä Afganistaniin. Omalla kohdallani sain tuon Jumalan kutsun syksyllä 1982 opiskellessani Helsingissä. Olin 1,5 vuotta aikaisemmin saanut armon tulla herätykseen ja uskoon. Usean valmistautumisvuoden jälkeen saavuimme nuorena avioparina Kabulin kansainväliselle lentokentälle maaliskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1988.
Maa oli Neuvostoliiton miehittämä. Melko pian mieleeni alkoi iskostua, että jokainen päivä, jonka saamme elää tässä maassa, on Jumalan armoa. Elämä oli epävarmuudessa elämistä. Jo parin ensimmäisen kuukauden jälkeen pääkaupunkiin saavuttuamme sissit ampuivat viikoittain kymmeniä raketteja kaupunkiin. Vuosien varrella näissä iskuissa kuoli tuhansia ihmisiä. Joskus tuli aseellisia vallankaappausyrityksiä. Pimeän aikaan maan hallitus ampui Scud-ohjuksia maaseudun sissitukikohtiin. Ohjusten hävittäjäkoneen kaltainen massiivinen ääni herätti öisin miettimään, mihin ohjus tällä kertaa osuu. Uutiset taisteluista Kabulin ulkopuolella herättivät huolta. Pohdimme, milloin sissit valtaavat sen. Välillä polttoaineet olivat loppumaisillaan pääkaupungista ja elintarvikkeiden hinnat nousivat huolestuttavasti. Valloittajamaa varusti joukkojaan suurilla kuljetuskoneilla, jotka sekä lähestyessään Kabulin lentokenttää ja sieltä noustessaan pudottivat kymmeniä magnesiumpanoksia ilmaan estääkseen sissien käyttämien lämpöhakuisten Stinger-ohjusten osumisen näihin koneisiin. Jokainen kuljetuslentokone pudotti useita kymmeniä näitä ”suojapanoksia”, jotka sitten lopulta putosivat maahan ja aiheuttivat varsinkin lapsille tuhoisia palovammoja. Elämä oli, kaiken arkisen touhun keskellä, arvaamatonta, mutta silti Jumalan ihmeellisen armon ympäröimää.
Teimme arkisen työmme erilaisissa kehitysprojekteissa. Lääkintävoimistelijana opetin afgaaninuoria fysioterapiakoulussa. Vaimoni teki ensimmäisen lapsemme syntymään asti töitä äitiys- ja lastenneuvolaklinikalla. Myöhemmin olin myös esimiesvastuussa näkövammaiskoulusta ja useissa muissa projekteissa. Projektien tarpeet olivat jatkuvia. Piti saada lisää henkilöstöä ja kalustoa, aika ajoin myös rakentaa uusia rakennuksia. Organisaatiomme hallinnossa ja projekteissamme jouduimme kysymään yhä useammin: ”Jos näin teemme, mihin se vie meidät?” ja ”Millainen on pitkän aikavälin tavoitteemme tälle työlle?” Jotkut kollegoistani sanoivatkin minulle, että ei kannata suunnitella mitään, sillä suunnitelmat kuitenkin muuttuvat koko ajan.
”Neuvokkuudella näet on sinun käytävä sotaa ja neuvonantajien runsaus tuo menestyksen.” (Sanalaskut 24:6) Neuvokkuus tarkoittaa suuntaa ja neuvonpitoa. Sana ”sota” rakentuu hebrean kielen kielikuvasta sekoittaa jauhoja ja vettä, eli ”vaivata leipätaikinaa.” On siis kyse varsin arkisesta työstä, joka vaatii kärsivällisyyttä. Kun kirjoitan tässä suunnittelusta, tarkoitan itse asiassa strategiaa, joka on asioiden työstämistä – vaivaamista. Apostoli Paavali puhuu tästä sanoilla ”En juokse umpimähkään, en taistele niin kuin ilmaan hosuen.” (1. Korinttolaiskirje 9:26) Merkillisellä tavalla myös Kristuksen evankeliumi rakentuu Jumalan suunnitelmaan, jonka Hän on ilmoittanut Vanhan ja Uuden Testamentin pyhissä kirjoituksissa, puhumme Jumalan pelastussuunnitelmasta.
Suunnitelmia tehdään hyvin erilaisissa olosuhteissa ja tilanteissa, vaikkapa kuten tässä, teetä juoden ja afgaanimaton päällä suunnitelmia hahmotellen.
Kun kirjoitin suunnittelusta, tarkoitin itse asiassa strategiaa. Strategia tarkoittaa suurten ja pitkän aikavälin asiakokonaisuuksien täsmentämistä ja konkreettisten tavoitteiden asettamista. Saimme tehdä työtä Afganistanissa lähes 21 vuotta. Sain siis usein kuulla, että ”kun emme tiedä edes huomisesta päivästä ja kaikki on niin epävarmaa, mitä hyötyä on yrittää luoda pitkän aikavälin isoja linjauksia ja tavoitteita?” Minun oli kuitenkin vaikea taipua hyväksymään tällaista ajattelutapaa. Teimme yhä useammalle projektille ja myös koko organisaatiolle pitkän tähtäimen suunnitelmia. Koska sain seurata näiden pitkän aikavälin suunnitelmien etenemistä ja toteutumista vuosien ajan, huomasin, että pääsääntöisesti ne projektit, joissa oli nähty vaivaa suunnitelmien tekemiseen (strategiatyöhön), näkivät myös tavoitteiden toteutuvan, vaikkakaan ei välttämättä sillä tavalla, kuin olivat suunnitelmia tehneet. Jotkut projektimme joutuivat jopa vaihtamaan maantieteellistä sijaintiaan, ja työ sai jatkua suunnitelmien mukaan, koska suunta (strategia) oli selvä.
Useimmiten ne työn osa-alueet, joissa ei ollut tehty pitkän aikavälin suunnitelmia, menivät eteenpäin hyvin ”reaktiivisesti”. Tällaisissa projekteissa törmättiin toistuvasti äkkinäisiin henkilöstötarpeisiin tai hankintoihin. Päädyin toteamaan, ettei ongelma ei ratkea lisäämällä henkilöstöä tai kalustoa, vaan niin, että työ – kaiken epävarmuuden keskellä – suunnitellaan riittävän hyvin.”
Pellon kasvun tutkinen arjessa johtaa suunnitteluun jatkotoimenpiteistä.
Olen pohtinut yllä kuvaamaani myös seurakuntaelämän näkökulmasta. Ajattelen, että seurakunnan rakentaminen ja rakentuminen on äärimmäisen pitkäjänteistä työtä ja vaatii suunnittelua. Jokainen seurakunta on hieman erilainen kuin muut ja tarvitsee oman työnsä suunnitteluun sopivan työvälineen ja prosessin. Tosin mekin voisimme nyt kysyä, kannattaako mitään suunnitella, kun kaikki on niin epävarmaa? Apostoli Paavali suunnitteli työtään eteenpäin. Useassa kohtaa hän viittaa tulevien vuosien ja kuukausien suunnitelmiin. Hän näki tarpeelliseksi mennä tulevaisuudessa Roomaan ja suunnitteli lähetysmatkojaan miettien, milloin matkustaminen olisi sujuvinta. Hän myös, mitä ilmeisimmin, suunnitteli pastoreiden asettamisen, heidän tukemisensa, seurakunnan moninaisten lahjojen käytön ja kirjeidensä lähettämisen melko pitkälle eteenpäin. Tämän kaiken tietenkin Pyhän Hengen ohjauksessa. Rohkaisenkin seurakuntia suunnittelemaan työtään eteenpäin, omalla tahdillaan ja seurakuntaa osallistamalla. Erityisesti epävarmuuden keskellä.
Harri Lammi
Elämme aikaa, joka on täynnä ahdistusta ja pelkoa. Urbanisaation, teknologisen kehityksen ja modernisoinnin seurauksina elämme yhteiskunnassamme jatkuvassa muutoksen tilassa. Muutokset ovat suhteellisen suuria ja todella nopeita. Niihin voi kuulua aivan tavallisia asioita, kuten pankissa käynti. 50 vuotta sitten olisi ollut ennenkuulumatonta nähdä pankin ikkunassa kyltti: ”Emme käsittele rahaa”. Mikä sellainen pankki sellainen on olevinaan? Nykyaikainen pankki, joka ei käsittele käteistä.
Vaikka kaikki muutokset olisivat hyviä, kokisimme turvattomuutta. Ihminen on luonnostaan mukautuva ja tottuu nopeasti vallitseviin oloihin. Mitä siis tehdä, kun muutokset ovat suorastaan pahoja? Mitä ajatella kansankirkoista, jotka hylkäävät Jumalan sanan? Entä miten käsitellä Ukrainan sotaa, koronaa tai taloudellisia kriisejä? Ulottuvillamme on tietoa enemmän kuin koskaan ennen, ja samaan aikaan kysymykset heräävät: Mikä tieto on totta, ja keneen voi luottaa? Vaikka kristillinen kirkko on aina ollut taisteleva kirkko täällä maan päällä, on todettava, että synnytystuskat ovat nyt vahvempia kuin koskaan ennen. Kristuksen tulo lähenee päivä päivältä.
Meidän on kysyttävä itseltämme, miten voimme elää ja säilyä kirkkona tällaisena aikana. Yritän vastata kysymykseen kahdesta, luomisen ja kristillisyyden, näkökulmasta.
Joku teologi on kirjoittanut: Ensin ihminen, sitten kristitty. Uskomme Isään Jumalaan, taivaan ja maan Luojaan. Siksi meidän on kristillisenä kirkkona tunnustettava myös tämä näkökulma. Emme voi vain unohtaa, mitä ympärillämme tapahtuu, tai sanoa, ettei meillä ole mitään tekemistä sen kanssa. ”Keskitytään vain Jeesukseen” kuulostaa hurskaalta, mutta tässä tapauksessa se on epäraamatullinen ilmaisu. Raamattu opettaa, että Jumala on luonut meidät, ja siksi meidät on kutsuttu elämään tässä maailmassa Kristuksen opetuslapsina.
Kirkkona olemme seuraavanlaisessa tilanteessa. Ensinnäkin meidät on kutsuttu julistamaan ja todistamaan Jumalan Sanan totuuksista tässä yhteiskunnassa. Se koskee terveyttä, elämää avioliitossa, itsenäisyyttä, sotaa tai mitä tahansa muuta aihetta käsitteleviä kysymyksiä. Kun Raamattu puhuu, meidänkin on puhuttava. Silloin kyse ei ole vain ”minusta ja Jeesuksesta”, vaan maailmasta, jonka Jumala on luonut ja joka lopulta kuuluu Hänelle. Tämän vuoksi on erittäin tärkeää ja hienoa, että kirkkona olemme pystyneet tukemaan Päivi Räsästä hänen oikeudenkäynnissään. Myös muut raamatulliset arvot, kuten totuudellisuus, rakkaus lähimmäisiemme kohtaan ja rehellisyys ovat merkittäviä. Kirkkona me tahdomme seistä niiden takana ja myös pyrkiä noudattamaan Raamatun arvoja omassa vaelluksessamme.
Toisaalta emme voi puhua silloin, kun Raamattu ei puhu. Kirkkona emme voi vastata kysymyksiin, joista Raamattu vaikenee. Raamattu ei anna meille vastauksia kaikkiin kysymyksiin, joita meillä on. Se ei kerro meille, onko parempi asua kaupungissa vai maalla. Siinä ei kerrota, mikä tieto Ukrainan sodasta on totta, tai mikä on oikea käytännöllinen ratkaisu koronaviruskriisiin tai rokotteisiin. Näissä kysymyksissä on jätettävä tilaa vapaalle ajattelulle, eri asiantuntijoille ja erilaisille päätöksille. Kaiken tämän tulee tapahtua kehyksessä, jonka Raamattu itse antaa meille.
Koska Raamattu ei anna meille sitovia ohjeita kaikkiin asioihin, seurakunnissamme on monenlaisia mielipiteitä. Tämä tuli hyvinkin selkeästi esiin koronan aikana. Monet Lähetyshiippakunnan seurakunnat huomasivat olevansa eri linjoilla keskenään, miten toimia koronan suhteen. Tällainen ilmiö herättää meissä varmasti huolta. Jos meillä olisi maailmassa ryhmä, joka ajattelisi kaikista asioista aivan kuten me, se olisi valtava lohtu. Tilanne ei kuitenkaan ole sellainen. Sen sijaan olemme jakautuneet myös käytännön kysymyksissä. Tämä tarkoittaa, että ahdistuksen tunne, jota monet kokevat, vain syventyy. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tämä on suuri syy siihen, miksi monet kristityt ovat nykyään niin murheellisia. Näemme ja tunnemme, että edes veljemme eivät ole täysin kanssamme. Niinpä koemme olevamme täysin yksin. Kukaan ei ymmärrä meitä eikä ole kanssamme samaa mieltä.
Kun kyse on konkreettisesta seurakuntaelämästä, kaikkia konflikteja ei ole mahdollista ratkaista. Ei ainakaan niin, että kaikki olisivat samaa mieltä. Jos tämä onnistuisi, se tarkoittaisi, että olisimme lahko. Lahkolle on ominaista, että sen jäsenet eivät saa ajatella tai kyseenalaistaa mitään, mitä johtaja tai johtajat sanovat. Emme siis voi ratkaista joka asiaa niin, että kaikki näkisivät sen täysin samalla tavalla. Sen sijaan voimme luoda tilaa vuoropuhelulle. Meidän ei tarvitse pystyä ratkaisemaan kaikkea tai pystyä päätymään joka asiassa yhteiseen sopimukseen, mutta voimme yrittää saada eri osapuolet keskustelemaan keskenään. Seurakuntamme voivat olla paikkoja, joissa ihmisillä on mahdollisuus ilmaista mielipiteensä ja ajatuksensa ilman uhkia, vihamielisyyttä tai häpeää. On niin monia asioita, joista voimme olla eri mieltä ilman, että veljellinen rakkautemme ja yhtenäisyytemme ovat uhattuina. Kaikki nämä ovat sellaisia kysymyksiä, joissa Raamattu ei suoraan sano, miten sinun pitäisi ajatella ja uskoa.
Kirkkokahvit, eri ryhmät, yksittäiset kokoukset tai muut tilaisuudet tarjoavat keskustelun mahdollisuuksia. Meidän aikanamme on uskomattoman tärkeää korostaa, että on olemassa tärkeitä asioita ja vielä ne kaikista tärkeimmät asiat. On paljon tärkeitä kysymyksiä, joiden lisäksi meillä on tärkein asia: evankeliumin totuus. Kun asioiden tärkeysjärjestys on tämä, näemme oikein. Keskustelumme helpottuu, jos luomme sille kehyksen. Esimerkiksi koronakriisistä keskusteltaessa on todella tärkeää sanoa ääneen: ”Emme nyt keskustele kristillisestä vakaumuksestamme, ikuisesta autuudestamme tai siitä, kuinka rakastavia yksilöitä tai hyviä kansalaisia olemme, älykkyydestämme, olemmeko kauniita vai rumia, ansaitsemmeko läheisyyttä vai vihaa, vaan koronakriisistä. Siitä keskustelussa on kyse, ei mistään muusta.” Kehyksen luomisen yhteydessä voidaan todeta, että voimme ajatella eri tavoin ja silti rakastaa toisiamme. Voimme todella päättää arvostaa ja kunnioittaa toisiamme silloinkin, kun ajattelemme eri tavalla. Eräs vanhempi mies sanoikin viisasti: ”Sopu pysyy pitämällä”. Ehkä juuri nämä tilaisuudet ovat loistava tilaisuus osoittaa, ettemme ole lihallisia (1 Kor. 3).
Mikä sitten on erityinen kristillinen näkökulma tähän asiaan? Mikä on tie eteenpäin? Eräs tarina kertoo miehestä, joka varasi matkan autiomaahan. Kun mies saapui sinne oppaan kanssa, hän näki vain hiekkaa kaikkialla. Missään ei näkynyt näkyviä jälkiä, joihin voisi suunnata. Mies oli kauhuissaan ja sanoi oppaalle: ”En näe tietä, miten tulemme selviämään?” Opas vastasi hänelle: ”Minä olen tie.” Opas tiesi tarkalleen, miten suunnistaa aavikon läpi. Tämä on kristillisen seurakunnan lähtökohta: Jeesus on tie.
Kristityn elämä on tietyllä tavalla jakaantunutta. Emme konkreettisesti tiedä, mihin olemme menossa tai miten meidän käy. Emme tiedä tulevaisuuttamme. Emme tiedä, miten käy Suomen maan tulevaisuudessa, elämmekö vanhoiksi, onko meille töitä, pysymmekö terveinä, tuleeko Jeesus takaisin ennen kuin kuolemme, ja monia muita asioita. Samalla tavalla kuin Jeesuksen opetuslapset eivät tienneet omaa tulevaisuuttaan tai Rooman valtakunnan tulevaisuutta. Jos opetuslapset olisivat tienneet tulevaisuutensa, he olisivat varmasti olleet melko epätoivoisia. Armoa onkin usein se, että voimme ottaa yhden päivän kerrallaan Isän kädestä.
Samalla tiedämme, että Herra on kanssamme. ”Minä olen tie”, Jeesus sanoo, ”niin kauan kuin kävelet kanssani, olet matkalla taivaaseen.” Siksi tiedämme myös määränpäämme. Tunnemme tulevaisuuden sillä tavalla. Tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut. (Room. 8). Tässä yhteydessä on tärkeää, että olemme jälleen hyvin käytännöllisiä ja maanläheisiä.
Siksi meillä on kaste, ehtoollinen, tunnustus ja saarna. Ne antavat meille turvallisen jalansijan tämän pahan maailmanajan keskellä. Voimme tarttua niihin ikään kuin ankkureina myrskyisellä merellä. Riippumatta siitä, mikä kriisi tulee seuraavaksi tässä maailmassa tai henkilökohtaisessa elämässämme, voimme sanoa: ”Minut on kastettu Jeesuksen nimeen, minä syön ja juon hänen todellista ruumistaan ja verta syntieni anteeksisaamiseksi, kuulen Hänen sanansa julistettavan minulle joka sunnuntai.” Tämä on varmasti totta, minä olen hänen ja hän on minun. Siksi myös kaikkien Jumalan lupausten on pidettävä paikkansa juuri minun elämässäni. Kaikki vaikuttaa minun iankaikkiseksi parhaakseni, vaikka en sitä nyt näkisi tai kokisi mitenkään tuntuvasti. Kotini on taivaassa. Voi olla, että Jumala salatussa viisaudessaan päättää koetella minua, mutta hän ei koskaan hylkää minua. Tästä olen varma, tällä perustalla voin levätä ja kestää. Siksi kristillisellä seurakunnalla on myös vahva toivo tässä sekavassa ja ahdistavassa ajassa. Tapahtuipa mitä tahansa, toivomme ei horju, sillä se on viime kädessä meidän ulkopuolellamme. Tuo toivo on Kristus itse.
Sebastian Grünbaum
Kesä on aistikylläistä aikaa. Värit, maut ja tuoksut ovat väkevästi läsnä niin luonnossa kuin ruokapöydässä. Kesä katkaisee työn ja koulujen vuosikierron. Lämmölle, lekottelulle ja loiskuttelulle on nyt paikka. On aikaa omille harrastuksille mutta myös puolisolle, lapsille, sukulaisille ja ystäville. Kesätuuli kantaa lupausta hemmottelusta, herkuttelusta, hersyvistä hetkistä ja toivottavasti hengellisistä kesäjuhlistakin! Mitä olisi siis lomailun teologia kesällä 2022?
Ensinnäkin tärkeää on ottaa kesän ja loman lahja vastaan. Siinä ei ole mitään kristillistä, että tuntee huonoa omaatuntoa, kun on lomalla vain lomalla jopa jouten tai tehden sellaista, mistä nauttii. Siinä ei ole mitään epäkristillistä, että käyttää lomarahoja makuiloihin notkuvassa saaristolaispöydässä, elämyksiin valoisassa kulttuuri-illassa tai mielihyvään heräteostoksista kirpputorilla. On turhanaikaista moralismia syyllistää itseään tai muita, kun kiinnittää turvavyön pitkään odotetulla lentomatkalla ulkomaille. Ei edes sodan ja kärsimyksen järkyttävä todellisuus merkitse sitä, ettei saisi luvan kanssa nauttia kaikilla aisteilla kesän lahjoista. Kristityn ei todellakaan tarvitse viran puolesta ja varmuuden vuoksi lomalla synkistellä, kieltäytyä tai olla tekotehokas. Iloitkaa iloitsevien kanssa ja lomailkaa lomailevien kanssa. ”Sillä kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä mikään ole hyljättävää, kun se kiitoksella vastaanotetaan” (1.Tim.4:4).
Toiseksi on tärkeä nähdä, että kesän ja loman lahjat ovat vain katoavaista. Kesään ja lomaan ladataan odotuksia, jotka pandemia on moninkertaistanut. Lyhyessä ajassa pitäisi kokea, nähdä ja aistia mahdollisimman paljon ja vielä vähän päälle. Vähempi ei riitä kuin ikimuistoinen pyöräilyloma, ainutlaatuinen konsertti, paras vaellus ikinä ja tajunnan räjäyttävä näköala. Puolison pitää olla hyväntuulinen, perheen iloinen ja kaikkien suunnitelmien toteutua prikulleen. Pitää olla huippukuvia ja -muistoja muille jakaa. Jos on epäkristillistä nähdä loman lahjat liian vähäisinä, niin on myös nähdä ne liian suurina. Vaikka kuinka ahmisimme elämyksiä ja ostoksia, niin kuka koskaan on tullut niistä kylläiseksi. Jos heijastamme pohjattoman sisäisen onnen ja tyytyväisyyden kaipuumme kokemustehtailuun kesän aistimaailmassa puhumattakaan ihmissuhteissa, petymme yhä uudestaan. Kaikki luotu on vain lopulta luotua ja katoavaista, joka ei meille iankaikkisuusolennoille voi koskaan riittää. Meidän ei tarvitse nyt syödä ja juoda Pohjanmaan kautta ennen kuin huomenna kuolemme. Juoksemme vain varjojen perässä, jos tarraamme loman lupauksiin saadaksemme sydämeemme levon. ”Kukaan ei siis saa tuomita teitä siitä, mitä syötte tai juotte tai miten noudatatte juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä. Ne ovat vain sen varjoa, mikä on tulossa; todellista on Kristuksen ruumis.” (Kol.2:16).
Kolmanneksi tärkeintä on ottaa kiitollisena kesän ja loman lahjat Herralta ja muistaa, että ne heijastavat tulevaa hyvää. Voisiko kesän jokainen hyvä lahja ja hetki olla sinulle muistutus Herrasta ja siitä, minkä hän on sinulle valmistanut. Kun nostat pääsi vedestä ja katsot tyyntä järven selkää, iloitse ja muista, että vielä kauniimpaa on elävän veden lähteellä taivaassa. Kun tunnet onnea kesähäissä hehkuvan morsiusparin puolesta, iloitse ja muista, että kuljet kohtia Karitsan hääjuhlaa. Kun kuulet upean konsertin säveliä, iloitse ja muista, kuinka ihmeellinen onkaan oleva enkelten laulu ja soitto perillä. Kun näet kauniin rakennuksen, idyllisen kylämaiseman tai koskettavan taideteoksen, iloitse ja muista, että ne kaikki ovat esimakua taivaallisen Jerusalemin suurenmoisuudesta. Kun tartut jäätelötötteröön tai maistat ensimmäiset makeat mansikat, anna makuhermojesi iloita, ja muista, että Kristus on valmistanut sinulle taivaassa pidot. Jos taas tunnet tyhjyyttä, surua tai osattomuutta, tiedä, että Herra on kanssasi täällä joka säällä. Pian murhe vaihtuu ikuiseen iloon.
Lomailusta Raamattu ei puhu mutta levosta kyllä. Alkakoon sinun lomasi Jeesuksen armokutsulla: ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon” (Matt.11:28).
Siunattua kesälomaa ja lepoa loppumattoman suven toivossa!
Piispa Juhana Pohjola
Olin hiljattain ystäväni häissä vieraana. Hääjuhlassa sulhasen bestman piti puheen, joka oli kaunis ja viisas. Hän puhui sulhasesta ja morsiamesta, näiden luonteenpiirteistä ja tavoista toimia sekä siitä, miten hienosti nämä kaksi erilaista ihmistä täydentävät toisiaan. Onpa hienoa, ajattelin. Heille ja heidän ympärillään oleville ihmisille on varmasti hyvä näin.
Jumala näyttää suunnitelleen ihmisen niin, että tämä tuntee vetoa ihmiseen, joka on erilainen kuin hän itse, joskus jopa hänen vastakohtansa. Ujo ihastuu sosiaalisesti taitavaan, suurpiirteinen pedanttiin, rationaalinen impulsiiviseen. Erilaisuus kiehtoo ja viehättää; se tekee uteliaaksi ja ajaa ottamaan selvää toisesta. Parisuhteessa se syventää ja rikastuttaa elämää lukemattomilla tavoilla. Kahdella hieman eri suuntaan katsovalla on yhdessä laajempi näkökenttä kuin kahdella samaa pistettä tuijottavalla, ja kahdella eri lahjoin varustetulla on laajempi valikoima välineitä tuoda yhteiseen työkalupakkiin kuin kahdella täysin samoissa asioissa kunnostautuneella.
Tämä oli siis se ensimmäinen ajatukseni bestmanin puhetta kuunnellessani. Joudun kuitenkin myöntämään, että heti toinen, auttamattoman epäromanttinen ajatukseni oli tämä: nuo eroavaisuudet ovat myöhemmin varmasti myös se, mistä nuo kaksi tulevat kiistelemään eniten. Rajallisen elämänkokemukseni ja viisaampien kertoman perusteella parisuhteet näyttävät nimittäin seuraavan melko lailla samaa kaavaa, jossa erilaisuus ja vastakohdat viehättävät parisuhteen alussa, mutta vähitellen toive samankaltaisuudesta ajattelussa ja toiminnassa kasvaa. Vuosien vieriessä toisen erilainen näkökulma ei aina kiehdo vaan pikemminkin kismittää.
Näyttää siis siltä, että naisen ja miehen välisessä avioliitossa erilaisuus on toisaalta suuri lahja ja rikkaus, toisaalta taakka. Se voi tuoda parisuhteeseen laaja-alaisuutta, positiivista jännitettä ja monipuolisuutta, mutta se voi myös ajaa puolisoita erilleen.
Miksi Jumala sitten on suunnitellut asiat näin? Miksi Hän on luonut vetovoiman, joka kohdistuu erilaiseen? Miksi Jumala tahtoo saada aikaan yksiköitä, jotka koostuvat kahdesta erilaisesta? Olen pyöritellyt tätä asiaa jo jonkin aikaa ja päätynyt hiljalleen ajatukseen, jonka voisi tiivistää jotenkin näin: kahden erilaisuus on kolmatta varten.
Puolisoiden välinen erilaisuus, miehen ja naisen välinen erilaisuus, on nähdäkseni ennen kaikkea jotakin kolmatta varten. Parisuhteessa, joka on olemassa itseään ja omaa onnellisuuttaan varten, erilaisuudesta ei ole välitöntä hyötyä. Vapaa-aika on nimittäin mukavinta viettää ihmisen kanssa, jolla on samansuuntaiset ajatukset siitä, millainen tekeminen on hauskaa, yhteisten projektien toteuttaminen on helpointa ihmisen kanssa, jonka tapa työskennellä on samankaltainen, keskusteleminen on sujuvinta ihmisen kanssa, joka ilmaisee itseään samalla tavalla – yhdessä kulkeminen on yksinkertaisesti helpointa ihmisen kanssa, joka kulkee samaa tahtia.
Mutta kun jokin kolmas tulee mukaan kuvioon, asetelma muuttuu täysin. Tämä kolmas voi olla lapsi, ja uskonkin, että Jumala on luonut erilaisuuteen kohdistuvan vetovoiman ennen kaikkea lasten parasta ajatellen. Kun suhteeseen tulee lapsi tai lapsia, puolisoiden erilaisuus saa yhtäkkiä luonnollisen selityksen ja tarkoituksen. Lapsen kannalta on hyvä, että hänellä on kaksi erilaista vanhempaa. Yhden sovittelevuus tasapainottaa toisen jyrkkyyttä, yhden hidastempoisuus toisen nopeatempoisuutta, yhden seurallisuus toisen tarvetta vetäytyä. Yksi on taitava kädentöissä ja toinen terävä ajattelussa, yksi ulkoilmaihminen ja toinen sisäkissa, yksi taiteellinen ja toinen urheilullinen. Vanhemmat ovat lapselle pienoismaailma, jonka kautta he opettelevat tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja ymmärtämään heitä. Vanhemmat ovat myös lapsen ensimmäiset opettajat, jotka siirtävät hänelle omia taitojaan ja varustavat häntä selviämään elämän haasteista.
Kahden suhde kolmanteen ei kuitenkaan tyhjene vanhemmuuteen. Parisuhteen kolmannen ei tarvitse olla lapsi. Aviopuolisoiden erilaisuus on hyödyksi ja siunaukseksi kaikille, jotka ovat heidän kanssaan tekemisissä ja heidän vaikutuspiirissään: sukulaisille, ystäville, naapurustolle, seurakunnalle. Avioliitto ei myöskään ole ainoa järjestys, jossa kahden erilaisuus suhteessa kolmanteen toteutuu; kaksi erilaista voi tehdä yhteistyötä kolmannen hyväksi myös ystävyyden tai työtoveruuden pohjalta. Tämä voi toteutua erityisen kauniilla tavalla seurakunnassa.
Ihmisten välisistä suhteista löytyy usein yhtymäkohtia Pyhän Kolminaisuuden välisiin suhteisiin. Tämä ei ole yllättävää, sillä pohjimmiltaan kaikki suhteet maailmassa heijastavat noita ihmeellisiä ja ihmisymmärryksen ylittäviä jumalallisia suhteita. Niinpä ajatus siitä, että erilaisuus on aina jotakin toista varten, näyttää sopivan yhtä hyvin Jumalaan itseensä kuin ihmisiin.
Teologiassa puhutaan ekonomisesta Triniteetistä, joka tarkoittaa Jumalan Kolminaista olemusta sellaisena, kuin se on meille ihmisille ilmoitettu meidän pelastuksemme tähden. Jumalan olemuksessa eri persoonien erilaisuus muodostaa ainutlaatuisen harmonisen ykseyden. Siinä ei ole mitään kitkaa tai ristiriitaa. Silti Hänen rakastava olemuksensa ohjaa Häntä ulospäin: luomaan jonkin itsensä ulkopuolisen ja olemaan suhteessa sen kanssa. Tuo jokin on luomakunta. Ehkä Jumalan kolme erilaista persoonaa – Isä, Poika ja Pyhä Henki – ovat erilaisia ennen kaikkea meidän pelastuksemme tähden: jotta olisi Poika, joka sovittaa meidät Isän kanssa ja jotta olisi Henki, joka kutsuu meidät sovituksen osallisuuteen. Uskon myös, että on todella syvällä tavalla merkittävää, että Jumalamme on sekä meidän Isämme että meidän veljemme: Jumala, jolta voi etsiä apua ja turvaa mutta myös myötätuntoa ja ymmärrystä; Jumala, joka on yläpuolellamme mutta silti vierellämme.
Kahden erilaisuus kolmatta varten. Mitä tämän ajatuksen vaaliminen voisi tarkoittaa omassa avioliitossasi? Voisiko se auttaa sinua sietämään tai jopa arvostamaan puolisosi erilaisuutta? Voisiko se rohkaista sinua ajattelemaan, että sinun ja sinun erilaisen puolisosi yhteen kuuluminen ei ole vuosisadan vedätys vaan Jumalan hyvä suunnitelma? Voisiko se muuttaa ajattelusi painopistettä kahden ihmisen keskinäisen onnellisuuden tavoittelusta johonkin suhteenne ulkopuoliseen ja tämän tarpeisiin? Ja voisiko tämä ulkopuolisen tehtävän ja kiintopisteen löytäminen ehkä tuoda sivutuotteena myös onnellisuutta ja merkitykselliseen tunnetta? Sinusta en tiedä, mutta itse pidän tätä polkua tutkimisen arvoisena.
Ida Heikkilä
