Blogi: Ideoita kristityn perheen joulunviettoon
20.12.2024
Helsingin Kalevankadun Koinonia-keskukseen saapui 3. adventtisunnuntaina messuvieraita tavalliseen tapaan — onhan samalla porukalla, samassa paikassa ja samaan aikaan vietetty messuja jo maaliskuusta lähtien. Kuitenkin seurakunnan virallinen järjestäytyminen 15. joulukuuta oli toivottu ja odotettu päivä seurakuntalaisille.
Koinonian luterilaisessa seurakunnassa olemme rakentaneet yhteisöllisyyttä ennen järjestäytymistä jo yli vuoden verran. Yhteisten tapaamisten ja keskustelujen kautta olemme oppineet tuntemaan toisiamme paremmin myös messujen ulkopuolella. Seurakunnan tuore jäsen Erkki kuvailee tilannetta harvinaiseksi, ja toteaa että pohjatyö on osoittanut sekä taloudellisesti että toiminnallisesti, että tässä meillä on porukka, joka tämän seurakunnan haluaa perustaa.
Messun jälkeen pidetyssä järjestäytymiskokouksessa 31 seurakuntalaista liittyi Koinonian luterilaiseen seurakuntaan. Allekirjoituksia seurasi nauravainen ja iloinen puheensorina. Seurakuntaan liittynyt Joona kuvailee tunnelmaa luottavaiseksi. Hän pitää järjestäytymistä merkittävänä etappina vuoden valmistautumisen jälkeen. Mailis puolestaan iloitsee nuorista jäsenistä. Hän pohtii, mahtaako Suomessa olla kovin montaa muuta seurakuntaa, jossa hän 75-vuotiaana on miltei vanhin. Päiväunilta herännyt Lilja 4 kk on toistaiseksi seurakunnan nuorin jäsen. Liljan jokeltaessa vaunuissa vanhemmat Emmi ja Simo korostavat kiitollisuutta uudesta seurakunnasta ja siitä, että Lilja saa pienestä pitäen elää Jumalan huoneessa.
Perustamisasiakirjaa allekirjoitettiin iloisissa tunnelmissa.
Kuva: Juuso Siltanen
Koinonian luterilaisessa seurakunnassa vallitsee hyvin kodinomainen tunnelma. Seurakuntaan liittynyt Essi iloitsee siitä, että vaikkei kaikkia seurakuntalaisia vielä tunne, on kuitenkin semmoinen olo, että kaikille voi mennä juttelemaan. Lisäksi Essi toteaa, että uuden seurakunnan myötä on tullut myös helppo ja matala kynnys vastuunkannolle. Kodinomaista tunnelmaa vahvistaa varmasti myös se, että seurakunnassa tietyt kotityöt, esimerkiksi kahvitusvuorot, jaetaan seurakuntaperheenjäsenten kesken tasan.
Seurakunnan vastaava pastori Eero toteaa, että seurakunnan järjestäytymistä seuraa tiettyjä odotuksia sekä tavoitteita että vastuuta. Hän muistuttaa lähetyskäskystä, joka alunalkain tätä porukkaa ohjasi uutta seurakuntaa perustamaan. Erkki täydentää, että kaiken työn ja valmistelun tähtäimenä on se, että me kaikki saisimme tulla hengellisesti ravituiksi, ja että seurakuntamme voisi olla paikka niille, jotka haluavat löytää vastauksia askarruttaviin kysymyksiin ja löytää sosiaalisen yhteyden muihin kristittyihin.
Olet lämpimästi tervetullut tutustumaan seurakuntaamme! Messuja vietetään sunnuntaisin klo 11 osoitteessa Kalevankatu 53.
Koinonian luterilaisen seurakunnan perustajajäsenet.
Kuva: Juuso Siltanen
Teksti: Anni Erkkilä
Pohjanmaan rovastikunnan seurakuntien ja seurakuntaneuvostojen jäsenet kokoontuivat yhteen viime lauantaina. Kuva: Otto Granlund
Lähetyshiippakunnassa yhdistyy vanha ja uusi. Pitäydymme siihen uskoon, joka jo isillemme annettiin. Ammennamme samasta Jumalan sanasta ja luterilaisesta tunnustuksesta, josta menneetkin sukupolvet ovat ammentaneet. Samaan aikaan Lähetyshiippakunta on kirkkona nuori; vanhimmatkin seurakuntamme ovat olleet olemassa vasta runsaat kaksikymmentä vuotta. Nuorilla seurakunnillamme on tärkeä tehtävä paitsi ravita ne, jotka jo kuuluvat seurakuntaan, myös rakentaa kutsuva kirkko ja koti, jonka tulevatkin sukupolvet saavat omakseen. Mutta miten se tehdään?
Muutaman pohjalaisen ja satakuntalaisen seurakuntaneuvoston jäsenet ja kourallinen muita vastuunkantajia löivät viisaat päänsä yhteen Vaasassa lauantaina 26. lokakuuta 2024, pohtiakseen juuri tätä.
Jari Kekäleen johdolla osallistujat saivat keskustella ensinnäkin taustoista. Menneinä vuosisatoina kirkkoon kuuluminen oli itsestäänselvyys; jopa pakko. Silloisessa tilanteessa toimivat tietynlaiset toiminta- ja päätöksentekotavat, jotka eivät kuitenkaan istu kovin hyvin nykyaikaan, jolloin vaihtoehtoja on monia eikä oikein mihinkään määrättyyn yhteisöön kuuluminen ole itsestään selvää. Osallistujat saivat yhdessä pohtia: Onko takaraivoon jäänyt ”kummittelemaan” vanhoja toimintamalleja, jotka eivät enää toimi? Mitä nämä voivat olla? Ja miten voimme oppia – niin seurakuntina kuin niiden neuvostoinakin – asettamaan tavoitteita, ja kulkemaan yhdessä niitä kohti?
Lilli Lanki kertoi Sakkeuksen seurakunnan neuvoston toimintaperiaatteista. Kuva: Otto Granlund
Konkreettisen esimerkin uudesta ja hyvin toimivasta toimintakulttuurista tarjosi Lilli Lanki ja Porin Sakkeuksen luterilaisen seurakunnan seurakuntaneuvosto. Ajatus kuukausittaisesta kolmen tunnin pituisesta neuvoston kokouksesta saattaa hirvittää yhtä jos toistakin. Porilaisia se ei kuitenkaan hirvitä, ja yksi toisensa jälkeen porilaiset neuvoston jäsenet antoivat hyvän esimerkin siitä, miksi se ei heitä hirvitä. Sakkeuksen neuvostossa kokoustekniset asiat ovat minimissä. Neuvosto kokoontumiset aloitetaan yhteisellä aterialla, jonka lomassa on tilaisuus keskustella niin yhteisistä kuin henkilökohtaisistakin asioista. Asialistalla on yleensä vain vähän asioita, mutta niistä keskustellaan vapaasti ja ideoidaan yhdessä. Neuvostossa käsiteltävät asiat ovat myös kiinteässä yhteydessä seurakunnan elämään. Säännöllisesti yhteisiä asioita käsitellään kirkkokahveilla, niin kutsutuissa seurakuntaperhekeskusteluissa.
Monet meistä tuntevat kirkon tuntomerkit, mutta mitkä voisivat olla seurakuntakodin tuntomerkit, kysyivät Richard Eklund ja Jimmy Svenfelt. Kuva: Otto Granlund
Seurakunta perheenä olikin keskiössä päivän kolmannessa osiossa, jossa Richard Eklund ja Jimmy Svenfelt johdattivat osallistujat pohtimaan seurakuntaa kotina. Alustajat totesivat, että Lähetyshiippakunnassa on jo pitkään – aivan oikein – puhuttu kirkon tuntomerkeistä, ja pidetty niitä esillä. Eli paljon on opetettu siitä, mikä tekee kirkon kirkoksi. Mutta mikä tekee kirkon kodiksi?
Lähetyshiippakunnan motto on ”Jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi”. Voisikin sanoa, että kun puhutaan kirkon tuntomerkeistä, pääpaino osuu iskulauseen ensimmäiseen osaan: ”jumalanpalvelus elämäksi”. Toinen osio, eli ”seurakunta kodiksi”, on kenties jäänyt vähemmälle huomiolle. Osallistujat saivat siksi tehtäväkseen pohtia, mistä voi tunnistaa kodin. Mitkä ovat kodin tuntomerkit?
Jos Herra suo, näihin kodin tuntomerkkeihin palataan vuoden 2025 ensimmäisessä Pyhäkön Lampun numerossa. Mutta ehkä sitäkin tärkeämpää on, että kodeissa – eli seurakunnissa – niin nyt kuin myöhemminkin yhdessä ihmetellään saamaamme suurta lahjaa: Seurakunta on koti, jonka olemme lahjaksi saanut. Seurakunta on koti, johon saamme Jumalan armosta kuulua. Miten voisimme tätä lahjaa yhdessä vaalia? Miten voisimme olla perhe ja koti, joka ottaa avosylin vastaan kodittomat, perheenjäseniksi?
Under en längre tid har det funderats en del över det kyrkliga läget i Karleby-nejden. En
del har hört av sig och efterfrågat svenskspråkiga gudstjänster i Karleby. Finskspråkiga
Andreaksen luterilainen seurakunta grundades i Karleby redan 2010 och har under åren
haft rätt så många tvåspråkiga besökare.
Församlingen – det andliga hemmet – bör vara en plats dit man alltid bör kunna komma
och känna sig hemma och där man vet vad man har att förvänta sig. Många är
bekymrade över läget i folkkyrkan och ser med oro på framtiden.
Vi vill därför samla de människor som bär på den här oron och längtan om ett fritt andligt
hem, för att tillsammans stanna upp inför det som hör till det väsentligaste i en
församlings liv, det som brukar kallas för kyrkans kännetecken. Vi ber om Herrens hjälp
och ledning och om att en väg ska hittas framåt för hans trogna.
Under den kommande sen-hösten hålls en serie över kyrkans sju kännetecken i Karleby,
i de lokaler som Missionstiftet hyr på Montörsvägen 13. Samlingarna hålls kl 18:00 på
följande söndagskvällar
27.10 Ordet Jimmy Svenfelt
17.11 Dopet & Nattvarden Lennart Ahlvik
1.12 Ämbetet & Nyckelmakten Richard Eklund
15.12 Bönen & Korset Patrik Saviaro
Varmt välkommen med för att ta reda på vad Missionsstiftet vill erbjuda kristna som
söker en församling och ett andligt hem!
För mer information ta kontakt med
Jimmy Svenfelt, pastor, Andreaksen luterilainen seurakunta [email protected], 045
78347548
Richard Eklund, pastor, Sankt Jakobs församling, [email protected], 044 2861293
Luonnon tutkiminen on Jumalan luomistyön ihastelemista, kirjoittaa Antti Leinonen blogissa. Kuva: Janne Koskela
Jumala iloitsee luomakunnastaan. Tällaisen kuvan saa esimerkiksi psalmista 104, jossa kirjoittaja piirtää eteemme vuoret ja laaksot, sateen ja lähteet, ruohon ja puut. Hän marssittaa esiin aasit ja haikarat, tamaanit ja leijonat. Meressä leikkivät omat olentonsa. “Saakoon Herra teoistansa iloita,” toteaa kirjoittaja (j. 31). Lukija johdatetaan ajattelemaan Jumalan nautintoa omasta luomistyöstään. Samalla huomaamme, että mekin saamme ihastella Jumalan kätten työtä.
Matemaatikon sydämen kerrotaan sykähtävän, kun hän näkee edessään kauniin yhtälön. Juuri kauneus on kuulemma syvällinen perustelu sille, että yhtälö pitää paikkansa. Epäilemättä moni tieteentekijä saa alallaan maistaa jotain luomakunnan ihanuudesta. Historian saatossa kristityt ja ei-kristityt tutkijatkin ovat kokeneet häivähdyksen ilosta, jota Luoja tuntee luomastaan kaikkeudesta. Kaikkeuden ihmeellisyys kutsuu kutakin ihmistä, niin myös tutkijaa omalla syvällisellä tavallaan.
Raamatullinen maailmankuva ja luomisteologia antaa hyvän pohjan maailman ja sen eri ilmiöiden tutkimiselle.
Tarvitaanhan jonkinlainen kokonaiskuva, jonka puitteissa tiede tulee mielekkääksi. Kristillisen käsityksen mukaan ihmisen ei tarvitse pitää näkyvää maailmaa harhana, ei myöskään pahana todellisuutena, jonka kahleista olisi päästävä irti. Luomiskertomuksen lopuksi kaikuu suuri hyväksyntä kaikelle käsinkosketeltavalle: “Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää” (1. Moos. 1:31).
Mutta löytyykö maailmasta järjestystä, niin että sitä kannattaisi tutkia? Toisaalta on helppo luetella säännönmukaisia ilmiöitä. Toisaalta taas maailma on monimuotoisempi kuin ymmärrämme. Raamatunlukija kuitenkin tietää, että Jumala on tämän kaiken järjestänyt hyvin ja kauniisti. Jo luomiskertomuksen kirjallinen muoto toistoineen kertoo siitä, että maailmassa on tietty harmonia. Samasta puhuu se, miten Jumala piirtää rajoja ja erottaa asioita: tuolla on taivas ja tuolla maa, tuolla on meri ja tuolla maankamara. Niinpä tutkijakaan ei kohtaa vain kaaosta, josta ei saisi otetta.
Entä sopivatko ihmisen havaintokyvyt ja päättelyn taidot kaiken tämän ymmärtämiseen? On huomautettu, että evoluutioteorian pohjalta näin ei voida sanoa. Luonnonvalintaa ei kiinnosta se, ovatko maailmastamme tekemät havainnot luotettavia, tai toimiiko järkemme loogisesti. Luomiskertomuksen pohjalta sen sijaan opimme, että meidät on tehty Jumalan kuviksi. Kaikkeuden Luojan kaltaisina kykymme sopivat oikealla tavalla yhteen luomakunnan kanssa.
Luomiskertomus muodostaa siinäkin mielessä sopivan pohjan tutkimustyölle, että se opettaa meidät arvostamaan myös käsin tehtävää työtä. Ihminen on ajatteleva olento, mutta ei pelkästään sitä. Laittoihan Jumalakin ikään kuin kädet saveen, kun hän muovasi ihmisen. Maailmanhistorian saatossa on nähty paljon ruumiillisen työn halveksuntaa. On ajateltu, ettei sen kautta ainakaan ikuisiin totuuksiin päästä käsiksi. Ne tavoitetaan järkeilyn avulla. Luomiskertomuksen antama työn ja levon rytmi kertoo, että meidät on tehty molempia varten. Kun teemme työtä, teemme sitä Jumalan kanssa. Kun lepäämme jumalanpalveluksessa, otetaan meidät Jumalan lepoon. Tästä työlle annettavasta arvosta nousee myös kokeellisen tieteen tärkeä rooli.
Tämän päivän tiedeuutisoinnissa törmäämme usein ajatukseen, että joku aiempi tutkimustulos on nyt osoitettu vääräksi. Raamatun lankeemuskertomus tuo lisäelementin kristilliseen tieteen tekemisen maisemaan. Ihminen on taipuvainen erehtymään ja tekemään syntiä, jopa siinä määrin, että tutkimusta saattavat vääristää omat epäpuhtaat taipumukset. Siksi on tärkeää, että tulokset asetetaan muiden arvioitaviksi ja koeteltaviksi.
Miksi ihminen sitten tahtoo tutkia tätä kaikkea? Miksi uusi oivallus sykähdyttää? Eikö ihminen ole vain biologinen kone? Aivoissamme vain atomit törmäilevät toisiinsa? Tutkija on kuitenkin jonkin suuremman perässä. Hän tavoittelee totuutta. Hän tuntee, että tähän luomakuntaan syventymällä pystyy ikään kuin kurkistamaan syvemmälle, jonnekin mistä kaikki tämä elämisen voima lähtee, Jumalan iloon.
Teksti on julkaistu Pyhäkön lampun numerossa 4/2024.
Pastori Juuso Mäkinen on perehtynyt pelastusvarmuuden raamatullisiin perusteisiin. Kuva: Janne Koskela
Raamatussa kerrotaan Jumalan ennalta tietämisestä ja jopa ennalta määräämisestä. Siksi moni iankaikkisuuden todellisuuteen herännyt kysyykin: ”Miten minun käy? Kuulunko minä valittuihin, jotka Jumala on ennalta määrännyt pelastukseen? Ja jos en, onko minulla toivoa?”
Kristikunnassa näihin kysymyksiin on annettu ja annetaan erilaisia vastauksia. Hiljattain pastorimme Juuso Mäkinen on pohtinut esitettyjä kysymyksiä ja vastauksia tuotteliaalla tavalla: Nyt on mahdollista nauttia Mäkisen selvitystyöstä sekä kirjan että kahden podcast-jakson muodossa. Oikeasti luterilainen -sarjan osissa 121 ja 122 Mäkinen keskustelee pastori Joel Kerosuon kanssa tahdonvapauden teemasta pelastuksen ja uskonpuhdistuksen näkökulmista käsin. Jaksot ovat kuunneltavissa täällä.
Lähetyshiippakunta julkaisi Juuso Mäkisen teoksen ”Kristuksessa valitut pelastukseen. Pelastusvarmuus ja ennaltamäärääminen” marraskuussa 2023.
Perusteellisemmin aiheen äärelle pääsee Kristuksessa valitut pelastukseen -kirjassa, jonka esipuheessa kirjoittaja Juuso Mäkinen toteaa, että teos voi antaa vastauksia kaikille, jotka etsivät Raamatusta perusteita pelastusvarmuudelle ja opille armovalinnasta Kristuksessa. Kirja auttaa myös suunnistamaan kristikunnan eri oppisuuntien viidakossa. Näin se voi parhaimmillaan tukea ihmisen autuutta Jeesuksessa. Kirja selventää, miksi ja miten pelastusvarmuus lahjoitetaan Kristuksen yhteydessä.
– Mutta jos ihmisellä on päällä omakohtainen hätä pelastuksestaan, kirjojen lukeminen ei yleensä riitä, vaan tarvitaan lisäksi keskustelua taitavan sielunhoitajan kanssa ja raitista seurakuntaa, jossa syntien anteeksiantamuksen evankeliumi kaikuu kirkkaana, pastori tarkentaa viisaasti.
Mäkinen kertoo monien kirjan jo lukeneiden maallikoiden sanoneen, että teos on selventänyt heille autuuden asiaa ja armovalintaa.
– Useampi lukija on kertonut, että kirjan luettuaan he ovat entistä iloisempia ja helpottuneempia siitä, että ovat luterilaisia, Mäkinen iloitsee.
Eräs teologian lukemiseen väsähtänyt teologikin oli kommentoinut Mäkiselle, että kirja oli ensimmäinen alan opus, jonka hän on vuosiin jaksanut lukea mielenkiinnolla.
Kristuksessa valitut pelastukseen -teoksen voit nyt hankkia itsellesi alennettuun hintaan: Kun tilaat kirjan Lähetyshiippakunnan kaupasta ja käytät tilatessasi tarjouskoodia Pelastukseen2024, kirjan hinta on 20 euroa sisältäen postikulut.
Jos lisäät samaan tilaukseen muita tuotteita, niistäkään ei postikuluja tule. Tarjouskoodi toimii vain Kristuksessa pelastukseen valitut -kirjan tilauksissa ja se on voimassa 27.10. saakka. Esimerkiksi isänpäivälahjaksi paketoituna kirja antaa lukunautinnon lisäksi autuuden ilon!
Marraskuun 23. päivä järjestetään Seurakunta soimaan -tapahtumalauantai Koinonia-keskuksessa, Helsingissä, osoitteessa Kalevankatu 53. Mukaan ovat tervetulleita kanttorit, muusikot sekä kaikki musiikkityöstä kiinnostuneet.
Päivässä saamme kokoontua yhteisiin hetkipalveluksiin ja opettelemaan vieraampia Luterilaisia virsiä. Janne Koskela tutustuttaa uuteen messukäsiohjelmaan ja ohjelmassa on myös virsisuosituslistan esittelyä. Päivän aikana on myös hyvä mahdollisuus päästä tutustumaan toisiin vastuunkantajiin.
Ruokailuun ja majoitukseen ilmoittautuminen viimeistään 17.11.2024.
Ohjelma 23.11.2024
11.00-12.00 Lounas
12.00 Ad sextam -hetkipalvelus
12.30-14.00 Musiikkityön kuulumisia
Uudistetun messuohjelman esittely, Janne Koskela
Virsisuosituslistan esittely, Jussi-Pekka Rauha
14.00 Kahvi
14.30-15.15 Kanttoripaja, opastusta säestykseen ja psalmilauluun
15.15-16.00 Luterilaisen virsirunouden aarteita, Erkki Pitkäranta
16.00-17.15 Seurakunta soimaan! LV:n virsiä laulaen ja soittaen
17.30 Vesper-hetkipalvelus
Lisätietoja [email protected]
Lämpimästi tervetuloa!
“Halleluja! Laulakaa Herralle uusi laulu, kokoontukaa ja ylistäkää häntä, te Herran omat.” Ps.149:1
Tervetuloa Lähetyshiippakunnan miestenpäiville Kiponniemeen! Tänä vuonna pohdiskelemme miehen rukousta, miehen hengellisyyttä ja miehen roolia tässä ajassa. Tapahtuma päättyy yhteiseen messuun Kiponniemessä. Paikalla pastoreista ovat ainakin piispa Juhana pohjola, Miika Nieminen, Eero Kaumi ja Kalle Väätäinen.
Tavataan miestenpäivillä. Kristus kanssasi!
Hinta 150€
Ilmoittautuminen tästä linkistä 15.1.2025 mennessä Kiponniemen toimintakeskukseen.
Paikka: Kiponniemen toimintakeskus, Kiponniementie 84, Vesanka
Perjantaina 31.1.
16.00 Tervetuloa! Sisäänkirjautuminen ja majoittuminen. Tulijoita vastaanottamassa miestenpäivien isännät.
17.00 Päivällinen
18.00 Avajaiset Kiponniemen salissa: Jakautuminen ryhmiin, alustus ja tutustumista
19.30 Makkaranpaisto ja vapaata keskustelua kodalla
21.30 Kompletorio salissa
Lauantai 1.2.
08.00 Aamupala
09.00 Laudes
09.30 Nuorten miesten puheenvuoro: ”Kamppailu kristityn miehen roolista.” (30min)
Ryhmäkeskustelut
11.00 Ruokailu
13.00 Ad sextam.
13.30 Opetus: ”Miehen hengellinen elämä”, piispa Juhana Pohjola
14.30 Kahvi
15.00 Pienryhmäkeskustelut alustuksien pohjalta.
16.00 Ulkoilu / vapaata olemista
17.00 Päivällinen
18.00 Seurat. Miehen rukouselämästä puhuu pastori Eero Kaumi. Luterilaisten virsien ohessa miesten puheenvuoroja pienryhmäkeskustelujen pohjalta. Seurat johtaa Kalle Väätäinen.
19.30 Saunat ja makkaranpaisto kodalla
21.30 Kompletorium
Sunnuntai 2.2.
8.00 Herätys ja huoneiden siivous
9.00 Aamupala
10.00 Messu, saarna Juhana Pohjola
12.00 Lounas ja lähtökahvit
Niklas Antonsson, Lennart Ahlvik, Elias Ikäläinen ja Asko Iso-Kungas vihittiin tänään pyhään paimenvirkaan. Kuva: Juho Pylvänäinen
Lähetyshiippakunnan Kesäjuhla huipentui tänään sunnuntaina pappisvihkimysmessuun Loimaan evankelisella kansanopistolla. Piispa Juhana Pohjola toimi messun liturgina ja saarnasi. Avustavina liturgeina toimivat pastorit Antti Leinonen ja Joel Kerosuo.
Pastori Antti Leinonen lausui messun johdantosanat ja julisti synninpäästön. Kuva: Juho Pylvänäinen
Messussa palvelivat myös Lähetyshiippakunnan aiemmat piispat Matti Väisänen ja Risto Soramies sekä joukko Lähetyshiippakunnan ja sisarkirkkomme Seurakuntaliiton pastoreita. Juhlavan messun musiikista vastasivat soitinyhtye ja kuoro kapellimestarinaan kanttori Sanna Polso. Liturgisissa lauluosuuksissa urkurina oli Miikkael Halonen. Messuun osallistui lähes tuhat henkilöä.
Miikkael Halosen (vasemmalla) johtama musiikkitiimi vastasi messun upeasta musiikista. Soitinyhteyttä ja kuoroa johti Sanna Polso. Kuva: Juho Pylvänäinen
Messua varten koottu soitinyhtye koostui kaikenikäisistä soittajista, ammattimuusikoista nuoriin lupauksiin. Yhdentoista laulajan kuoro toimi messun virsien esilaulajina, mutta lauloi myös omaa musiikkiaan. Musiikin kuorolle ja kamariorkesterille oli sovittanut Miikkael Halonen. Kättenpäällepanon aikana kuoro lauloi ruotsiksi virren O du helge Ande kom till oss (psalmbok 107). Ehtoollismusiikkina kuullun Sovituksen hymnin melodia ja sanoitus ovat lähtöisin pastori Harri Lammin kynästä.
Jo ensimmäisestä Kesäjuhlasta lähtien Lähetyshiippakunnan kesäjuhlamessussa on ollut tapana soveltaa 1800-luvulla eläneen luterilaisen säveltäjän ja kirkkomusiikin juuria arvostaneen Bachin musiikin ystävän, Felix Mendelssohnin Elias-oratorion musiikkia. Elias-oratorio on kirkkomusiikin suurteos kuorolle, orkesterille ja laulusolisteille. Teoksen osat ovat tarjonneet teemat kesäjuhlamessun alku- ja loppumusiikille, jotka Miikkael Halonen on säveltänyt.
Tänään messun alkumusiikissa kuultiin teemoja Elias-oratorion aariasta Herra, Abrahamin Jumala, jonka sanat (1. Kun. 18:36–37) alleviivaavat messumme lähtökohtia, profeetallista ja apostolista sanaa. Teemaan yhdistyy tänä vuonna myös messun alkuvirren, väkevän ja vanhan helluntaihymnin (Veni Creator Spiritus) melodia. Päätösmusiikin loppukuoro on suoraan oratorion ensimmäisen osan päätöskuoro-osuudesta, jossa ylistetään Herran suuruutta – Herran, joka juottaa janoisen maan (Ps. 93). Siihen johdattelevan fanfaarinomaisen soitinvälikkeen melodiset teemat ovat muistumia kesäjuhlamessun perinteisestä päätösvirrestä Kaanaanmaa. Loppusoiton teema on peräisin kuitenkin Mendelssohnin toisesta sinfoniasta, Ylistyslaulusta, jonka sanat nousevat myös psalmien kirjasta: ”Kaikki, joissa henki on, ylistäkää Herraa. Halleluja!” (Ps. 150:6)
Hiippakuntadekaani Joel Kerosuo luki seurakuntien päätökset uusien pastorien kutsumisesta. Kuva: Juho Pylvänäinen
Ordinaatiomessussa pyhään paimenvirkaan vihittiin Elias Ikäläinen (Jesajan luterilainen seurakunta, Jyväskylä), Asko Iso-Kungas (Ruutin luterilainen seurakunta, Hyvinkää), Lennart Ahlvik (Sankt Jakobs församling, Pietarsaari) ja Niklas Antonsson (Sankt Gabriels församling, Turku).
Piispa Pohjola ohjeisti uusia pastoreita lainaten oppi-isä Lutheria:
Papilla on kaksinkertainen tehtävä: Ensinnä hänen on käännyttävä Jumalan puoleen ja rukoiltava itsensä sekä kansansa puolesta. Toiseksi hänen on käännyttävä Jumalan puolelta ihmisten puoleen opetuksella ja sanalla.
Pohjola kehottikin pastoreita viipymään rukoillen Herran edessä:
– Teidät on kutsuttu rakkaudessa rukoukseen oman laumanne, mutta myös erotuksetta jokaisen rukousta pyytävän henkilön puolesta. Kukaan ihminen ei ole vihollisenne vain sielujenmurhaaja Perkele.
Pappisvihkimysmessun liturgina ja saarnaajana toimi piispa Juhana Pohjola. Kuva: Juho Pylvänäinen
Ordinaatiomessun saarna perustui päivän Vanhan testamentin lukukappaleeseen, 1. Moos. 18: 17-33. Siten Pohjola viittasi Abrahamin antamaan esikuvaan uusia pastoreita evästäessään:
– Muistakaa, ettei Aabraham katsonut ylhäältä alas Sodomaan vaan alhaalta ylös Herraansa. Jos Aabraham kävi rukoustaisteluun Gomorran puolesta, ettekö tekin samalla tavalla Jumalaa lupauksiin vedoten tässä ajassa kansamme keskellä, joka on kadottamassa Jumalan totuuden, elämän kunnioituksen ja luomisjärjestyksen mukaisen perhe-elämän. Varoittakaa Jumalan sanalla epäuskosta, vahingollisesta ideologioista ja elämäntavoista, mutta ennen muuta kärsivällisesti ohjatkaa hämmentyneitä ja rohkeasti julistakaa, minkä hyvyyden, kauneuden ja ilon elämä Jeesuksen seurassa tuo mukanaan.
Tänään vihityt pastorit pääsivät saman tien viranhoitoon, kun he jakoivat ehtoollista juhlakansalle muiden Lähetyshiippakunnan ja Seurakuntaliiton pastoreiden kanssa. Omissa seurakunnissaan palvelemisen he aloittavat syksyn aikana.
Voit katsella messua tallenteena täältä.
Hiippakuntadekaani Joel Kerosuo loi luennossaan katsauksen Lähetyshiippakunnan ajankohtaisiin kysymyksiin. Kuva: Juho Pylvänäinen
Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlan ohjelma jatkui lauantaina lounaan jälkeen hiippakuntadekaani Joel Kerosuon pitämällä ajankohtaisluennolla. Kerosuo käsitteli puheessaan kirkossamme pinnalla olevaa kysymystä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymisestä ja keväällä tehdyn jäsenkyselyn alustavia tuloksia. Kerosuon mukaan uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröityminen on hyvä tavoite, jota kohti on paras edetä rauhassa. Rekisteröitymistä tärkeämpää on rakentaa seurakunnista koteja armahdetuille syntisille. Julkaisemme tässä dekaanin luennon kokonaisuudessaan. Voit myös kuunnella sen täältä.
Armo ja rauha lisääntykööt keskellämme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tuntemisen kautta. Jumala on lähellä. Herra Jeesus on lähellä. Maailma on täynnä erilaisia kuvitelmia Jumalasta. Joskus hänet nähdään vain tuntemattomana ja kaukaisena. Joskus hänelle on annettu asunnoksi vain järjelliseen maailmamme toistaiseksi hämäräksi jäänyt aukkokohta. Mutta kun Paavali julisti Jumalan sanaa Ateenassa, hän tiesi, ettei hän ollut tuomassa sinne Jumalaa. Päinvastoin Jumala itse oli kutsunut ja lähettänyt hänet. Hän siis oli siellä jo. Nytkin on niin, ettei Jumala vasta ole tulossa sinne, missä sinä juuri nyt olet. Istuit sitten Kesäjuhlilla penkissä tai vielä jäätelöjonossa, kuuntelit tätä sitten radion välityksellä tien päältä, jalat vedessä laiturinnokassa, tai myöhemmin tallennusta yön pimeinä tunteina, kun et saa unta.
Jumala on jo siellä. Kaikkialla ympärilläsi on taivaan ja maan Herra ylläpitämässä maailmaansa. Jokaisessa valtimonlyönnissäsi tunnet hänen ikuisen luomisvoimansa. Hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Mutta miten helposti se unohtuu ja miten hetkellisesti ja välähdyksenomaisesti siitä saa jotakin aavistaa ja löytää siitä ilonsa.
Meidän olemuksessamme on pimeä kohta. Yhteyteen Jumalan kanssa on tullut katko ja hälyääni. Sen tähden Jumala on tuntematon. Sen tähden me joudumme hapuilemaan. Nyt kun Paavali julistaa siellä Ateenan areiopagilla, hän oli Jumalan sanansaattaja, joka kertoi, että tämä tietämättömyys oli voitettu, Jumala oli tullut tunnetuksi. Jumala, joka ei mahdu taivasten taivaisiin, oli kuitenkin ottanut asunnon maailmassa. Mutta se ei löytynyt noista upeista marmoritemppeleistä. Se ei ollut rakennus, vaan henkilö. Hänessä asui jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti. Jumala otti ihmisruumiin temppelin neitsyt Mariassa. Taivaan ja maan herra liittyi verisitein kärsivään ja harhailevaan sukuumme. Tämä temppeli runneltiin ja hajotettiin, mutta kolmessa päivässä se jälleenrakennettiin kuoleman syvyydestä.
Monenlaisia omatekoisia jumalia on yhä tänä päivänä. Sellaisia, jotka rakentuvat ihmisen haaveiden, tai aatteiden, pelkojen, vihan tai intohimojen varaan. On mammonan epäjumalaa ja silmän pyyteitä. Erilaisia epäjumalia, jotka kuitenkin vieraannuttavat ihmisen Jumalan tarkoittamasta elämästä.
Me kannamme sisällämme synnin pimeää. Ja kuitenkin hän juuri saapuu luoksemme. Kaiken hapuilun ja pimeytemme keskelle hän saapuu huoneeseemme apostolisessa sanassa. Ja hän itse sanoo, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus. Ja tuo kaikki tarkoittaa tietenkin myös sinua ja minua. Sillä kaikkien velan hän on maksanut, koko maailman synnit on sovitettu. Siksi voit olla varma, että tämä sana koskee tänäänkin juuri sinua. Myös sinua siellä jäätelöjonossa tai radiosi äärellä.
Missä harhapoluilla oletkaan ollut, minkälaisia ajan seireenejä kuunnellut, mitä epäjumalia pitänyt rakkaana ja kumartanut. Ja vaikka kutsu asettaa aina synnintunnustajan paikalle, se on kutsu armoon ja elämään. Kaiken aikamme sekamelskan keskellä kuuluu edelleen Jumalan sana ja kutsu, joka sanoo: Minä olen Herra sinun Jumalasi. Tule ja seuraa minua! Se sana kutsuu omistamaan Jumalan armonaarteet, ja se on myös jalo kutsu seurata Herraa Jeesusta!
Osa teistä varmaan muistaa vanhan Grimmin sadun onnekkaasta Hannusta. Jos mennään nyt pikakelauksella, niin siinä on Hannu, joka saa vaivojensa palkaksi työstään kultakimpaleen. Kun kultakimpale oli hänelle liian raskas ja vaivalloinen, hän vaihtoi sen mukavuuden vuoksi sarjaan muita asioita: ensin hevoseen, sitten lehmään, sitten hanheen, sitten hiomakiveen, jonka hän lopulta viskasi veteen menettämättä paljoakaan. Ensin hänellä oli kimpale kultaa, sitten vain pieni hiomakivi, jonka hän viskasi menemään turhana. Sen sijaan, että hän olisi synkistellyt, hän ajatteli saaneensa täydellisen vapauden. Hannu tuntuu meille tietysti hoopolta, mutta tuo vanha kertomus asettaa kysymään, että mitä ovat meidän kultakimpaleitamme. Ja osaammeko aina niitä arvostaa? Vanha tarina ei kerro, kuinka pitkään Hannun juopumus kesti ja kuinka synkkää oli, kun hän lopulta tajusi mitä oli tehnyt. Hän oli hukannut kallisarvoisen palan kultaa.
Mikä on meidän palamme kultaa? Emmekö me ainakin haluaisi sanoa, että meidän aarteemme löytyy edelleen Vapahtajan kalliista aarteista. Jotakin, joka ei tule meidän vaivojemme palkkana, vaan jonka hyvä Vapahtaja meille antaa.
Grimmin sadussa meille tietysti kuvataan vähän höppänää Hannua, mutta oikeassa elämässä se tapahtuu salakavalammin. Kuten Jeesus tutussa kylväjävertauksessa varoittaa. Juuret eivät pääse kasvamaan. Tulee ahdinko ja vaino sanan tähden. Tulee tämän maailman huolet ja rikkauden viettelys, jolloin koetellaan, missä on aarteemme. Jokainen yksittäinen kasvi tai oksa joutuu koetteelle ja eikö niin, että meidän itsessämme usein punnitaan ja myös köykäisiksi havaitaan. Mutta juuri silloin, ei meilläkään ole muuta pakopaikkaa kuin Jeesuksen kalliit aarteet. Harharetkiltään saa palata Jumalan pelastuksen lahjojen äärelle.
Noin 25 vuotta sitten joukolle kristittyjä heräsi ajatus, voisiko Suomessakin olla luterilaisia seurakuntia, joihin mennä luottavaisin mielin sanankuuloon ja oppia tuntemaan muita samoista lahjoista eläviä kristittyjä, jossa sinut nimeltä tunnettaisiin ja jossa sinä voisit olla kotonasi. Oli päästävä Jeesuksen lahjojen ääreen, sillä syntisellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin tarttua siihen toivoon ja lupaukseen, jonka me saamme Jumalan taivaallisissa lahjoissa.
Siitä alkoi hengellisen kodin rakentaminen, ja samalla rakennustyömaalla olemme edelleen. Tuo pienen joukon aloittama työ on saanut mennä eteenpäin. Siitä yhtenä konkreettisena merkkinä on tämänkin viikonlopun yhteinen kokoontumisemme. Nyt kun rakennamme yhteistä kotia, on hyvä myös säännöllisesi pysähtyä myös sen ääreen, mikä on se perusta, jolle rakennamme tätä hengellistä kotia. Missä on meidän aarteemme ja perustamme?
Olin hiljattain pitämässä jumalanpalvelusta eräässä paikassa. Paikalle tuli hieman arastelleen henkilö, joka paljastui uudeksi tutustujaksi. Hieman empien naulakoilla hän sanoi, että tulin nyt tutustumaan, kun eikös syntisiä löydy täältäkin. Sanoin, että ”jo vain, täältä löytyy. Tervetuloa!”
En tiedä, mikä oli tulijan ennakkokäsitys. Jokin sisäinen kutsu veti sanankuuloon, mutta samalla jännitti.
Siitä, miten media on aikoinaan meistä kirjoitellut ja joskus ehkä edelleenkin, sille me vähän voimme. Mutta sille, miten itse toimimme ja millaista seurakuntakulttuuria rakennamme, sillä tietenkin voimme paljonkin.
Oma rukoukseni ja toiveeni on, että meidän seurakunnistamme voisi loistaa juuri se ajatus, että tämä on armahdettujen syntisen yhteisö. On eri elämäntilanteissa olevaa ja hyvin erilaista kulkijaa, mutta kaikkia yhdistää se, että olemme saman armon varassa.
Olemme syntisiä ja monessa heikot ja puutteelliset, mutta sellaisia, jotka janoamme evankeliumia ja Jeesuksen armonaarteiden äärelle. Myös sen vuoksi me haluamme rakentaa seurakuntia, itsellemme ja seuraavalla sukupolvelle, ja kaikille, jotka haluavat tulla mukaan. Seurakuntia, joita saa määrittää edelleenkin kestävä raamatullinen ja luterilainen teologia.
Meidän kirkollamme on ajaton perusta. On ihana sanoma syntien anteeksiantamuksesta ja vankka luterilainen perusta. Samalla tietenkin jokainen ajanjakso tuo omat kysymyksensä. Muutamia nostoja kirkkomme ajankohtaisista kysymyksistä.
Meillä on ollut sloganina ”seurakunta seuraavalla sukupolvelle”. Kaunis ajatus, mutta monelle yhteisölle usein haastava. Se on tietenkin teema, joka vaatii jatkuvasti huomiota, miten asiassa toimia ja miten tätä vahvistaa ja mahdollistaa. Samalla on suuri ilo siitä, että Kesäjuhlaakin mahdollistamassa on ollut suuri nuorten ja nuorten aikuisten joukko. Samalla toivon, että tämä näköala voisi olla läsnä laajemmin kirkossamme. Kuinka voisimme uutta sukupolvea osallistaa kirkon ja seurakuntien päätöksentekoon, työryhmiin ja tapahtumiin? Samoin myös ihan kutsumalla mukaan tekemään, opettelemaan kantamaan vastuuta. On valtava ilon ja kiitoksen aihe, että Kesäjuhlassakin saa olla mukana suuri joukko lapsia ja eri ikäisiä nuoria. Tämän joukon huomioiminen ja riittävien resurssien etsiminen lapsi- ja nuorisotyöstä huolehtimiseen voi toivon mukaan säilyä yhteisenä näkynämme.
Tällä hetkellä yleisesti Lähetyshiippakunta ei ehkä ole vuolas koski, mutta se on kuitenkin tasainen virta, joka kulkee eteenpäin. Kun työ ja toiminta kasvaa ja enemmän toimijoita on mukana, se myös tietysti antaa aina enemmän painoarvoa ja vaatimusta sille, että me voisimme läpi seurakuntaverkoston vaalia samoja arvoja.
Millainen on hengellinen koti, jota me rakennamme? Monesti rukoillaan, että seurakuntamme voisi olla sellainen johon uusien tulijoiden ja hyvä tulla, ja samalla se tuo kysymyksen mukanaan, miten me kaikki voisimme omilla paikoillamme sitä edistää?
Me rakennamme hengellistä kotia. Millaisia asioita sinä liität kotiin? Eikö se ole toiveissamme lämmön, turvan, läheisyyden, luottamuksen paikka? Kun me rakennamme ja rakennumme, oma rasittavuutensa on siinä, että rakennustyömaalla on kaikki aina vähän kesken. Tämä sama remontti on kesken meissä jokaisessa ja jokaisessa seurakunnassa. Se tuokoon meillekin armollisuutta lähimmäisiämme kohtaan.
Samalla, kun asiat vasta rakentuvat, eikö kotona ole kaikki myös valmista? Koska lopulta kodin muodostavat ihmiset. Ja Jumalan lasten koti löytyy sieltä, missä on Jeesuksen aarteet. Kaikki on valmista omistettavaksi, vaikka puitteet voivat vaihdella ja on vielä monta asiaa, joita laittaa kuntoon.
Kodeissakin tulee aina välillä erimielisyyttä, miten tulisi toimia. Meidänkin kirkostamme löytyy jännitteisiä asioita. Yksi sellainen on ollut keskustelu uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymisestä.
Moniin kysymyksiin, miten me rakennamme kristillistä kulttuuria, ja erityisesti, miten kirkon hallintoa hoidetaan, emme saa suoraan vastausta Raamatusta. Me näemme maailmalta monenlaista esimerkkiä. On erilaisia synodeja, episkopaalisempaa ja seurakuntia korostavampaa. On erilaisia neuvostoja, johtoryhmiä ja päättäviä elimiä. Meidän nykyinen mallimme ja kirkon hallinto on hyvin kevyt. Vaikka silloin asioiden määrä keskusjohdolla voi olla toisinaan iso, se samalla aina palauttaa huomiota sinne, missä elämä on, seurakuntiin. Hengellistä kaitsentaa hoitava piispa, operatiivisesta johdosta vastaava dekaani ja aluerovastit ympäri Suomea, ovat huolehtimassa piispan ja dekaanin tukena kokonaisuudesta. Tarkoitus on tietenkin jatkuvasti mahdollistaa elämää seurakuntatasolla, jotta seurakunnat voisivat vahvistua, nousta jaloilleen ja pala palalta ottaa vastuuta omasta työstä, toiminnasta, taloudesta. On siunattu asia, jos meille voi yhdessä herätä halu työn vahvistamiseen, työtapojen etsimiseen, jotta seurakuntamme voisivat kaikin tavoin vahvistua.
Meidän tilanteessamme keskustelua on aina välillä noussut sekä rekisteröitymisasiasta ja siitä, mikä olisi mielekkäin tapa hoitaa taloutta ja hallintoamme. Mikä olisi meille parhaaksi? Aikoinaan työ on käynnistynyt Suomen Luther-säätiön kautta. Sen säädekirjassa määritellyn tarkoituksen mukaisesti on aloitettu jumalanpalvelukset Helsingissä. Aloitettiin rakentamaan hengellistä kotia, jolle valtion edessä puitteet mahdollisti Luther-säätiö. Kaiken ytimessä on ollut juuri tämä tarve päästä Jumalan lahjojen ääreen.
Olemme kulkeneet nyt muutaman vuosikymmenen noista hetkistä. Se on lyhyt silmänräpäys pitkässä kirkkohistoriassa, mutta antaa kuitenkin jo meidän hengellisessä kodissamme erilaisia näkökulmia ja perspektiivejä asiaan. Joukossamme on niitä, jotka ovat eläneet läpi kaikki nämä vuodet, ensimmäisistä hetkistä tähän Kesäjuhlaan. Sitten mukanamme on erilainen joukko kaikkina näinä vuosina mukaan tulleita. Lähetyshiippakunta perustettiin vuonna 2013. Olemme tietoisesti halunneet tulla ulos viestinnässä juuri Lähetyshiippakuntana, mutta silloin on mahdollisesti myös voinut jäädä osalle vieraammaksi, että mikäs oikein onkaan säätiön rooli ja miten se tähän kaikkeen oikein liittyy.
Aikoinaan säätiömallin valinnalle oli useita syitä. Ehkä sitä on joskus hyvä nuoremmille kuulijoille avata. Vaikka on tarpeen keskittyä ennen kaikkea oman elämään, on hyvä nähdä, mikä on ollut myös yksi sen historiallinen vaikutin ratkaisujen takana. Oli jouduttu näkemään monta kertaa eri yhteyksissä, kuinka jokin yhdistys muuttaa radikaalisti linjaansa, kun jokin fraktio järjestää päiville riittävän edustajamäärän, ja niin saadaankin johto kerralla vaihdettua, ja linja muuttuu toisenlaiseksi. Se voi tuntua meistä monista hämmentävältä ja pistää kysymään, että onkohan nyt tuollaista. Kovin kauas ei tarvitse historiassa kuitenkaan mennä, jotta monien tuttujen liikkeidenkin historiasta voi nostaa erilaisia esimerkkejä.
Katsottiin, että säätiömalli luo hyvät puitteet virallisten asioiden hoitamiseen. Se antaa paljon vapautta, toisaalta siinä ollaan selkeästi säädekirjan kautta sitouduttu tiettyyn työhön ja toimintaan, ja jonka linjaa ei voi myöskään huutoäänestyksellä vaihtaa. Se katsottiin työn perustamisvaiheessa turvaa luovaksi asiaksi ja sitä se on ollut myös meidän kirkkomme alkumetreillä. Siksi sillä on lähdetty liikkeelle ja parin vuosikymmenen kokemuksella voi todeta, että tätä kautta kirkon asiat ovat pyörineet hyvin. Se on hyvällä ja ennustettavalla tavalla turvannut elämää sanan ja sakramenttien äärellä. Säätiön kautta yhteistalous on mahdollistanut myös seurakuntaverkoston nopean kasvun, kun rikkaammat seurakunnat ovat tukeneet köyhempiä ja on keskusjohtoisesti pohdittu mihin satsata. En juurikaan ole kuullut ääniä, jossa tästä yhteistaloudesta haluttaisiin luopua, oli meidän taloushallintoamme hoitava taho sitten mikä tahansa.
Nyt kun mietimme, mikä meille olisi parhaaksi, samalla on tietenkin selvää, ettei apostoli Paavali puhunut säätiöstä tai kirkkoisät muotoilleet säätiön sääntöjä. Mutta halusimme tai emme, tarvitsemme rahakeräyslupia, työnantajavastuita, talousvastuiden läpikäymistä, työsuojelua, tasa-arvo suunnitelmaa, tapahtumajärjestäjän vastuuta ja niin edelleen. On monia asioita, joita tulee hoitaa. Ja niiden hyvä hoitaminen tuo turvaa ja ennustettavuutta, selkärankaa myös hengelliselle elämälle, vaikka tietenkin ajatus juuri on, että meidän arkiset huolenaiheemme voisivat pyöriä jossakin ihan muualla. Seurakunta voisi keskittyä enemmän hengellisen kodin rakentamiseen kuin byrokratian viidakkoon.
Nyt tässä tehtävässä on palvellut meillä Suomen Luther-säätiö. Se on huolehtinut kaikista näistä asioista, jotta seurakunnissa voitaisiin keskittyä kaikkein olennaisimpaan. Niin kuin hiippakuntajärjestyksemme sanoo, se toimii tukijäsenenä, ja huolehtii juridisista velvoitteista, työnantajavastuista, kustannustoiminnasta ja niin edelleen.
Olen toisinaan pohdiskellut sitä seikkaa, että toisaalta tämän kaksoisrakenteen avaaminen ei ole kovin olennaista, koska se ei ole seurakuntaelämän kannalta kovin olennaista. Toisaalta on mukaan tulleita ihmisiä, jotka ihan ymmärrettävästi pohtivat, miksi asiat menevät kirkossa niin kuin menevät ja asiat voivat vaikuttaa hankalammilta kuin ovatkaan. Tämänkin havainnon myötä on pyrkimyksenä jatkuvasti kirkkaammin pitää päätöksentekoa ja toimintaa esiin ja kasvattaa avoimuutta läpi rakenteiden.
Mutta eri historiallista syistä on tähän malliin aikoinaan päädytty ja sillä työskennelty. Nyt on pohdittu, palvelisiko jokin muu malli paremmin. Nykyiselle mallille voi antaa vahvan plussan asioiden toimivuudesta. Monenlaisia organisaatiokaavioita voi hahmotella, mutta lopulta palataan aina samoihin vastuukysymyksiin ja toisaalta viestinnälliseen haasteeseen, että asiat, jotka kuuluvat olla taka-alalle, voisivat pysyä siellä, mutta olla riittävästi esillä, että ihmiset saisivat otteen, miten asiat menevät.Nämä taas ovat oikeastaan kysymyksiä ja haasteita riippumatta siitä, millä mallilla mentäisiin eteenpäin.
Oma vaikutelmani kuitenkin on, että vaikka joskus tulee kritiikkiä epäselvyydestä, sinänsä kirkon arki on näin rullannut varsin hyvin. Muunlaisiakin malleja toki on olemassa. Hiippakuntakokous antoi konstituutiokomitealle tehtävän selvittää, mitä hyviä ja huonoja puolia olisi, jos Lähetyshiippakunta rekisteröityisi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi.
Olen saanut parin vuoden aikana hyvin erilaisia kommentteja asiasta. Osaa ahdistaa eri syitten takia, että koko asiasta edes puhutaan. Osa odottaa jo suorastaan malttamattomana. Osaa ei asia paljon hetkauta suuntaan tai toiseen, mutta kerran vuodessa muistaa, kun silmä osuu johonkin viralliseen dokumenttiin, jossa lukee väestörekisteri eikä uskonnollinen yhdyskunta.
Olen nyt toiminut muutaman vuoden ajan Lähetyshiippakunnan hiippakuntadekaanina ja Suomen Luther-säätiön asiamiehenä. Samoin olen ollut mukana konstituutiokomiteassa ja koettanut punnita tätä asiaa isommissa ja pienemmissä kysymyksissä. Eli kirkon arkisen elämän kannalta olen varmaankin se henkilö, jolla yleensä on ensimmäisenä pöydällä nämä tähän kaksoisrakenteeseen ja juridiseen kokonaisuuteen liittyvät asiat.
Oma vaikutelmani tilanteesta on seuraava: Jos Lähetyshiippakunta olisi rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta, on tiettyjä asioita, joita se helpottaisi. Jos Lähetyshiippakunta rekisteröityisi, tulisi mahdolliseksi saada uskonnolliselle yhdyskunnalle kuuluvat uskonnonharjoitukseen liittyvät vapaudet, oikeudet ja tuet. Ehkä isoin asia on se, että se ikään kuin poistaisi tarpeen selittää ja selventää asioita monissa yhteyksissä, niin yhteiskunnan tilanteissa kuin erilaisissa kirkollisissa keskusteluissa. Erityisesti se selkeyttäisi tilannetta uskonnonopetuksen kohdalla.
Puhtaasti tästä näkökulmasta katsottuna ajattelen, että rekisteröityminen olisi selkein ja paras vaihtoehto. Kuitenkin samaan aikaan on edelleen totta se, että meillä ei ole teologista tai toiminnallista painetta. Asiat toimivat, ja nykymalli on monessa suhteessa tarkoituksenmukainen. Kun katsomme mahdollisen rekisteröitymisen tuomaa hypoteettista lisää, ne ovat verrattain hyvin pieniä asioita. Me nautimme jo nyt laajaa uskonnonvapauden suojaa. Pääosin jo nyt voimme oppilasryhmien toteutuessa muodostaa uskonnonopetusryhmiä. Pastorimme voivat toimittaa avioliiton siunaamisia ja niin edelleen. Eli siitäkin huolimatta, että rekisteröityminen olisi monessa mielessä selkeintä, puuttuu kuitenkin sellainen iso porkkana, tai mehevä kirkkokahvien mehevä kakkupala, minkä vuoksi olisi mielekästä lähteä asiassa etenemään.
Omalta paikaltani on vaikea juuri nyt nähdä sellaista ratkaisevaa lisää kirkkomme työhön, jonka rekisteröityminen toisi, eikä se myöskään poistaisi mitään ratkaisevaa haittaa.
Kokonaisuudessa ei nouse esiin jotakin yksittäistä niin suurta motivoivaa tekijää, että asian suhteen täytyisi kiirehtiä, ja samalla asiaan liittyy työsarkaa erityisesti perustamisvaiheessa.
Eli mikään toiminnallinen pakko ei tee asiaa kiireelliseksi. Eli tietyistä puutteistaan huolimatta nykyinen rakenne on ollut toimiva. Uskonnonharjoittamisen vapaus on perustuslaissa suojeltu ja koskee jo nytkin Lähetyshiippakuntaa. Samoin myös Luther-säätiön toiminnan tarkoitus tulee tätä myös juridisesti.
Kokonaisuutta pohtiessaan konstituutiokomitea järjesti seurakunnissa jäsenkyselyn. Lähetämme tästä tietoa seurakuntiin myöhemmin syksyllä, mutta otan nyt esille muutamia nostoja kyselyn tuloksista. Kyselyyn vastasi noin kolmasosa kirkkomme konfirmoiduista jäsenistä. Yksi pohdittava kysymys on se, että keskellämme hyvin eri tavoin katsotaan Suomen evankelisluterilaista kirkkoa. Osa on sydän verellä siirtynyt sen piiristä rakentamaan Lähetyshiippakuntaa, ja kokee tämän yhteyden merkittävänä, vaikka olisi jo vuosikymmeniä sitten sanoutunut irti sen hengellisestä yhteydestä. Keskuudessamme taas kasvaa uusi sukupolvi, joka ei ehkä eläessään ole käynyt Suomen ev. lut. kirkon tilaisuuksissa.
Kyselyyn vastanneista reilut 22 % prosenttia kertoi olevansa vielä Lähetyshiippakunnan jäsenyyden lisäksi myös jäsenenä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Lukema on mahdollisesti hieman korkeampi, koska oletettavasti vanhempi väestö on hieman aliedustattuna vastanneissa, mutta suuruusluokasta saamme kiinni.
Kaksoisjäsenien osuus on siis edelleenkin merkittävä, vaikkakin ehkä pienempi kuin ennakkoon odotettiin. Usealle ev.lut. kirkosta puhuessa mielessä on erityisesti sen herätysliikkeet ja toive, että voisimme aktiivisesti rakentaa sinne yhteyksiä, erityisesti nyt ev. lut. kirkon yhä kasvavien myllerrysten keskellä. Meiltä varmasti löytyy ymmärrystä kirkkotaistelun näköalalle ja saamme olla siunaamassa kaikkea hyvää rakennustyötä, jota vaikkapa herätysliikkeiden kautta tehdään. Ilolla tervehdimme myös kaikkea sellaista kehitystä, jossa yhteisöille muodostuu vahvempi luterilaisen seurakunnan identiteetti. Kunpa maassamme olisi mahdollisimman monta luterilaista seurakuntaa, johon hyvillä mielin mennä, olimme sitten samaa kirkkoa tai emme!
Kyselyssä selvisi myös, että kolmannes Lähetyshiippakunnan jäsenistä toivoi, että uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekiströitymisessä edettäisiin jo nopeammin. Sitten oli 30%, jotka näkevät, että uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröityminen on hyvä tavoite, kunhan asiassa edetään riittävän rauhallisesti harkiten. Merkittävä joukko muodostui myös niistä, jotka katsoivat, että nykytilanne on toimiva ja toisaalta niistä, joilla ei ollut vahvaa näkemystä asiaan. Ehkä itseäni ilahdutti eniten se, että vaikka asia on herättänyt jännitteitä, niin kyselyssä kuitenkin oli vain 22 ihmistä, jotka ilmoittivat suhtautuvansa täysin kielteisesti asiaan. Olennaista olisi kuitenkin, että voisimme kulkea tässä yhtä matkaa, koska meidän työmme sydän on Jumalan armonaarteissa.
Ajattelen, että on hyvä kiinnittää huomiota tuohon kyselyn joukkoon, joka sanoo, että rekisteröityminen on hyvä tavoite, kunhan asiassa edetään riittävän rauhallisesti. Ajattelen, että se avautuu ikään kuin kahteen suuntaan. Se toisaalta yhdessä hyvin myönteisesti suhtautuvien kanssa antaa sen ikkunan ja mandaatin selvittää ja kysyä kysymystä. Mutta toisaalta se pitää sisällään sen, että nykytilanne on hyvä ja toimiva, ei ole mitään kiirettä asian kanssa. Asiat toimivat ja siksi voidaan myös rauhassa kysyä ja selvittää. Eli voisiko sanoa, että samalla, kun on paljon myönteisyyttä asiaa kohtaan, samalla on niin, että yli puolet kirkkomme jäsenistä ei pidä tällä hetkellä ajankohtaisena rekisteröitymisasiaa.
Vielä lopuksi: On monia syitä, miksi rekisteröityminen olisi luontevaa kirkollemme. Kuitenkin sen vaikutukset kirkkomme elämään vaikuttavat niin pieniltä, että toimintatarmo kannattaa laittaa toisaalle. Selkeät porkkanat uupuvat. Ajattelen siksi, että tällä hetkellä mahdollinen rekisteröityminen ottaisi enemmän kuin antaisi. Voisi sanoa, että sitten aika on kypsä, kun rekisteröinnin plussat voittavat selkeästi miinukset. Ja me voimme yhdessä kirkkona tämän todeta.
Hallinnon kysymykset eivät ole merkityksettömiä. Voi olla, että me tulemme tilanteeseen, jossa toteamme, että nyt kannattaa edetä. Tai sitten me toteamme aina asiaa punnittaessa, ettei maksa vaivaa. Samalla itse ajattelen, että tulevaisuutemme suhteen kohtalonkysymyksemme ovat jossakin ihan muualla kuin kysymyksessä rekisteröitymisessä. Ei niin, etteikö se olisi tärkeä asia, mutta meidän tulevaisuutemme kannalta olennaisinta on jatkuvasti, että saako meidän Lähetyshiippakuntamme sloganit tulla eläviksi. Meidän kirkkomme olemassaolon kysymykset ja haasteet eivät ole meidän rekisteröitymisen tavassa, vaan siinä, miten me opimme rakentamaan luterilaisia seurakuntia jotka pystyvät nousemaan jaloilleen, vahvistumaan ja kutsumaan uusia mukaansa. Saako jumalanpalvelus tulla elämäksi ja seurakunta kodiksi? Voimmeko me piirtyä esiin valtakunnallisesti ja paikkakuntatasolla luotettavana luterilaisena kirkkona, johon on hyvä tulla?
Tähän kirkkojen tuntomerkkien mukaiseen työhön meidän nykyinen mallimme tarjoaa hyvät mahdollisuudet. Siksi ajattelen, että voimavaramme on laitettava ennen kaikkea seurakuntakulttuurin rakentamiseen. Työtä on paljon, vaikka ajattelen, että olemme hyvällä suunnalla.
Minä uskon tässä suhteessa yksinkertaisiin asioihin. Jos sana saa säilyä kirkkaana ja sen ympärille syntyä mielekästä elämää, jossa on inhimillisen kohtaamisen mahdollisuus, kaikki on mahdollista. Sanan äärelle saa syntyä armahdettujen syntisten yhteisöjä, jotka elävät taivaallisista aarteista ja niiden yhteydessä aina uusi sukupolvi saa elää Jumalan lapsena ja löytää oman paikkansa kirkon elämässä. Siksi se kysymys, haaste, jalo kutsu on pohtia omalla paikalla, miten rakentaa tätä kutsuvaa ja kantavaa seurakuntakulttuuria omalla paikkakunnallasi. Miten voimme paikkakuntakohtaisesti ja valtakunnallisesti rakentaa rikasta kristillistä kulttuuria, jossa voidaan kulkea yhdessä armonaarteiden äärellä lastenleireiltä senioripiiriin?
Siksi yritän itselleni ja muille jatkuvasti muistuttaa, että voisimme keskittyä seurakuntakulttuurin rakentamiseen. Me tarvitsemme myös hyvää hallintoa ja kansliassa koetetaan kantaa vastuuta kirkon yhteisistä asioista, jotta seurakuntatasolla asiat voisivat olla mahdollisia.
Siksi itse ajattelen edelleen, että meidän työnäkymme ja tulevaisuutemme on siinä, että me saamme yhä uudestaan yksittäisinä kristittyinä, perheinä, seurakuntina, kirkkona kokoontua katsomaan Jumalan töitä ja elämään niistä, omistaen ne, kuunnellen korvillamme ja suullamme nauttien ehtoollispöydässä.
Kun meillä on Jeesuksen evankeliumissa kaikki annettu valmiina, kaikki on mahdollista, kun saamme siinä elää ja opetella rakentamaan myös seurakuntakotia tämän näyn pohjalle.
”Jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi” – tämän näyn kanssa on hyvä elää tänään ja tulevanakin vuonna ja vielä pitkälle eteenpäin.
Tässä kaikessa toivon, että sinä voisit löytää paikkasi seurakunnassa, Jumalan lapsena, seurakunnan rakentajana, esirukoilijana, työntukijana, vastuunkantajana omassa kodissasi ja samalla huolettomana Jumalan lapsena taivaan aarteista eläen. Hänen omanaan, armonaarteista eläen saa kuulla myös aina jalon kutsun ja nähdä elämänsä merkityksen. Armopöydästä eläen, syntien anteeksiannossa leväten myös ojentautua kaiken elämän rupisuudenkin keskellä omassa elämässään kohti sitä, mikä on oikein, totta, kaunista ja hyvää, Jumalan mielenmukaista. Ja se lähtee aina sieltä, että saamme elää alttarin ja saarnastuolin yhteydessä.
Siksi meidän viestimme saa tänäänkin olla: Tulkaa ja katsokaa Jumalan töitä. Tämän riemuviestin kanssa me saamme olla kutsumassa niin kirkkona ja seurakuntina, mutta kaikki lähtee siitä, että sinä saat sen kohdallesi omistaa. Juuri sinulle siellä penkissäsi, tai laiturinnokassa. Kukaan ei toivottavasti ole enää jäätelöjonossa. Jeesuksen täytetyssä työssä on sinun elämäsi ja toivosi, sinun aarteesi. Sinä saat Jumalan pelastusteot tänään kohdallesi omistaa. Ja mikä tuuli oksaa heiluttaakaan, on hyvä ja autuas olla siellä missä Herra Jeesus on. Jää ylösnousseen Vapahtajasi turvaan. Aamen.
Lauantaina aamupäivällä juhlaväki pääsi kuuntelemaan Maria Hietaharjun ja Janne Koskelan esittämää musiikkia. Kuva: Juho Pylvänäinen
Lähetyshiippakunnan Kesäjuhla on parhaillaan käynnissä Loimaan evankelisella kansanopiston ympäristössä. Lauantai aloitettiin tuttuun tapaan aamun hetkipalveluksella, jonka piti pastori Mikko Aho. Laudeksen jälkeen oli aamupäivän raamattuopetuksen vuoro. Se alkoi Maria Hietaharjun ja Janne Koskelan esittämällä musiikilla, minkä jälkeen pastori Antti Leinonen opetti juhlien tämänvuotisesta teemajakeesta, ”Tulkaa ja katsokaa Jumalan tekoja”.
Aamupäivän raamattuluennon piti pastori Antti Leinonen Rovaniemeltä. Kuva: Juho Pylvänäinen
Pastori Antti Leinonen käsitteli raamattuopetuksessa Kesäjuhlalle annettua teemaa, joka on poimittu psalmista 66. Leinosen mukaan kyseinen psalmi on suuri kiitoslaulu. Siinä yksittäinen rukoilija, isompi ihmisjoukko, tai mahdollisesti jopa kokonainen kansa kertoo, kuinka he olivat joutuneet tuhovoimien keskelle. Heitä oli koeteltu ja se, mikä oli arvokkainta ja tärkeintä, oli tallattu maahan. Jumala oli kuitenkin vienyt heidät ahdistusten läpi yltäkylläisyyteen.
Leinosen mukaan psalmi siirtää huomion ihmisestä itsestään kohti todellista maailman keskusta, joka on kolmiyhteinen Jumala:
Leinosen mukaan Jumala, johon huomiomme kiinnittyy, on avun ja pelastuksen Jumala. Psalmi kutsuukin kaikkia kansoja ja koko luomakuntaa kiittämään Hänen suurista töistään:
– Jerusalemin temppeli, jossa psalmia laulettiin oli se paikka, jossa Jumalan nimi asui maan päällä. Se oli kuin Eden, jossa Jumala käyskenteli omiensa luona. Mutta kun psalmissamme kutsutaan kaikki maa ja kansat mukaan jumalanpalvelukseen, ennakoi tämä sitä, että koko maailmasta tulee yksi suuri temppeli. Koko luomakunta tehdään uudeksi Jumalan puutarhaksi. Tätä suurta Jumalan tekoa sinua kutsutaan katsomaan.
Raamattuopetuksen jälkeen julkaistiin pastori Petri Hiltusen kirjoittama kirja Pimeyden voimat. Kuva: Juho Pylvänäinen
Leena ja Vesa Kukkonen olivat saapuneet Kesäjuhlaan Tampereelta. Kuva: Juho Pylvänäinen
Juhlapaikalle koko viikonlopuksi olivat saapuneet Leena ja Vesa Kukkonen Tampereelta, Pyhän Johanneksen seurakunnasta. He olivat tulleet Kesäjuhlaan nyt toista kertaa. Kukkoset olivat tyytyväisiä juhlaohjelman antiin.
– Kyllä täällä on ollut hyvä anti. Aikaisemmin olemme olleet evankeliumijuhlilla, mutta kyllä täällä on parempi, Vesa kehaisi.
Toistaiseksi mieleen olivat jääneet päällimmäisenä perjantai-illan puheet ja keskustelutilaisuus. Myös tuttuja Kukkoset olivat ehtineet tavata.
– Kovasti odotamme Markus Pöyryn kanavaa, joka on iltapäivällä, Vesa kertoi pariskunnan suunnitelmista.
Aaro Salmela oli tienannut kesän aikana itse kolehtirahat huomista messua varten. Kuva: Juho Pylvänäinen
Juhla-alueelle oli myös saapunut Aaro Salmela Tikkakoskelta ja Jesajan seurakunnasta. Aaro oli kesän aikana valmistautunut Kesäjuhlan messuun hyvissä ajoin keräämällä rahaa sen kolehtia varten. Hän oli pitänyt sukulaisilleen kahvilan lisäksi messun ja iltahartauden. Niissä hän oli toiminut ”pastorina” ja joissa oli aina myös kerätty kolehti. Luonnollisesti lopuksi oli juotu myös kirkkokahvit, rahankeräystä unohtamatta.
– Ainoa miinuspuoli vaan oli, että keksien myyminen oli niin kova homma, että suurin osa niistä meni myyjien omiin suihin, isoisä Tapani Gummerus naurahti.
Aaron äiti Nina Salmela kertoi, että rahat oli pakattu ensimmäisenä laukkuun ennen muita tavaroita. Yhteensä rahaa oli Aaron pussiin kertynyt vajaa 50 euroa. Huomenna messussa kolehtihaavi täyttyy siis hienosta saaliista!
