Lähetyshiippakunta panostaa mediatyöhön
26.7.2024
Siinä ne kaksi miestä seisovat. Molemmat vangittuina. Molemmat syytettyinä. Molemmat tunnettuja hahmoja. Siinä he seisovat Rooman Keisarin käskynhaltijan tuomioistuimen edessä. Siinä he katsovat koko ajan suuremmaksi Antoniuksen linnakkeen portaikon ympärille kokoontuvaa väkijoukkoa.
Toisen nimi on Jeesus. Hän ei esittelyä kaipaa. Kaikki hänet tuntevat. Rohkea ja peloton mies, jolla oli selvä näky siitä, mikä on Israelin kansan tulevaisuus. Mikä on sille parasta. Mikä on sen todellinen vapaus! Sitten seisoo toinen mies. Hänenkin nimensä on Jeesus. Hänkään ei esittelyä kaipaa. Kaikki hänet tuntevat. Rohkea ja peloton mies, jolla oli selvä näky siitä, mikä on Israelin kansan tulevaisuus. Mikä on sille parasta. Mikä oli sen todellinen vapaus!
Pilatuksen edessä seisoo kaksi miestä Jeesus Isän Poika (Bar abbas). Ja Jeesus Nasaretilainen, joka oli syytettynä, että hän väitti olevan Jumalan Poika. Barabbaksen toinen nimi oli todella Yeshua, monien vanhojen käsikirjoitusten mukaan. Kaksi Jeesusta ja kaksi miestä, joiden nimi merkitsee pelastajaa. Kaksi vangittua, jotka ovat Isän Poikia.
Näiden välillä kansa saa tehdä valinnan. Kumman Jeesuksen, kumman pelastajan, kumman Isän Pojan tulee saada vapautensa ja jatkaa työnäkyänsä. Kumman työlle ja elämälle täytyy laittaa piste?
Kansan parissa vihattu maaherra Pilatus, joka käytti keisarin edustajana elämän ja kuoleman valtaa, oli päättänyt pääsiäisjuhlan kunniaksi päästää yhden vangin vapaaksi, sen, jonka kansa tahtoi. Barabbaksesta tiedämme, hänet oli Luukkaan mukaan heitetty vankeuteen kaupungissa tehdystä kapinasta sekä murhasta. Todennäköisesti Barabbas kuului niin Rooman valtaa väkivaltaisesti vastustaviin tikarimiehiin, jotka salaa väkijoukossa tai hämärällä kujalla puukottivat kuoliaaksi Rooman sotilaita ja myötäilijöitä. Hänellä oli näky Israelista vapaana Rooman vallasta. Barabbas todella oli Rooman valtaa kapinoiva, murhia tehnyt mies. Hänet oli saatu kiinni ja tuomittu kuolemaan. Hänellä ei ollut elämässä enää mitään odotettavaa kuin hetken kärsimys ja kuolema.
Jeesuksen Pilatus haluaa säästää. Matteus kertoo, että maaherra näki ylipappien motiivien läpi: hän tiesi, että he kateudesta olivat antaneet hänet hänen käsiinsä. Mitä Pilatus tekee? Eikö jotakin viisasta ja Jeesukselle hyväntahtoista? Hän viimeisenä keinona yrittää saada Jeesuksen vapauteen käyttämällä oikeuttansa päästä yksi vapaaksi. Varmasti hän odotti, että Jeesus hurskas parantaja ja ihmeiden tekijä nyt huudettaisiin vapaaksi? Kummanko tahdotte, että minä teille päästän, Barabbaanko vai Jeesuksen, jota sanotaan Kristukseksi?
Mitä Pilatus tällä kysymyksellä Jeesukselle teki? Hyvän mahdollisuudenko päästä syyttömän vapauteen? Ei suinkaan. Hänhän julisti Jeesuksen syylliseksi ja tuomituksi. Sillä kenet voidaan armahtaa ja vapauttaa. Vain syyllinen ja tuomittu! Pilatus siis huutaa kansanjoukolle, että Jeesus on syyllinen! Jeesus on samalla viivalla kuin kuolemaan tuomittu Barabbas!
Mutta mikä sitten on kansan vastaus? Kumman Jeesuksen he haluavat vapaaksi? Kumman työnäkyä Israelin tulevaisuudesta he haluavat jatkaa? Barabbas. Päästäkää meille Barabbas. Pilatus tekee uuden kysymyksen: Mitä Jeesukselle pitää tehdä? Miksi hän sitä kysyy? Mikä oikeusistuin tuo on, jossa päätökset tehdään joukkoäänestyksellä! Mitä kansa huutaa? Päästä vapaaksi, heitä tyrmään… Ei vaan ristiinnaulitse. Mitä he pyytävät? Ristiinnaulitseminen ei ole vain kivulias ja nöyryyttävä teloitustapa. Rooman kansalaista tuomioistuimen päätöksellä kyllä tuomitaan kuolemaan mutta ei ristiinnaulita. Ristiinnaulitseminen alleviivasi Rooman ylivaltaa juutalaisiin. Kansa huutaa, että yksi heistä pitäisi Rooman vallan häpeällisesti tappaa ja osoittaa näin valtansa heille. Käsittämätön viha! Käsittämätön sokeus! Kun Pilatus kysyy perusteita kansalta – Mitä pahaa hän on tehnyt? – kansa joukkovimmassa huutaa vain kovemmin ristiinnaulitse. Pilatuksen pestyä kätensä eli vierittääkseen vastuuttomasti vastuun pois itseltään väkijoukko ottaa vastuun itselleen: Tulkoon hänen verensä meidän päällemme ja meidän lastemme päälle. Joskus käy niin, että todella saa sitä, mitä pyytää. Barabbaksen työnäky äänestettiin jatkoon. Ja näin verityöt kiihtyivät tulevina vuosikymmeninä. Murhat paisuivat kapinaksi, kapina sodaksi. Huutajien lapset saivat nähdä, miten Rooman legioonien käsissä Jerusalem paloi ja veri virtasi kaduilla vuonna 70!
Mutta näetkö Barabbaksen? Hän seisoo siinä kuolemantuomio niskassa. Ristiä on jo nikkaroitu valmiiksi. Ja nyt hän katselee kansanjoukkoa ja kuulee, kuinka hänen nimeään huudetaan kuin messiaan konsanaan. Kahleet tippuvat. Hänet on julistettu vapaaksi. Iloisia onnittelijoita pyörii ympärillä. Ja samaan aikaan hän näkee, miten Jeesusta viedään pois. Ruoska otetaan esille, sylkeminen ja pieksäntä alkaa. Hänelle valmistettu ristinpoikkipuu tuodaan paikalle. Ja mikä on Barabbaksen kysymys: Minä voisin olla tuossa! Minun piti olla tuolla paikalla! Minut oli tuomittu jo tuohon osaan! Ja nyt siinä seisoo minun sijallani, minun paikallani Jeesus, jota sanotaan Kristukseksi. Tähänkö Jeesuksen kaikki parantamis- ja opetustyö on johtanut? Kyllä Barabbas, juuri tähän se on johtanut. Juuri tämä on Jeesuksen, Taivaallisen Isän ainoan Pojan työnäky vapauteen.
Kun katselemme hiljaisella viikolla Barabbasta, mitä näet? Miehenkö, jonka viha söi ja kulutti sisältä? Miehenkö, joka uskoi omankädenoikeuteen ja vahingolliseen unelmaan vapaudesta? Surua ja pelkoa ympärilleen levittäneen pahan miehenkö, jonka olisi kuulunut saada palkkansa? Sellaisen miehen minä näen. Mutta ratkaisevaa ei ole, miten minä, sinä tai kansa aikoinaan hänet näkivät, vaan miten Kristus häntä katseli. Mitä Jeesus hellästi viestitti hänelle? Sinun kätesi vapautetaan, minun sidotaan. Sinut puetaan, minut riisutaan. Sinua taputellaan olalle, minua ruoskitaan selkään. Sinun nimellesi varatut naulat ovat nyt minun. Ja Barabbas, kaiken tämän minä teen omasta halustani. Sinun rikkomustesi tähden. Sinun todellista vapauttasi varten. Teen kaiken rakkaudesta sinuun. Sillä sinä olet minun Isäni lapsi ja minä olen Veljesi ja Vapahtajasi!
Ja jos ja kun Jeesus katsoi näin Barabbasta, niin näetkö, miten hän katsoo tänään sinuun. Isän ainokaisen Pojan rakkautta täynnä olevat silmät vakuuttavat sinulle: sinun tähtesi, sinun puolestasi, sinua varten, jotta sinä kylkihaavani veden ja veren kautta olisit Isäni lapsi tänään ja aina.
Arne Olsson oli Missionsprovinsenin ensimmäinen lähetyspiispa. Hän palveli vuosina 2005–2010. Kuva: Missionsprovinsen
Ruotsista kantautui 13. maaliskuuta 2024 suru-uutinen: Missionsprovinsenin ensimmäinen piispa Arne Olsson on kuollut, 93 vuoden iässä.
Missionsprovinsenin nykyinen lähetyspiispa Bengt Ådahl kirjoittaa:
– Arne Olsson oli Missionsprovinsenin ensimmäinen lähetyspiispa, vuosina 2005–2010. Muistamme kiitollisina hänen uskollista palvelustaan hyvin tärkeänä ajanjaksona Missionsprovinsenin historiassa. Hänen tunnuslauseensa ”Att lyda Gud mer än människor” (vrt. ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä”, Apt 5:29) todistaa siitä uskollisuudesta ja rakkaudesta Herraan, joka häntä motivoi.
Arne-piispalla on tärkeä paikka myös suomalaisessa kirkkohistoriassa ja Lähetyshiippakunnan synnyssä. Tultuaan vihityksi Missionsprovinsenin piispaksi hän palveli myös suomalaisia seurakuntia, vihkien pappeja pääasiassa Suomen Luther-säätiön palvelukseen. Toimikautensa aikana hän vihki yhteensä kahdeksan suomalaista miestä pappisvirkaan. Vuonna 2010 hän vihki Matti Väisäsen Missionsprovinsenin avustavaksi piispaksi, palvelemaan niitä seurakuntia, jotka myöhemmin (2013) muodostivat Suomen Lähetyshiippakunnan. Matti Väisänen muistelee:
– Olin Suomen Luther-säätiön delegaation jäsenenä mukana mieliinpainuvassa Arne Olssonin piispaksi vihkimisjuhlassa Göteborgissa 5. helmikuuta 2005. Vain Kolmiyhteinen Jumala tiesi tuolloin, että hän tulisi vihkimään minut piispaksi viisi vuotta myöhemmin Luther-säätiön työn tuloksena Suomessa syntyneitä ja syntyviä seurakuntia varten. Siitä lähtien on ollut ilo ja halu kiittää iltarukouksissani Taivaan Isää kaikin tavoin esimerkillisestä ja kauniilla tavalla vaatimattomasta ja hurskaasta esipaimenestani lähetyspiispa Arne Olssonista.
Myös Lähetyshiippakunnan nykyinen piispa Juhana Pohjola muistaa Arne-piispaa kiitollisuudella:
– Piispa-Arne palveli nöyrästi, uskollisesti ja valoisasti Herran seurakuntaa historiallisessa taitekohdassa. Hänet annettiin piispaksi vanhuuden päivinään siirtämään kallis uskonperintömme uusille paimensukupolville ja syntyneille seurakunnille kansakirkkojen hengellisessä kriisitilanteessa. Syvä kiitollisuus täyttää sydämen siitä palvelutehtävästä, jolla hän myös meidän työtämme Suomessa rakensi. Kristuksen ristityö meidän syntisten pelastukseksi oli hänen julistuksensa ydin. Meillä on hyvä toivo, että hän saa nyt levon töistään ja ilon Herransa luona taivaassa.
Piispa Arne Olssonin vihkimät suomalaiset papit ja piispa:
Göteborgissa 5.2.2005: Niko Vannasmaa
Göteborgissa 7.1.2006: Janne Koskela
Tukholmassa 13.1.2007: Kalle Väätäinen
Göteborgissa 20.10.2007: Antti Lehrbäck, Esko Murto, Markus Pöyry
Tukholmassa 16.5.2009: Jyrki Anttinen, Hannu Mikkonen
Helsingissä 20.3.2010: Matti Väisänen vihittiin piispaksi
Kuva: https://missionsprovinsen.se/biskop-arne-har-avlidit/
Jari Heiska on yksi Lähetyshiippakunnan soppatykkimiehistä. Kuva: Kari Puustinen
Lähetyshiippakunnan seurakunnissa voi palvella monella eri tavalla: Yksi pitää pyhäkouluja, toinen suntioi messuaamuna alttarin paikoilleen – ja kolmas ”taistelee” kauhan varressa soppatykkimiehenä. Näitä viimeksi mainittuja vastuunkantajia on seurakunnissamme monia, niin kuin muuten kyseisiä kenttäkeittimiäkin. Esittelemme seuraavaksi miehistä kaksi.
Jari Heiskaa Pyhän Ristin luterilaisesta seurakunnasta Lohjalta voisi kutsua Lähetyshiippakunnan soppatykistön komentajaksi. Heiska on johtanut Kesäjuhlan ruokailujen suunnittelua, tarviketilauksia, valmistusta ja siivousta joka kerta, kun juhlat on järjestetty. Aluksi homma oli Lohjan seurakunnan vastuulla, mutta myöhemmin tykkitiimiin on tullut muitakin innokkaita. Jotkut palvelevat yhden vuoron verran, jotkut koko viikonlopun ajan. Heiska toivoo, että lisää porukkaa tulisi mukaan:
– Ensi kesänä otamme käyttöön Lähetyshiippakunnalle hankitun oman soppatykin, jonka vahvuus on kippaava kattila. Sen käyttäminen ja puhdistaminen on aiempaa tehokkaampaa, hän iloitsee.
– Tykki on tarkoitettu kaikkien seurakuntien käyttöön. Sen lainaamisesta voi kysyä lisätietoja pastori Harri Lammilta.
Loimaan evankelisella opistolla järjestetään 24.–25. toukokuuta Kenttäkeittimen käytön peruskurssi, jota ravintola-alan opettajana työskentelevä Heiska on puuhaamassa. Kurssille voivat osallistua kaikki soppatykin käytöstä kiinnostuneet. Kurssi antaa myös eväitä toimia Kesäjuhlan tykkitiimissä. Kurssille ilmoittautuminen on auki toukokuun 10. päivään saakka, linkki löytyy alta.
Lauri Kososta soppatykkeineen voi kutsua vierailemaan seurakuntien tilaisuuksiin. Kuva: Kari Puustinen
Tamperelainen Lauri Kosonen on löytänyt soppatykin avulla oman paikkansa rakentaa seurakuntaa ja luoda yhteisöllisyyttä. Itseoppinut, ruoanlaittoa rakastava kokki kiertää Lähetyshiippakunnan seurakunnissa ja laittaa ruokaa isollekin porukalle. Aina oman mielikuvituksensa tuottamalla, herkullisella reseptillä.
– Mikä olisikaan parempi ja raamatullisempi tapa rakentaa yhteisöllisyyttä kuin yhdessä syöminen, Lauri huomauttaa.
Hän lupaa tulla kutsusta eri puolilla Suomea sijaitseviin seurakuntiin kokkaamaan, olipa keittovälineenä sitten kattila, soppatykki, paellapannu tai vaikka porsasvarras.
– Minulle on ilo, että saan tehdä jotain Lähetyshiippakunnan eteen. Tämä sopii sosiaaliselle luonteelleni. Eläkkeellä olen vapaa lähtemään reissuun, Lauri kertoo.
Kuopion Pyhän Pietarin luterilaisen seurakunnan pastori Kalle Väätäinen pitää Laurin toimintaa esimerkillisenä:
– Lauri on hieno esimerkki siitä, miten vapaaehtoiset vastuunkantajat voivat Lähetyshiippakunnassa palvella. Hän on itse valinnut, millä tavalla haluaa palvella, ja tekee sitten sitä omatoimisesti. Laurin ideasta on varmasti iloa ja hyötyä monille.
Voitte kutsua Laurin kokkaamaan seurakuntaanne soittamalla numeroon 044-244 5323 tai lähettämällä sähköpostia osoitteeseen [email protected].
Lisätietoja ja hakulomake Loimaan evankelisella opistolla 24.–25.5. järjestettävälle Kenttäkeittimen käytön peruskurssille avautuvat tästä linkistä.
Teksti: Pauliina Pylvänäinen ja Marjaana Anttila
Jos Jumala suo, piispa Matti Väisänen täyttää lauantaina 90 vuotta. Kuva: Janne Koskela
Piispa Matti Väisänen täyttää kunnioitettavat 90 vuotta Matin päivänä 24. helmikuuta. Väisänen tunnetaan Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan ensimmäisenä piispana, pitkäaikaisena Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen pääsihteerinä sekä tuotteliaana luterilaisen kasteteologian tutkijana ja puolestapuhujana. Hänen teologinen työskentelynsä on ulottunut seitsemän vuosikymmenen ajalle.
Väisänen kertoo koko elämänsä olleen Jumalan tuntemisen ja hänen tahtonsa toteuttamisen opettelua, josta hän ei haluaisi antaa pois mitään vaihetta. Matti-piispa ihmetteleekin, kuinka Jumala jaksaa rakastaa syntistä ihmistä:
– Ainakin viisi kertaa elämässäni olen käynyt erittäin lähellä veräjää, jonka toiselta puolelta ei olisi ollut enää paluuta tähän aikaan. Ilmeisesti Jumala on suuressa rakkaudessaan nähnyt hyväksi pysäyttää minut varsin usein, etten kävisi käyttökelvottomaksi ja hukkuisi. Niinpä sairaalapäiviä on kertynyt 90 vuoden aikana yhteensä noin kaksi vuotta.
Matti kertoo, että hänen elämänsä varrella on ollut useita merkittäviä käännekohtia. Ensimmäinen niistä tapahtui vuonna 1948, jolloin hän aloitti oppikoulun Mikkelissä. Sinne oli kotikylältä Juvan Vuorilahdesta 37 kilometrin pituinen matka. Matti oli kotikylänsä ensimmäinen oppikouluun lähtijä kansakoulun jälkeen. Opiskelu maistui, mutta olosuhteet olivat karut:
– Kouluasunnoissa Mikkelissä minulla ei ollut koskaan omaa huonetta. Esimerkiksi kaksi ensimmäistä vuotta asuin vuokraemäntäni keittiössä. Elin kaksi ensimmäistä vuotta niin sanotulla kuivamuonalla. Kotona kävin kerran kuukaudessa, jolloin sain myös lämmintä ruokaa. On Jumalan armon ihme, että pysyin terveenä, Matti huokaa.
Yliopisto-opintojensa loppuvaiheessa vuonna 1961 Matti muutti vastavihityn vaimonsa Impun kanssa puoleksitoista vuodeksi Yhdysvaltoihin. Siellä Matti opiskeli stipendiaattina Concordian teologisessa seminaarissa Springfield Illinoisissa. Opinnot avasivat hänelle ovet kansainvälisyyteen ja Raamattu-uskolliseen teologiaan.
Suomeen paluun jälkeen Matti vihittiin pastoriksi ja hän työskenteli Heinolan ja Imatran seurakunnissa lähes neljän vuoden ajan. Imatralla hänen vastuualueenaan oli evankelioimis- ja lähetystyö:
– Perustimme Imatran seurakuntaan maallikkokoulun, jossa otimme tavoitteeksi jokaisen imatralaisen asettamisen sillä tavalla kasvotusten Kristuksen kanssa, että jokainen joutuu sanomaan Kristukselle ”kyllä” tai ”ei”.
Imatralla työskennellessään Matti löysi myös työnäyn, joka on tullut myöhemmin tunnetuksi nimellä ”kansanlähetysnäky”. Vuonna 1967 hän pääsi toteuttamaan sitä käytännössä, kun Kansanlähetys perustettiin. Väisänen palvelikin Kansanlähetyksen pääsihteerinä alusta asti 29 vuoden ajan. Vuoden 1995 lopussa hän jäi ensimmäisen kerran eläkkeelle.
Matti kokee, että tuolloisesta eläkkeelle siirtymisestä alkoivat hänen varsinaiset teologiaan paneutumisen vuotensa. Hän muun muassa väitteli teologian tohtoriksi Uuras Saarnivaaran kasteteologiasta vuonna 2007. Vuosina 2010–2014 hän palveli Ruotsin ja Suomen lähetysprovinssin piispana, ja valmisteli samaan aikaan myös Lähetyshiippakunnan perustamista.
Matti-piispa seuraajiensa Juhana Pohjolan ja Risto Soramiehen kanssa Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlassa vuonna 2021. Kuva: Kari Puustinen
Toisen kerran eläkkeelle jäämisestä huolimatta teologinen työskentely ja kirjoittaminen jatkuu yhä:
– Tähän mennessä olen julkaissut ja toimittanut yhteensä yli 40 kirjaa. Viimeisten kahden–kolmen vuoden aikana osa työstäni on ollut parhaiden kirjojeni kääntämisen ”paimentamista” etupäässä lähetysmaiden kielille.
Väisäsen elämästä julkaistiin muistelmateos Saviastia viisi vuotta sitten. Se on matkakertomus, jossa uskollisuus Jumalan sanalle kuljettaa aina taisteluun ja usein yksinäisyyteen. Päällimmäisenä matkasta välittyy kuitenkin ilo ja ihmetys Jumalan armontyöstä ja hyvästä huolenpidosta heikkouden, puutteen ja sairauksien keskellä.
Matti-piispan perehtyneisyys luterilaiseen kasteteologiaan näkyy myös hänen piispanvaakunassaan.
Vaikka Väisäsen kirjallinen tuotanto on laaja, Matti tiivistää oman teologisen perintönsä meille seuraaville sukupolville hyvin ytimekkäästi:
– Koko teologinen harrastukseni on keskittynyt uskonpuhdistuksen kahteen pääperiaatteeseen eli aineelliseen ja muodolliseen: ”yksin Kristus” ja ”yksin Raamattu”. Tämän periaatteen mukaisesti iankaikkinen elämä saadaan ”yksin Jumalan armosta, yksin Kristuksen tähden, yksin uskon kautta”. Koko Raamattu on Väisäsen mukaan Jumalan luotettavaa ilmoitusta, vaikka on ihmisten kautta annettu.
Matti-piispa kokeekin, että hänen suurin oivalluksensa Raamatusta on ollut sen ainutlaatuisuus. Raamattu on elävä kirja:
– Mitä enemmän sitä tutkin, sen selvemmin näen, miten vähän sitä tunnen. Raamattu on kuin lähde, jonka pohja loittonee koko ajan, kun siitä juo. Raamattu on iankaikkisen elämän lähde, joka saa Pyhässä Kasteessa myös aineellisen muodon ja muuntuu pelastuksen lähteeksi.
Sairauksien ja vaikeuksien värittämä elämä on kirkastanut Matille ristin teologian merkityksen. Hän pitääkin sitä suurimpana oivalluksenaan Jumalasta:
– Ristin teologiassa rikkaus on kätketty köyhyyteen. Suureen iloon mennään itkujen ja kyynelten kautta.
90-vuotispäivän lähestyessä Matti-piispa kokee olevansa kiitollinen Kristuksesta ja siitä, että Pyhä Henki on kasteessa liittänyt hänet Kristuksen ruumiin jäseneksi. Kiitollisena hän ajattelee myös kotiaan, perhettään, uskon ystäviään ja vapaata isänmaata. Tulevaisuus herättää hänessä monenlaisia tuntemuksia:
– Murehdin omaa syntisyyttäni, Suomen luterilaisen kirkon luopiotilaa ja Suomen uuspakanallistumista, mutta odotan lähestyvää maalisuoraani sekä Jeesuksen ja rakkaitteni näkemistä Taivaan kodissa. Sitä jännitän, uskallanko vielä aloittaa sellaisen kirjan kirjoittamista, jonka valmistamiseen tässä iässä menisi ainakin kaksi vuotta.
Syntymäpäiväänsä Matti viettää perhepiirissä eikä juhlavastaanottoa valitettavasti järjestetä. Maaliskuussa Väisästen perhepiirissä vietetään sen sijaan 100-vuotisjuhlaa. Tuolloin heidän tyttärensä perhe saapuu käymään Suomessa, ja he juhlivat yhdessä Matin 90 vuotis- ja Emma Eifertin 10 vuotissyntymäpäiviä.
Me Lähetyshiippakunnassa onnittelemme lämpimästi Mattia hänen merkkipäivänään. Kiitos kaikesta työstäsi Kristuksen kirkon ja Lähetyshiippakunnan rakentamiseksi! ”Teidän vanhuuteenne asti minä olen sama, hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan; niin minä olen tehnyt, ja vastedeskin minä nostan, minä kannan ja pelastan.” (Jes. 46:4)
Mahdollisten syntymäpäivämuistamisten osalta Matti toivoo, että osoittaisimme ne Suomen Luther-säätiön tilille. Sen kautta voimme tukea hänen kirjankääntämisprojektejaan:
Jos haluat muistaa minua merkkipäivänäni, vaikka ei ole ’vastaanottoa’, voit tehdä sen lähettämällä rahalahjasi parhaiden kirjojeni kääntämiseksi ja kustantamiseksi eri lähetysmaiden kielille. Kysyttyjä kirjojani on kaikkiaan ainakin kuusi nimikettä ja kysyjät edustavat useita maita ja kieliä. Myönteiset päätökset kääntämisestä ja kustantamisesta odottavat rahoitusta. Mahdollinen tuki kirjojeni saamiseksi lähetyskentille tulee lähettää Luther-säätiön tilille FI19 1012 3000 2092 60, käytä lisäksi viitenumeroa 4323. – Luther-säätiö lähettää lahjoittajien nimet ja lahjojen kokonaissumman minulle tiettäväksi jälkikäteen.
Jo etukäteen lahjastasi Kristuksen evankeliumin hyväksi kiittäen
Matti Väisänen
piispa
Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola ja Seurakuntaliiton esimies, pastori Seppo Salo allekirjoittivat tänään Helsingissä kirkollisen yhteyden toteavan asiakirjan. Kuva: Matti Reinikka
Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta ja Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto ovat tunnustaneet kirkollisen yhteyden. Asia vahvistettiin tänään 15. helmikuuta pidetyssä tilaisuudessa, jossa allekirjoitettiin yhteyden tunnustamisen vahvistava asiakirja. Sen allekirjoittivat Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola ja Seurakuntaliiton esimies, pastori Seppo Salo. Piispa Pohjola allekirjoitti asiakirjan viime vuoden marraskuussa pidetyn hiippakuntakokouksen valtuuttamana. Seurakuntaliiton puolelta kirkollinen yhteys Lähetyshiippakunnan kanssa todettiin 3. helmikuuta pidetyssä ylimääräisessä yhdyskuntakokouksessa. Kirkollisen yhteyden tunnustaminen toisen Suomessa toimivan luterilaisen kirkon kanssa on ensimmäinen molempien osapuolten historiassa.
Seurakuntaliitto on 1920-luvulla perustettu itsenäinen luterilainen kirkko. Sillä on viisi jäsenseurakuntaa Helsingissä, Tampereella, Vetelissä, Marttilassa ja Karstulassa, joiden lisäksi toimintaa on myös muilla paikkakunnilla. Seurakuntaliitto kertoo seurakuntiensa olevan itsenäinen evankelisluterilainen vaihtoehto kristityille, jotka tunnustavat Raamatun auktoriteetin ja haluavat luterilaisen seurakuntayhteyden.
Teologiset keskustelut Lähetyshiippakunnan ja Seurakuntaliiton välillä aloitettiin jälkimmäisen kutsusta vuonna 2014, eli pian Lähetyshiippakunnan järjestäytymisen jälkeen. Kymmenen vuotta kestäneessä prosessissa keskeistä on ollut tutustua toinen toiseensa monella tasolla. Myös teologiset kohdat on käyty läpi prosessin aikana. Erityisesti keskusteluissa pysähdyttiin vanhurskauttamisopin ja kirkon jumalanpalveluselämän äärelle. Piispa Juhana Pohjola kuvaa prosessia monella tapaa antoisaksi:
– On ollut suuri ilo nähdä, miten jaamme yhteisen näyn Kristuksen verievankeliumin julistamisesta ja raamatullis-tunnustuksellisen oppipohjan. Meille on ollut arvokasta kuulla ja oppia itsenäisen luterilaisen kirkon 100-vuotisesta historiasta iloineen ja vaikeuksineen.
Kirkollisen yhteyden tunnustaminen näkyy jatkossa molempien kirkkojen käytännön elämässä. Nyt seurakuntalaiset ja papit voivat puolin ja toisin osallistua jumalanpalveluksiin. Yhteistyö seurakuntien välillä ja muilla alueilla syventyy jatkossa eri tavoin. Tunnustettu yhteys näkyy esimerkiksi 2.–4. elokuuta Loimaan evankelisella opistolla järjestettävässä Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlassa. Vastaavasti piispa Juhana Pohjola on kutsuttu vierailemaan Seurakuntaliiton Kesäjuhlille, joka on kirkkokunnan jokavuotinen päätapahtuma. Kesäjuhlat pidetään 13.–14. heinäkuuta Karstulan evankelisella opistolla.
Piispa Pohjolan mukaan yhteyden tunnustamisella on käytännön ulottuvuuksien lisäksi syvä hengellinen merkitys:
– Näen solmitun yhteyden Pyhän Hengen lahjana ja toivon merkkinä laajemmin tunnustuksellisessa luterilaisessa kentässä. Päivä on historiallinen ja rohkaiseva kaikille, joille Raamattu ja luterilainen tunnustus ovat rakkaita.
Pastori Seppo Salo vertaa kirkollisen yhteyden solmimista kadoksissa olleen sukulaisen löytämiseen. Hän toivoo, että rakentavien keskustelujen henki voisi jatkua tästä eteenpäin seurakuntien elämässä ja yhteistyössä:
– Seurakuntaliiton satavuotisessa historiassa Lähetyshiippakunnan kanssa nyt todettu kirkollinen yhteys merkitsee paljon. Kuvailisin sitä kuin aiemmin etäällä, tai kadoksissa olleen lähisukulaisen löytämisenä. Meille monivuotisen keskustelumme kävijöille, kirkkojemme edustajille, uskomme keskeisten aarteiden äärelle yhdessä pysähtyminen ja niiden toisillemme avaaminen on ollut erittäin rakentavaa, uskoa vahvistavaa ja ymmärrystä lisäävää. Saman toivoisin toteutuvan kirkkojemme, niiden seurakuntien ja seurakuntalaisten kohdalla.
”Toimivatko armolahjat Lähetyshiippakunnassa?” Tätä minulta kysytään usein. Mitä sitten vastaan? Ilman muuta! Kirkkomme elää ja hengittää Pyhää Hengen voimasta! Mutta se ei tarkoita, että luterilaisena kirkkona haluaisimme omaksua uushelluntalaisuuden opillisia painotuksia tai karismaattisen liikkeen jumalanpalveluskäytäntöjä.
Miten sitten armolahjat käytännössä näkyvät seurakunnissamme? Juuri siten, miten mottomme ilmaisee.
Uusi testamentti puhuu armolahjoista (kharisma) ja Hengen lahjoista (pneumatika). Pääpaino sanalla kharisma on Jeesuksessa. ” Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa.” (Rm.6:23, 5:15, 2.Kr.1:11). Jumalanpalvelus on elämäksi, koska Kristus antaa itsensä ja ristinansionsa lahjana meille armosta. Messussa toteutuu Paavalin opetus Hengen lahjoista: ”…söivät kaikki samaa hengellistä ruokaa ja joivat kaikki samaa hengellistä juomaa.” (1.Kr.10:3) Pastori palvelee, sillä hänelle on annettu Hengen viran armolahja (1.Tm.4:14). Seurakuntana vastaamme Hengen sanoin: ”Täyttykää Hengellä puhuen keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten ja laulaen sydämessänne Herralle.” (Ef.5:18) Rukouksen läpäisemässä messussa toteutuu Jeesuksen lupaus jumalanpalveluksesta Hengessä ja totuudessa (Jh.4:24).
Jumalan perheenä eläminen merkitsee yhteistä vastuuta. Niin kuin jokaisessa kodissa, niin myös seurakuntakodissa pätee kaksi lainalaisuutta. Ensinnäkin jokaisella jäsenellä on oma erityinen lahja ja vastuu palvella. Toiseksi kaikki kyvyt ja lahjat tulevat yhteisen kodin hyväksi. Näitä arkisia totuuksia apostolitkin alleviivaavat: ”Palvelkaa toisianne, kukin sillä armolahjalla, minkä on saanut”(1.Pt.4:10) ja ”…kaikki tapahtukoon rakennukseksi”(1.Kr.14:26). Kysymys ei ole yksilökeskeinen, miten minä voin hengellisesti toteuttaa itseäni vaan yhteisöllinen, miten voin parhaiten palvella seurakuntaa ja sen tehtävää.
Missään kohtaa Raamatussa ei luetella, mitä kaikkia lahjoja ja tehtäviä seurakuntakodin rakentamisessa tulisi olla käytössä. Missään kohtaa ei liioin Isän luomisen, Pojan lunastuksen ja Pyhä Hengen pyhittämisen lahjoja aseteta vastakkain vaan päinvastoin Kolmiyhteisen Jumalan teot ovat meihin nähden jakamattomat (1.Kr.12:4-6). Isän monet luonnon lahjat Pyhä Henki ottaa käyttöönsä antaen myös uusia tarpeen mukaan. Toisten luontaiset vahvuudet Hengen käytössä auttavat johtamaan työtä (1.Pt.4:11). Toisilla on naimattomuuden armolahjan (1.Kr.7:7) myötä aikaa paremmin toisille. Toisilla on erityinen kutsu lahjoittaa seurakunnalle (Rm.12:8). Toisilla on viisauden sanat arvioida ajan virtauksia (1.Kr.12:8). Toisilla on kutsu rukouspiireissä rukoilla toisten puolesta (Rm.12:12), toisilla tehtävä ja lahja soveltaa Jumalan sanaa rakennukseksi, kehotukseksi ja lohdutukseksi (1.Kr.14:3). Nämä ja monet muut lahjat, tehtävät ja virat on käytössä seurakunnissamme yhteisessä rakennustyössä. Ja jos jotain puuttuu, sitä saamme anoa!
Lähetyshiippakunnassa emme seuraa maallistunutta ideologiaa, josta tuonpuoleisuus on karsittu ja Jumalan voimateot kadotettu. Mutta myös painotamme, että Jumalan voima on kätketty heikkouteen ja että hän toimii luotujen välineiden kautta. Siksi rukoilemme sairaiden puolesta todistaen ihmeitä toinen toisensa jälkeen. Välillä Herra antaa avun lääkärien kautta, välillä selittämättömästi. Välillä Jumala antaa yli ymmärryksen käyvän rauhan kohdata kärsimys ja kuolema. Mutta aina hän antaa armonsa sanan lupaukset hädän keskelle! Kirkon työssä tarvitsemme Pyhän Henkeä taistelussa pimeydenvaltoja vastaan, välillä aivan niin, että Jumalan sanalla karkotetaan pahat henget. Kuka voisikaan luetella, mitä kaikkia kokemuksia, sanoja ja näkyjä Herran Henki on vaikuttanut omiensa parissa. Mitä niitä vertailemaan, vaan kaikesta mikä vetää meitä lähemmäs Jeesusta ja Raamatun ilmoitussanaa, me yhdessä kiitämme Herraamme!
Mutta tärkein kysymys ei ole, miten lahjat toimivat keskellämme vaan onko Lahjanantaja omanamme. Tähän apostoli meidät kiinnittää:
Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa. (Ef.1:3)
Viikonloppuna 2–4. helmikuuta kokoontui Jyväskylän Kiponniemen leirikeskukseen 55 miestä viettämään Lähetyshiippakunnan miestenpäiviä. Saimme viettää antoisan viikonlopun Jumalan Sanan ja mieheyteen liittyvien teemojen äärellä. Viikonloppu alkoi perjantaina avajaisilla, joissa saimme kuulla opetusta pastori Kalle Väätäiseltä. Hänen kehotuksestaan jaoimme pienryhmissä kokemuksiamme miehenä epäonnistumisesta. Tämän jälkeen saimme kuulla myös synninpäästön ja näin yhteinen viikonloppumme sai hienon aloituksen armahdettujen syntisten joukkona.
Viikonloppua rytmittivät hetkipalvelukset, opetukset ja opetusten pohjalta käydyt keskustelut pienryhmissä. Lauantaiaamun rukouspalveluksen jälkeen Jari Kekäle opetti meitä mieheydestä ja tunteista.
Iltapäivällä Eero Kaumin opetus avioliiton kysymyksistä ja miehen roolista perheessä herätti runsasta keskustelua.
Lauantaina vietimme myös seuroja, joissa miehet pitivät puheenvuoroja ja lauloimme luterilaisia virsiä. Iltaa istuimme saunan lämmössä ja kodassa makkaraa paistaen.
Ilmapiiri oli avoin ja teeskentelemätön. Uusiinkin tuttavuuksiin oli helppoa tutustua. Pienryhmäkeskustelut jatkuivat usein ruokapöydän ääressä, jonka antimet olivat myös sanoin kuvaamattoman hyvät.
Oli hienoa tutustua useisiin miehiin useista seurakunnista, eri puolilta Suomea ja eri ikäryhmistä ja jakaa yhdessä ajatuksia elämästä ja mieheydestä, haasteista ja iloista.
Sunnuntaina miestenpäivät huipentuivat siten, että Jeesus Kristus tuli luoksemme leivässä ja viinissä, kun kokoonnuimme yhteiseen messuun Jesajan luterilaisen seurakunnan kanssa.
Messun jälkeen pastori Kalle muistutti meitä, kuinka todistus siitä, että olemme Jumalan lapsia, maistuu nyt meidän suussamme. Ehtoollisen sakramentin nautittuamme miestenpäivät päättyivät ruokailuun. Näin saimme lähteä Kiponniemestä takaisin arjen kutsumusten keskelle ravittuina paitsi maallisella ruoalla, myös ennen kaikkea Jumalan Sanalla ja sakramentilla.
Teksti ja kuvat: Elias Ikäläinen
Mailis Janatuinen opetti Hämeeninnassa profeetta Samuelin äidistä ja elämästä. Kuva: Lähetyshiippakunnan arkisto.
Ja Samuel otti kiven ja pani sen Mispan ja Seenin välille ja antoi sille nimen Eben-Eser ja sanoi: ”Tähän asti on Herra meitä auttanut” (1.Sam.7:12)
Saimme viettää rovastikunnallista naistenpäivää Hämeenlinnan Wisahovissa lauantaina 27.1. Paikalle saapui kolmisenkymmentä naista kuulemaan Mailis Janatuisen luentoja, nauttimaan uskovien yhteydestä, yhteisestä rukouksesta, ilosanomapiiristä ja hyvästä ruuasta, joilla kaikilla Herra meistä runsaasti ravitsi.
Ensimmäisen luennon aiheena oli uskonpuhdistajan äiti. Luento käsitteli profeetta Samuelin äitiä Hannaa, joka pitkään lapsettomuudesta kärsittyään pyysi Herralta poikalasta ja lupasi antaa tämän Herralle palvelijaksi pienestä pitäen. Herra kuuli Hannaa ja Hanna piti lupauksensa. Tämän raamatunkertomuksen äärellä Mailis kehotti meitä osallistujia muistamaan, että lapsemme ja lapsenlapsemme eivät kuulu meille, vaan Herralle, aina pienestä pitäen. Hanna toimi myös esimerkkinä sitkeästä rukouksesta ja siitä, että Herraan luottaen ja turvaten elämämme kulkee aina parhaaseen mahdolliseen suuntaan.
Lounaan jälkeen pidettiin ilosanomapiiri. Kuva: Sirkku-Marja Väätäinen
Lounaan jälkeen jakauduimme ilosanomapiiriryhmiin, joissa käsittelimme Luukkaan evankeliumin kertomusta, jossa Jeesus kohtaa syntisen naisen (Luuk.7:36-50). Pohdimme sitä, miten tärkeää on tunnistaa oma syntisyytensä, jotta voi tunnustaa syntinsä Herralle ja näin saada ne anteeksi sekä sitä, miten hyviä me ihmiset olemme selittelemään väärät tekomme oikeutetuiksi. Vertasimme kertomuksessa esiintyvää fariseus Simonia ja syntistä naista, joka itki Jeesuksen jaloissa ja löysimme itsemme kummastakin. Yhtä aikaa syntisiä ja vanhurskaita, yhtä aikaa kovia ja katuvia.
Toisessa luennossaan Mailis jatkoi profeetta Samuelin elämän käsittelyä. Miten tämä sai viettää hienoja vuosia kuningas Saulin aisaparina, sitten pettyä Sauliin ja taas herätä toivomaan parempaa, kun Herra johdatti Samuelin tulevan kuninkaan, Daavidin, luo. Lisäksi käsiteltiin sitä, miten hyvin hurskaatkin ihmiset voivat epäonnistua esimerkiksi lastenkasvatuksessa. Miten helppoa onkaan katsoa läpi sormien jotakin pieneltä tuntuvaa asiaa, joka todellisuudessa voikin johtaa suuriin vaikeuksiin, mikäli kasvattaja (esimerkkeinä Mailis käytti pappi Eeliä ja profeetta Samuelia isän roolissa) ei ole riittävän määrätietoinen silloin kun sitä vaadittaisiin. Lohtuna huonoille kasvattajille nousi kuitenkin esiin Raamatun lupaus ”Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun perhekuntasi” (Apt.16:31).
Lopuksi saimme käydä yhteiseen esirukoukseen päivän aikana jätettyjen rukouspyyntöjen kautta. Oli hienoa saada viettää aikaa uskonsisarten ympäröimänä, Raamatun äärellä ja ammentaa uutta voimaa arkeen. Jälkikäteen osallistujat kiittivät mukavasta päivästä, joka oli virkistävä ja rohkaiseva, ja jossa väkeä oli paljon enemmän kuin oli osattu odottaa. Osallistujista oli ollut hienoa saada kuulla Mailista vielä ”livenä”. Kiitos kaikille mukana olleille ja vastuuta kantaneille tästä kokemuksesta!
Teksti: Pauliina Lahti
Kuva: James Tissot: Vision de Zacharie (Brooklyn Museum) /Wikimedia Commons
Vuonna 354 Rooman keisari Julius ilmoitti, että joulukuun 25. päivää tuli viettää voittamattoman auringon syntypäivänä (Natalis Sol Invictus). Julius pyrki saattamaan voimaan sitä pakanallista uskonnollisuutta, joka oli vallinnut aiemmin Roomassa. Kristinusko oli Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen hiljalleen levinnyt valtakunnassa. Kristittyjä kuitenkin vainottiin monin paikoin. Tilanne muuttui vuonna 313, jolloin keisari Konstantinos I lopetti vainot ja teki kristinuskosta luvallisen uskonnon.
Keisari Juliuksen päätös asettaa pakanallinen juhla 25:nneksi joulukuuta oli harkittu teko. Kristityt olivat nimittäin pitäneet tuota päivää Jeesuksen syntymäpäivänä. Esimerkiksi kirkkoisä Hippolytos kirjoitti vuonna 204 Danielin kirjan selityksessään: “Sillä Herramme ensimmäinen tuleminen lihassa, kun hän syntyi Betlehemissä, oli 25. joulukuuta” (4.23.3). On kuitenkin ounasteltu, että kristityt olisivat puolestaan ensin asettaneet joulun vieton samalle päivälle, jolla olisi ollut Roomassa suosittu pakanallinen Saturnalia-juhla. Tuo juhla ei kuitenkaan osunut koskaan joulukuun 25. päivälle. Juhla alkoi 17. joulukuuta ja kesti muutaman päivän päättyen viimeistään 23.12. Tunnetut antiikin juhlat eivät siis ole kristillisen joulun taustalla.
Kuinka joulu sitten asettui juuri tähän ajankohtaan? Asiasta on olemassa kaksi teoriaa. Molemmat teoriat voivat pitää yhtä aikaa paikkansa. Ensimmäinen teoria pohjaa Luukkaan evankeliumin tietoon, että Johannes Kastajan isä Sakarias kuului Abian pappisosastoon (Luuk. 1:5). Juutalaiset lähteet kertovat, että kun Rooman armeija tuhosi temppelin Av-kuussa vuonna 70, oli Joojaribin pappisosasto palvelusvuorossa. Kun Raamatun (1. Aik. 24) ja juutalaisten lähteiden perusteella tiedetään osastoja olleen 24 ja näiden palvelleen viikon jakson kaksi kertaa vuodessa, on laskettu, että Sakarian palvelusvuoro oli syyskuussa. Sakariaan palattua kotiin, Johannes sai alkunsa ja syntyi kesäkuun 25. päivä. Jeesus puolestaan syntyi puoli vuotta myöhemmin 25.12. (vrt. Luuk. 1:36).
Toinen teoria nostaa esiin muinaisen näkemyksen, jonka mukaan ihmiset elivät kokonaisen elämänkierron ja kuolivat siis sinä päivänä, jona elämä oli alkanut. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus oli juhla, jota kirkko oli viettänyt alusta lähtien. Ristiinnaulitseminen osui nykyisen kalenterimme maaliskuun 25. päivälle. Kun tuo sama päivä on Jeesuksen sikiämisen päivä, päädytään jälleen Jeesuksen syntymään 25.12.
Miksi siis on väitetty, että Rooman valtakunnassa valta-asemaan päässyt kristinusko olisi tarkoituksellisesti asettanut joulun vieton pakanallisen juhlan kanssa samalle ajankohdalle? Varhaisista lähteistä ei löydy tietoa, että kristityt olisivat jollain tapaa valikoineet hyvän ajankohdan. Päivä näyttää asettuneen siihen kohtaan, mihin perimätieto ja varhaisten kirkkoisien laskelmat osoittivat. 1800-luvulla kuitenkin nousi esiin halu osoittaa kirkon rappeutuminen jo varhaisesta alkaen. Niinpä erilaisten pakanallisten ajatusten nähtiin muun muassa joulun kohdalla hiipineen kirkkoon jo 300-luvulta lähtien. Tällaista rappioteoriaa pidetään nykyään vanhentuneena.
Jouluevankeliumissa mainitaan Jeesuksen syntyneen Rooman keisari Augustuksen aikana. Jouluevankeliumin keskuksessa ei kuitenkaan ole keisarin mahti ja loisto, vaan maailman Vapahtaja ja iankaikkinen Jumala, joka syntyi ihmiseksi halpaan betlehemiläiseen seimeen. Joulun vieton lähtökohta ei ole kuninkaiden tai keisarien tai edes kirkon mahtimääräys. Joulun vieton lähtökohta on Jumalan yhdistyminen ihmisyyteen, että hän, joka tuli ihmiseksi, tekisi kirkossaan meidät Jumalan lapsiksi.
Pastori Antti Leinonen,
Stefanoksen luterilainen seurakunta, Rovaniemi
Joulusaarnan kirjoitti pastori Jukka Peranto
Augustus, Quirinius, Joosef, Maria ja Jeesus. Nämä viisi toinen toistensa aikalaista evankelista Luukas mainitsee jouluevankeliumissaan nimeltä. Jos kysyisimme muilta heidän aikalaisiltaan, ketä edellä mainituista kutsutaan herraksi ja vapahtajaksi, vastaus olisi selvä: keisari Augustus on herra ja vapahtaja. Useammasta roomalaisesta keisarista on aikanaan käytetty arvonimeä ”koko maailman pelastaja” – tai vapahtaja, kuten raamatunkäännöksemme sanan kääntävät. Niin myös Augustusta kutsuttiin ”kreikkalaisten ja koko maailman pelastajaksi”. Keisari nähtiin jumalallisena hallitsijana, jonka jokaisen tuli tunnustaa herraksi.
Jos siis jouluyönä olisi levinnyt kaikkialle tieto vapahtajan syntymästä, ihmisten ajatukset olisivat suuntautuneet Roomaan ja keisarin palatsiin. Mutta tämä Vapahtaja syntyikin aivan jossain muualla kuin Rooman kaupungissa. Hän syntyi pienessä Betlehemin kylässä. Eikä hän syntynyt keisarin palatsiin, vaan karjasuojaan. Jos vapahtaja – keisari Augustus – olisi kulkenut niillä main, koko Betlehemin kylä olisi tarvittaessa tyhjennetty häntä varten. Mutta kun Vapahtaja – Jeesus Kristus – saapui, sai hän syntyä karjaeläinten sekaan, kun muualta ei löytynyt tilaa.
Näin jo pelkällä syntymällään Jumalan Poika saarnaa meille, kuinka erilainen onkaan taivaallinen Vapahtaja maallisiin vapahtajiin verrattuna. Hän saapui matalaan majaan, josta hänelle ei löytynyt edes omaa vuodetta, vaikka hänelle olisi kuulunut vielä suurempi kunnia ja ylellisyys, kuin yhdellekään keisarille. Maan päällä ei hänen syntymäänsä kuulutettu ympäri Rooman valtakuntaa, mutta taivaassa riemuittiin ja ylistettiin, kun Jumalan Poika syntyi ihmiseksi – meidän kaltaiseksemme.
Jos keisari olisi saanut lapsen, kukaan ei olisi lähettänyt sanansaattajaa Roomasta Betlehemiin. Mutta juuri Betlehemin kedolla valvoville ja unohdetuille paimenille lähetettiin taivaallinen sotajoukko viemään sanaa Jumalan Pojan syntymästä: ”Tänä päivänä on teille syntynyt vapahtaja! Hän on Kristus, Herra!”
Tämä paimenille kuulutettu vapahtaja ei ole mikään maallinen hallitsija, vaan hän on Kristus, Jumalan lupaama messias, ja hän on Herra. Keisari olkoon keisari, mutta Kristus on Herra. Augustus olkoon kreikkalaisten ja roomalaisten pelastaja, mutta Jeesus on koko maailman Vapahtaja. Tämä ilosanoma ei ole jäänyt paimenten omaksi tiedoksi, vaan se on julistettu sinullekin. Sinulle on syntynyt Vapahtaja Daavidin kaupungissa! Hän on Kristus, sinun Herrasi.
Herrana Hän tahtoi tulla alhaista alhaisemmaksi, koska hän tuli palvelemaan meitä eikä meidän palveltavaksemme.
Tämä Vapahtaja, joka syntyi jouluna ja laskettiin seimeen, nostettiin myöhemmin ristille meidän tähtemme. Hänet, joka Betlehemissä kapaloitiin liinoilla, käärittiin Golgatalla käärinliinoihin ja kannettiin hautaan. Kuolemallaan hän voitti synnin, kuoleman ja perkeleen vallan ja hän nousi sankarina haudasta.
Edelleen Herra ja koko maailman Vapahtaja saapuu luoksemme sanaan ja sakramentteihin ”kapaloituna”. Ei hän saavu kuin maalliset ruhtinaat omalla ylhäisyydellään koreillen tai meitä tavallisia ihmisiä vältellen. Eikä hän vaadi sinua ensiksi raivaamaan kaikkea syntiä ja saastaa pois elämästäsi, jotta hän voisi tulla luoksesi. Sinun sydämesi voi olla yhtä ahdas ja pimeä, kuin Betlehemin yön karjasuoja, ja silti Kristus on jo tullut sinne pyhässä kasteessa asumaan. Siksi tänäkin jouluna sinun uskosi oljilla aivan varmasti lepää sinun veljeksesi syntynyt Jeesus Kristus – Herra ja koko maailman Vapahtaja.
Pastori Jukka Peranto
Pyhän Marian luterilainen seurakunta, Rauma
