Lähetyshiippakunta panostaa mediatyöhön
26.7.2024
”On kesän kirkas huomen ja suvisunnuntain”
Lähetyshiippakunnassa olemme oppineet rakastamaan omia seurakuntiamme. Eri puolilta Suomea kokoonnumme yhteiseen Kesäjuhlaan elokuun alussa. Ennen sitä on kesälomilla mukava lähteä kirkkomatkalle kauemmaksikin, esimerkiksi Salon lähelle Perniöön. Apostoli Johanneksen luterilainen seurakunta järjestää messut Lindilän kappelissa 2.7., 16.7. ja 30.7. klo 10. Kappeli sijaitsee osoitteessa Lintiläntie 74, 25500 Perniö.
Lindilän kappelissa vietettiin messua helatorstaina. Messu on edelleen katsottavissa Lähetyshiippakunnan YouTube-kanavalla.
Lindilän vanhin asiakirja on vuodelta 1510. Sen ensimmäinen omistaja oli valtaneuvos ja laamanni Klaus Henrikinpoika Horn (noin 1440-1520). Nykyiset rakennukset ovat 1700–1800-luvuilta. Monissa kartanoissa on oma kappelinsa, mutta ilmeisesti ei aiemmin Lindilässä. Rainer Savolaisen johdolla ystäviemme kanssa korjasimme Lindilän toisen ison aitan ja piispa Matti Väisänen vihki sen 28.8.2010 Lindilän kappeliksi. Siellä on pidetty messuja, ehtoohartauksia ja kasteita. Viime vuosina kesän messut on pidetty kuitenkin joko 1700-luvulta peräisin olevassa renkituvassa tai kartanon puistossa.
Heinäkuussa messuja vietetään Lindilän kappelin pihapiirissä. Kuva: Sakari Korpinen
Seurakunnan palvelutiimi tarjoaa kahvit messun jälkeen. Tiimi toivoo muualta tulevien ilmoittautumista numeroon 050 4941710. Pitkämatkalaiset löytävät Salon seudulta kesäisin monia ruokapaikkoja, uimapaikkoja ja nähtävyyksiä.
Simo Korpela päättää hienosti sävelletyn runonsa: ”Ja harras, pyhä kaipuu, niin valtaa sydämen.” Tapaamme siis Lindilässä pyhässä messussa!
Teksti: Sakari Korpinen
Raamattuopiston kirkkosalissa laulettiin innokkaasti.
Ester, synnin yössä me loistamme, tähdet kädessä Kristuksen. Milloin Kristus kointähti koittaa ja tullessaan ikuisen aamun tuo?
Yli viisikymmenpäinen lapsijoukko laulaa upouutta leirilaulua Suomen Raamattuopistolla, jossa pidettiin 19. – 21. kesäkuuta lasten ja varhaisnuorten ”Ester ja Mordokai” -leri. Aiempina vuosina on leireillä kuultu jo ikivihreiksi muodostuneet laulut mm. Daavidista, Joosuasta ja Eliasta. Tästä pastori Juuso Mäkisen säveltämästä laulusta voi odottaa samanlaista kestosuosikkia.
Leirillä käydään läpi Esterin kirjaa. Isosten esittämissä näytelmäjaksoissa sukelletaan Suusaniin, mahtavan Persian valtakunnan pääkaupunkiin, jossa seurataan Ester-nimistä juutalaistyttöä, josta tulee itse Persian suurkuninkaan Ahasveroksen eli Kserkseen puoliso. Tarinan draama syntyy, kun Esterin kasvatti-isä Mordokai ei suostu kumartamaan Persian pääministeriä Haamania, Hammedatan poikaa. Tämän takia Haaman päättää tuhota Jumalan kansan. Näytelmäjaksot ovat mukaansatempaavia ja komeasti puvustettuja. Täytyy myös ihailla isosten heittäytymistä rooleihinsa!
Ester ja Mordokai -näytelmä isosten näyttelemänä
Haaman suuttui, koska Mordokai ei palvo, arpoo päivän uskovien tuhoksi. Pääsiäinen vaihtui valitukseen, pelastus paaston surkeuteen.
Draamaosuuksien jälkeen siirrytään luokkatiloihin pastoreiden Juuso Mäkisen ja Aki Lahden opetustunneille. Vaikka ulkona on kova helle, sisällä Raamattuopiston luokissa on mukavan viileää. Lapset lukevat Esterin kirjaa läpi jae jakeelta ja saavat oppia, kuinka Jumala johdattaa kansaansa usein mahdottomiltakin tuntuvien tilanteiden läpi. Vaikka vastustajat raivoavat, on Jumala kuitenkin salatulla tavalla johdattamassa omiaan.
Juuso-pastori ja lasten opetustunti
Opiston ruuat maistuvat ja on ulkoleikkien vuoro. Talkoolaisten urakoimat kymmenet vesi-ilmapallot saavat kyytiä kun eri ryhmiksi jaetut leiriläiset käyvät taistoon vesipyssyjen ja vesipallojen voimin. Ryhmät kisaavat myös leiriolympialaisissa ja muissa leikkimielisissä kisoissa.
Vesisotaa!
Leirin maallikkovetäjänä toimii Heidi Savolainen, joka nuoresta iästään huolimatta on todellinen kesäleirien veteraani.
– Tämä on muistaakseni 20. leiri, jossa olen vastuutehtävissä. Lasten riemu puhuttelee vuosi vuodelta. Ihastuin itse jo 7-vuotiaana leirien tunnelmaan. Aikuiset ja isoset loivat rakastavan ja välittävän ympäristön, jossa lapsen on turvallista olla. Sitten myöhemmin isosen rooli alkoi kiinnostaa myös minua.
Heidi ja leirin lapsia
Heidi haluaakin nostaa isosten merkityksen lapsille. Hänen mielestään isosten koulutukseen kannattaa ehdottomasti satsata esimerkiksi isosleirin muodossa.
-Isosena oleminen on merkittävää työtä ja sillä on pitkällä tähtäimellä suuri arvo sekä lapsille, että myös isoselle itselleen, sillä hän oppii leirilllä vastuun kantamista ja velvollisuuden tunnetta. Usein lapset muistavatkin leireiltä juuri isoset, ei niinkään meitä aikuisia, Heidi nauraa.
Heidiä kiinnostaa kehittää leiritoimintaa edelleen. Hän on alkanut myös opiskella yhteisöpedagogiaa.
– Jokaisesta leiristä oppii. Tämä on ollut suurin leiri tähän asti. Vähän harmittaa se, että en ole ehtinyt kohdata kunnolla kaikkia lapsia. Täytyy olla kuitenkin kiitollinen, että kaikki on mennyt hyvin ilman haavereita!
Kun leiri lähestyy loppuaan, myös Esterin tarina huipentuu. Juutalaisten tuhoamista vaatinut Haaman joutuu itse hirsipuuhun jonka hän oli pystyttänyt juutalaiselle Mordokanille. Pastori Juuso Mäkinen kysyy opetuksessaan, ketkä ovat Esterin kirjan päähenkilöitä?
Esterin kirjasta tutun valtikan askartelua
Yksi lapsista oivaltaa henkilön, jota ei kirjassa nimeltä mainita, eli Jeesuksen. Todellakin tässäkin Vanhan Testamentin kirjassa puhutaan Jeesuksesta monella eri tavalla. Ester piilotteli aluksi juutalaisuuttaan, mutta oli lopulta valmis kuolemaan kansansa puolesta. Kuningas osoitti Esteriä armovaltikallaan vapauttaen tämän kuolemanrangaistuksesta.
Jeesus, sinä annoit puolestamme henkes, riipuit puussa syntisijen sijasta. Kolmantena päivänä heräsit, morsiamesi korotit!
Keskiviikkoiltapäivällä vanhemmat tulevat noutamaan lapsiaan ja vietetään lopuksi leirikirkko. Kiitollisena nousee mieleen myös aikuisten lapsille laulamat iltalaulut, jotka päättyivät toivotukseen: ” Kiitos tästä päivästä, se oli mukava, kun Jeesus oli mukana”!
Pihaleikkejä isosten johdolla.
Teksti ja kuvat: Matti Reinikka
Kiponniemeen kokoontui nelisenkymmentä Lähetyshiippakunnan työntekijää.
Kiponniemen toimintakeskuksella Vesangalla pantapaidat vilisivät ja hyväntahtoinen huumori hersyi, kun nelikymmenhenkinen joukko Lähetyshiippakunnan työntekijöitä kokoontui vuotuisille työntekijäpäiville 22.–24. toukokuuta. Piispat, pastorit, OTO-pastorit ja muut työntekijät käsittelivät yhdessä Lähetyshiippakunnan ajankohtaisia asioita ja teologisia kysymyksiä. Samalla päivät tarjosivat työyhteisölle tärkeän mahdollisuuden kohdata kasvokkain ja nauttia yhdessäolosta.
Työntekijäpäivät alkoivat maanantaina yhteisellä rippipalveluksella jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan. Sen jälkeen hiippakuntadekaani Joel Kerosuo varusti kuulijoita työhönsä ajankohtaisilla huomioillaan ja aluerovasti Markus Pöyry luennoi lopun aikoja koskevasta raamatuntulkinnasta. Päivän viimeisenä ohjelmanumerona emerituspiispat Matti Väisänen ja Risto Soramies jakoivat paimenviran sekä vahvan elämänkokemuksen mukanaan tuomaa viisautta nuoremmille kuulijoilleen. Aluerovasti Kalle Väätäisen haastattelemana he tulivat kertoneeksi syvällisesti, mutta hauskasti muun muassa elämänsä noloimmasta hetkestä ja hengellisestä perinnöstään.
Pastori Kalle Väätäinen haastattelee eläkeläispiispojamme Matti Väisäsästä ja Risto Soramiestä.
Tiistaiaamuna osallistujat tutustuivat Lähetyshiippakunnan kanslian ajankohtaisiin asioihin. Sen jälkeen pastori Jari Kekäle johdatteli heidät pohtimaan tunteiden käsittelyn merkitystä yksittäisen ihmisen, perheen ja seurakunnan elämässä. Piispan katsauksessa Juhana Pohjola tarkasteli Lähetyshiippakunnan tämänhetkisiä teemoja paimenuuden näkökulmasta. Pastori Juuso Mäkinen luennoi kirkkokasvatuksesta, jota on viime aikoina tutkinut ja josta hän on kirjoittanut kirjan pastorien käyttöön.
Työntekijäpäiville osallistui myös Suomen vierailulla ollut Ghanan luterilaisen kirkon piispa John Donkoh. Hän kertoi itsestään ja kirkkonsa kuulumisista keskiviikkopäivän aluksi. Pastori Petri Hiltunen kertoi puolestaan edellisen viikon matkastaan Israelin lähetyskohteeseen. Tämän jälkeen oli pastori Jarno Gummeruksen vuoro käsitellä ihmisten kohtaamisen taitoa aiemman työkokemuksensa mukanaan tuomalla viisaudella.
Piispa John Donkoh pastori Samuli Siikavirran haastateltavana.
Tänäkin vuonna työntekijäpäivien ohjelmaa rytmittivät hetkipalvelukset, joissa yhteen kokoontunut työyhteisö sai tulla taivaallisen työnantajansa rohkaisemaksi ja ravitsemaksi Sanan kautta. Kesäisessä säässä vietetyt päivät olivat monella tapaa hyvin antoisat. Joku kommentoikin, että ne olivat yhdet parhaimmista, jotka on vuosien saatossa järjestetty.
Kuvat: Sami Niemi
Kuva Rauman Pyhän Ristin kirkosta. Kuvan lähde ja lisää kuvia kirkosta www.raumanseurakunta.fi
Lapsuuden telttamatkalta muistan vierailun parissa hollantilaisessa kirkossa. Kirkot itsessään olivat vanhoja ja kauniita, mutta kummallista ja pelottavaakin oli lapsen silmissä, että niiden seinät olivat valkoisiksi kalkittuja eikä missään ollut kuvia. Tai oli yhdessä kirkoista – nimittäin modernin, maallisen taiteen näyttely. Muistan vielä tyylitellyn kuvan alastomasta naisesta.
Sellainen oli perin juurin outoa pojalle, joka oli pienestä asti käynyt Rauman Pyhän Ristin kirkossa. Sen rakensivat fransiskaaniveljet 1500-luvun alussa.
Meidän perhekunnan penkki oli aivan parven takanurkassa, eikä sieltä nähnyt alttarille eikä kuorin historiallisia maalauksia. Mutta saarnastuoli näkyi sitäkin paremmin kuvineen ja latinankielisine teksteineen. Erityisesti puhutteli sen katon kullattu kyyhkynen, Pyhän Hengen symboli.
Urut Rauman kirkkoon saatiin jo 1600-luvulla, mutta urkufasadi on 1700-luvulta, ja siinä on yhä maalaus kuningas Daavidista harppunsa kanssa ja tekstinä katkelma psalmista 57. Eikä parvelta käsin näkyvä eteläseinän viisisataa vuotta vanha votiivitaulukaan jäänyt minulta huomaamatta. Parvea ympäröivät kuvat Kristuksesta ja apostoleista selittävine teksteineen eivät meidän penkkiimme näkyneet.
Ja tietysti minulle oli tuttu myös Rauman Nuortentalo, joka 1920-luvulla rakennettiin talkoilla silloisen nuorisoherätyksen tarpeisiin. Siellä ei ole alttaria, mutta puhujanpulpetin takana on valtava kuva Kristuksesta Getsemanessa, ja seiniä koristavat Hänen kärsimystietään ja pääsiäisaamua esittävät maalaukset.
Oletko sinä minun tavallani ihmetellyt lapsena keskiaikaisen kivikirkon maalauksia? Oletko puisessa ristikirkossa katsellut alttarikuvaa, kun et ole jaksanut seurata saarnaa?
Vai oliko sinun kotikirkkosi moderni tiilirakennus, jota ei ulkoa päin tunnistanut kirkoksi ja jonka ikkunoissa oli kuvioita, jotka eivät esittäneet mitään? Vai oliko siinä ehkä valkeaksi maalatut seinät kuin vanhanaikaisessa sairaalassa eikä minkäänlaisia kuvia, paitsi iso, tyhjä risti?
Entä millainen on nykyinen kotikirkkosi?
Onko se kenties entinen rautakaupan varasto, joka on kunnostettu kokoontumistilaksi sille seurakunnalle, jonka vuokralainen oma seurakuntasi on? Mitä siellä on seinillä vai onko siellä mitään? Kun tulet kirkkoon, näet sinne pystytetyn tilapäisen, kauniisti koristetun alttarin ja puhujanpulpetin, mutta sen lisäksi vain puisen, tyhjän ristin, rumpupatterin, vahvistimia, kitaran telineessään ja muuta sellaista. Seinät ovat valkoisia ja tyhjiä.
Mitähän siis omat lapsesi muistelevat, kun he aikuisina ajattelevat omaa kotikirkkoaan? Missä heidän katseensa harhailee nyt, jos saarna tuntuu pitkältä eikä siitä ymmärrä kaikkea? Tyhjää seinääkö?
Katkeaako siis vuosituhantinen kirkollisen taiteen perintö meidän kirkossamme meidän aikuisten sukupolveen? Meillä ei ole varaa urkuihin eikä meillä ole omaa kirkkoa, jota koristaa. Mitä voisimme asialle tehdä?
Vai ajatteletko päinvastoin, että ”näin on hyvä”. Että ”tältähän kirkon pitääkin näyttää!” Eikös Jumalan toinen käsky kiellä kuvien tekemisen, vaikka Lutherin katekismuksista se puuttuu? Että tältä osin on tainnut uskonpuhdistus jäädä kesken, ja nyt meillä on hyvät mahdollisuudet korjata virhe!
Mutta miksi sitten kuvakieltoa ei todellakaan ole meidän katekismuksissamme? Miksi myös vanhat, mutta alunperin luterilaiset kirkot on varustettu runsain kuvin ja koristein? Eivätkö luterilaiset isät ja äidit osanneet lukea Raamattua?
Kyllä he osasivat. Että kuvat alkoivat jo ennen meidän aikojamme kadota luterilaisista kirkoista tai muuttua abstrakteiksi kuvioiksi, ei johtunut Raamatusta eikä uskonpuhdistuksen paremmasta ymmärtämisestä, vaan päinvastoin, Raamatusta ja uskonpuhdistuksen perinnöstä luopumisesta! Sillä vielä niinsanotun luterilaisen ortodoksian aikana kirkot koristeltiin kuvilla, kuten esimerkiksi 1600-luvulla puusta rakennettu Pyhämaan Uhrikirkko.
Vasta valistuksen aikana, joka otti etäisyyttä puhdasoppisuuteen, kirkkojen seiniä alettiin kalkita. Lopusta huolehti kristillisen uskon muuttuminen ideologiaksi, joka alkoi siirtää sen konkreettisen, historiallisen todellisuuden yläpuolelle ajattomaan ja paikattomaan ajatusten ja arvojen maailmaan. Ja sitä saattoi kuvata vain abstraktein symbolein eikä enää kuvin, joista ymmärtää, mitä niissä kuvataan.
Mutta onhan silti totta, että Mooseksen lakiin sisältyvät Kymmenen käskyä sisältävät myös kiellon tehdä kuvia, tehdä minkäänlaisia kuvia yhtään mistään! Eivät siis vain kuvat Jumalasta ole kiellettyjä, vaan aivan kaikki kuvat. ”Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla.” (2. Moos. 24)
Jos tämä teksti luettaisiin messussa, minäkin vastaisin siihen, että ”tämä on Jumalan sana”. Ja niin se on, on varmasti. Mutta miksi Jumala antoi tällaisen käskyn? Entä kuinka pitkälle se ulottui tai kuinka pitkälle sen pitäisi nyt ulottua?
Tällaisella ankaruudella kuvakieltoa tulkinnevat nykyään lähinnä vain radikaalit muslimit, Isis ja Taliban. ”No living objects”, ”ei eläviä kohteita”, kuten Afganistanissa vierailleille toimittajille ja valokuvaajille sanottiin. Kristikunnassa sen sijaan sitä ei liene tässä muodossa koskaan sovellettu.
Ei kaikkien kuvien välttäminen myöskään onnistuisi. Me emme yksinkertaisesti selviä elämästä ilman kuvia. Havaintomme maailmasta muodostavat aivoissamme kuvia. Meidän ajattelummekin perustuu mielikuviin!
Mutta mistä sitten Mooseksen lain kuvakiellossa oli kysymys?
Israel eli kulttuurissa, jossa jumalia oli joka nurkassa ja jokaisen kiven ja kannon päällä. Niitä tehtiin itse ja sitten niitä palvottiin. Luotua ja omien kätten töitä kunnioitettiin jumalina.
Israelin Jumala oli toisenlainen. Aluksi Häntäkin pidettiin oman heimon jumalana muiden maiden jumalien ohella, kun Kymmentä käskyä ei tunnettu tai kunnioitettu, mutta vähitellen alkoi käsitys Jumalan ainutlaatuisuudesta ja kaikkivaltiudesta syrjäyttää vanhat näkemykset ja Hänen ilmoituksensa tulla ymmärretyksi.
Tämän Vanhan testamentin ymmärryksen mukaan, johon 1. uskonkappaleen osalta myös Uuden liiton Kirkko sitoutuu, Jumala on kaikkialla eikä missään. Jumala on kaikkea muuta kuin luotu ja kaiken havaitun yläpuolella. Hän kyllä saattoi ”puhua” luonnonilmiöissä, kuten ukkosessa. Hän ei kuitenkaan ollut itse ukkonen!
Jumalaa ei kukaan nähnyt eikä voinut nähdä, mutta Hän ilmoitti itsensä omissa teoissaan niin luomakunnassa kuin Israelin kansan pelastushistoriassakin. Silti kasvojaan – ja tämäkin on Jumalasta puhuttaessa inhimillinen mielikuva – Hän ei paljastanut. Mikään luotu ei olisi niitä kestänyt, eikä se johtunut vain ihmisen synnistä ja syyllisyydestä, vaan Jumalan ja Hänen olemisensa täydellisestä erilaisuudesta ja toiseudesta luomakuntaan nähden.
Sen tähden Jumalaa ei voinut eikä saanut kuvata käsillä tehdyin kuvin luoduista olennoista. Ne olisivat oman aikansa polyteistisessa ja ehkä myös animistisessa ympäristössä pyhine puineen ja lähteineen olleet automaattisesti kiellettyä luodun korottamista Luojan rinnalle.
Tätä kieltoa Jumala kuitenkin itse rikkoi jo Vanhan liiton aikana. Hänellä oli lupa ilmoittaa itsensä tavalla, jonka Hän itse valitsi. Eikä se merkinnyt vain pelastushistoriallisia tekoja Israelin kansaa kohtaan, vaan se ilmeni myös Ilmestysmajassa ja Jerusalemin temppelissä.
Kuvaa itsestään ei Jumala tehnyt. Silti Jumala käski tehdä kuvia kerubeista Ilmestysmajaan, eikä Hän kieltänyt raavaita esittäviä veistoksia Jerusalemin temppelissä.
Samalla nämä temppelin kuvat selittävät 2. käskyä luterilaisella tavalla nivoen ne osaksi 1. käskyä: kuvakiellon keskiössä eivät ole kuvat sinänsä, vaan kiellon sisältö: ihmisen ei ole lupa tehdä Jumalaa itselleen eikä palvoa omien kättensä tekoja.
”Älä pidä muita jumalia minun rinnallani.” Älä palvo mammonaa, älä omien kättesi saavutuksia, älä mitään luotua, jonka itse valitset kunnioituksesi kohteeksi, älä isänmaata äläkä edes omaa puolisoasi, vaan viljele, varjele, hoida ja rakasta niitä ja heitä Jumalan lahjoina ja luomistekoina, mutta palvo yksin Jumalaa sellaisena, kuin Hän on ja sellaisena kuin Hän itse itsensä ilmoittaa!
Ja sitten tapahtui jotakin, mikä asetti Vanhan testamentin kuvakiellon kokonaan uuteen valoon. ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisela Pojalla on Isältä.” (Joh. 1:14)
Jumala syntyi ihmiseksi. Nyt Hän itse oli käsin kosketeltava ja kuvin kuvattavalla tavalla osa meidän aikaan ja paikkaan sidottua aineellista maailmaamme, vaikka Hän samalla oli ja yhä on sen ylä- ja ulkopuolella. Ikuinen yhdistyi ajalliseen ja ääretön äärelliseen. Niin kuin Jumala kasvojaan paljastamatta oli jo kuljettanut omaa kansaansa ajassa ja paikassa kohti pelastusta, nyt Hän itse syntyi ihmiseksi sen keskelle. Nyt Jumalaa saattoi Kristuksessa katsoa kasvoista kasvoihin.
Jumala astui alas, nöyryytti Pojassaan itsensä ja otti orjan muodon tehdäkseen synnin orjista Jumalan lapsia. Kaikkein ankarimmin Jumalan ilmestyminen ihmisenä keskuuteemme näkyy ristillä, jolla Hän raadeltuna ja rääkättynä huutaa ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”, mutta myös huokaisee: ”Se on täytetty”.
Meistä ei ole kiipeämään omin teoin eikä itse tekemiemme kuvien tikapuita myöten käsittämättömän, pyhän ja peljättävän Jumalan luo. Sen tähden Jumalan, joka on Rakkaus, piti tulla alas meidän ihmisten luo, maahan, joka on tomua ja tuhkaa, ja aikaan, joka rientää vääjäämättä eteenpäin.
Jumala, joka on ajan ja paikan yläpuolella, tuli kaikkein alimmaksi. Ja sellaisena meidän on lupa ja suorastaan velvollisuus Häntä kuvata sanoin, mutta myös kuvin. Sillä kuvatkin ovat puhetta, joka siirtää kankaalle, kiveen tai puuhun ne mielikuvat, joita Israelissa vaeltava, saarnaava ja sairaita parantava Jumala ja ihminen, Jeesus Kristus, Pyhän Hengen valossa meissä synnyttää.
Erityisen tärkeää on meille kuvata Kristusta ristiinnaulittuna. Silti myös Hänen riemullinen ylösnousemisensa kuuluu voittona kuolemasta niihin asioihin, joita havainnollistetaan kuvilla, vaikka ne eivät tavoitakaan tapahtunutta niin realistisella tavalla kuin krusifiksi, ristille naulitun Kristuksen kuva. Ehkä eniten Herramme ylösnousemuksen riemusta ja toivosta, jonka se maailmalle toi, luo ympärillemme kauniisti ja värikkäästi sisustettu sekä sävelistä soiva kirkko kylmän, kuolemanvalkoisen tyhjyyden tilalla. Herran seurakunta saa elää pääsiäisen voitosta, jonka Ristin uhri teki mahdolliseksi, sen ilosta ja lämmöstä ikään kuin ikuisena suvena jo nyt, kun se kuulee armon evankeliumin ja kun se tulee yhdeksi ruumiiksi ylösnousseen Herransa ja toinen toisensa kanssa pyhässä ehtoollisessa.
Eikä Kristus ollutkaan yksin kaiken tämän tehdessään eikä irrallaan siitä pelastuhistoriasta, joka toteutui ennen Häntä, Hänen aikanaan ja Hänen jälkeensä aina meidän päiviimme asti. Sen tähden kaikkea sitäkin on lupa kuvata todistuksena siitä, etteivät risti ja ylösnousemus ole aineettomia ideoita, vaan todellisia tapahtumia meidän maailmassamme. Sekä Kristuksen risti että Hänessä koittanut kohti täyttymystään kulkeva uusi, iloinen aika saavat näkyä meidän kirkoissamme ja kodeissamme!
Kuvat sellaisenaan eivät tosin kerro juuri mitään sille, joka ei ole kuullut julistettua sanaa eikä ole saanut opetusta siitä, mistä ne kertovat. Kirjoitettua, luettua ja saarnattua sanaa kuvat eivät koskaan korvaa. Sen tähden tärkeintä kirkossa on, että siellä kaikuu Jumalan sana, laki ja evankeliumi. Mutta tietyssä mielessä kuvia ovat myös Herran itsensä asettaman ehtoollisen leipä ja viini ja rikas liturgia, jonka syvin olemus on Yljän ja Morsiamen kohtaaminen.
Toisaalta me emme palvo edes ehtoollisaineita sellaisinaan, vaan Herraa, joka on läsnä ja jonka ruumis ja veri ne ehtoollisessa ovat. Vielä vähemmän palvomme kuvia tai rukoilemme niitä. Mutta kunnioittamalla kuvaa ristiinnaulitusta Kristuksesta me kunnioitamme Häntä itseään. Kuka voisi tallata krusifiksin jalkoihinsa? Ja jos nousemme seisomaan, kun Suomen lippu tuodaan saliin, kuinka paljon suurempi syy meillä onkaan nousta penkistä, kun pyhä risti kannetaan sisälle messuun saapuvan Jumalan Pojan merkkinä!
Nyt olemmekin vastaamassa kysymykseen, kuinka toimia tiloissa, joita emme saa itse kaunistaa?
Itse asiassa toimimme jo! Siitä on kyse, kun meillä on koristeltu alttari ja saarnastuoli tai -pulpetti. Siitä on kyse, kun papilla on yllään kirkkovuoden värin mukainen kasukka. Siitä on kyse, kun alttarilla on kuva ristiinnaulitusta Herrasta.
Mutta enemmänkin me voimme tehdä. Monessa seurakunnistamme on jo onnistuttu hankkimaan tavalla tai toisella joka pyhä uudelleen pystytettävä tai avattava alttarikuva. Kastemalja ja jykevä, koristeltu kynttilä, joka sytytetään pääsiäisyönä, ovat samalla asialla. Eikä mikään estäne miettimästä tilapäistä kuvien käyttöä messun aikana, jos vain jostakin löytyy tilaa säilyttää niitä seuraavaan messuun asti. Ja niin kuin voisi olla hyväksi alkaa seurakuntana paneutua kirkkomusiikin aarteisiin, voisi meillä olla myös piirejä, joissa tutustuttaisiin parhaaseen kristilliseen taiteeseen.
Mutta kaiken, aivan kaiken, mitä teemme tässäkin asiassa, pitää tapahtua Jumalan suuremmaksi kunniaksi ja sielujen autuudeksi. Jumala sen antakoon!
Haluaisitko tutustua kristinuskon perusteisiin paremmin tai löytää tiesi seurakuntaan?
Päivän aikana mahdollisuus mm. ilmoittautua seurakuntapolku – kurssille.
Ilmoittautua voit täällä .
Lisätiedot: Eero Pihlava, [email protected], 0442025460
Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan perustamisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta. Kaiken kaikkiaan Suomen Luther-säätiön jumalanpalvelustoimintaa on järjestetty jo 22 vuoden ajan. Näiden vuosien aikana toiminta on kasvanut maanlaajuiseksi ja väkimäärä lisääntynyt kovaa vauhtia. Onkin paikallaan silmäillä hetken menneitä vuosia. Mistä ja miten olemme päättyneet tähän tilanteeseen?
Suomen Luther-säätiön jumalanpalvelukset alkoivat Helsingin seudulla elokuussa 2000, kun Juhana Pohjola oli asetettu rakentamaan ensimmäistä jumalanpalvelusyhteisöä. Myöhemmin jumalanpalvelusyhteisöjä perustettiin lisää. Ne toimivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä ja sen tiloissa. Vastaavasti niiden pastorit olivat kansankirkon pappeja.
Maaliskuussa 2004 ”Mellunmäen tapahtumat” nostivat Luther-säätiön mediamyrskyn silmään. Sen jälkeen, kun piispa Eero Huovista oli pyydetty jäämään pois ehtoollispöydästä, kansankirkon ovet alkoivat sulkeutua. Tapahtumat toivat esiin kirkollisen ja teologisen hajaannuksen, joka pinnan alla oli kytenyt.
Luther-säätiön osalta apu tuli Ruotsin Missionsprovinsenista. Sieltä avautui oma tie ordinaatioihin ja piispalliseen kaitsentaan. Vuonna 2005 Göteborgissa järjestettiin ensimmäinen pappisvihkimys, jossa suomalainen vihittiin palvelemaan Suomessa.
Vuodesta 2006 alkaen Missionsprovinsenissa vihityt pastorit kastoivat lapsia niin, ettei heitä liitetty saman tien Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi, vaan mahdollisesti jälkikäteen. Tämä nosti Luther-säätiön uudelleen otsikoihin. Samalla jumalanpalvelusyhteisöt alkoivat korostaa, että kirkkokunnan jäsenkirjaa tärkeämpää on jäsenyys Kristuksen kirkossa. Niinpä jumalanpalvelusyhteisön jäsenenä saattoi olla ilman Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyyttä ja siihen saattoi liittyä kasteen kautta. Valtaosa jumalanpalvelusyhteisöjen jäsenistä kuului kuitenkin samaan aikaan myös Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon.
Vuoteen 2008 mennessä monien jumalanpalvelusyhteisöjen seurakunnallinen luonne oli vahvistunut. Jumalanpalvelusyhteisöt olivat seurakuntia, joilla oli oma jäsenistö, seurakuntahallinto ja vakiintunut jumalanpalvelus. Uusia yhteisöjä perustettiin kiihtyvällä tahdilla.
Maaliskuussa 2010 Suomeen saatiin oma piispa, kun Matti Väisänen vihittiin palvelemaan seurakuntia Suomessa. Vihkimyksen seurauksena hänet erotettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeudesta. Tämä vahvisti Luther-säätiön roolia kansankirkosta itsenäisenä toimijana.
16. maaliskuuta 2013 25 Suomen Luther-säätiön alaista seurakuntaa perusti Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan ja Risto Soramies vihittiin sen piispaksi. Määritelmänsä mukaan Lähetyshiippakunnalla oli yhtäältä ”kirkollinen rakenne”, toisaalta se oli ”armonvälineiden tähden ja voimasta todellisesti kirkko”. Perustamiskokouksessa laadittu perustamiskirja kytki Lähetyshiippakunnan kirkollisen aseman jossain määrin Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Hiippakuntadekaani Pohjola kiteytti aseman Pyhäkön lampun numerossa 2/2013 seuraavasti: ”Lähetyshiippakunta on itsenäinen kirkollinen rakenne, jolla on samalla laaja kosketuspinta evankelis-luterilaisen kirkon elämään, koska sen seurakuntien jäsenistä monet kuuluvat evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Tässä jännitteessä elämme.”
Suomen evankelis-luterilainen kirkko reagoi Lähetyshiippakunnan perustamiseen kieltämällä seurakuntien tilojen antamisen Lähetyshiippakunnan käyttöön ja erottamalla pappisvirasta yhdeksän Lähetyshiippakunnan pappia. Pappisoikeuksien poistamisen myötä pastoreilta katoavat edellytykset palvella Suomen ev.lut. kirkon jäseniä. Seurakuntalaisista yhä suurempi osa alkaa jättää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyyden.
Vuoden 2015 aikana ekumeeniset yhteydet alkoivat muodostua. Lähetyshiippakunta tunnusti kirkollisen yhteyden Ruotsin ja Norjan sisarhiippakuntien kanssa. Seuraavina vuosina vuorossa olivat Kanada, Saksa, Englanti ja Yhdysvallat. Samaan aikaan Lähetyshiippakunnan kirkollinen itseymmärrys selkeytyi. Tämä käy ilmi esimerkiksi 5. helmikuuta 2015 julkaistusta blogista, jossa dekaani kirjoittaa: “Onkin hyvä sanoa ääneen, että kun lähdet pyhänä Lähetyshiippakunnan messuun, tulet todella luterilaiseen kirkkoon sanan täydessä merkityksessä.”
Marraskuussa 2018 selkeytynyt kirkollinen itseymmärrys kirjattiin myös hiippakuntajärjestykseen: “Lähetyshiippakunta on luterilainen kirkko Suomessa.” Samana vuonna Lähetyshiippakunta hyväksyttiin Kansainvälisen luterilaisen neuvoston (ILC) jäseneksi.
Kolme vuotta myöhemmin, marraskuussa 2021, Lähetyshiippakunnan kirkollinen itseymmärrys nousi jälleen keskustelunaiheeksi, kun hiippakuntakokous antoi konstituutiokomitealle tehtäväksi selvittää uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymiseen tai rekisteröimättä jättämiseen liittyviä kysymyksiä. Komitea on kuluvan vuoden aikana pohtinut asiaa eri näkökulmista. Sen toiveena on, että eri näkökulmista keskusteltaisiin myöhemmin seurakunnissa. Selvitystä käsitellään ensin Lähetyshiippakunnan hiippakuntakokouksessa kuluvan vuoden lopulla.
Keskustelu Lähetyshiippakunnan kirkollisesta luonteesta ei ole reaktio yksittäiseen ajankohtaiseen asiaan, vaan Lähetyshiippakunnan luonnollisesta kehityskulusta nouseva teema. Kirkollinen itseymmärrys on vahvistunut vähä vähältä vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Itsenäisenä toimijana Lähetyshiippakunta on koko olemassaolonsa ajan ollut vapaa järjestäytymään yhteiskunnan silmissä parhaaksi katsomallaan tavalla ja myös muodostamaan vapaasti suhteensa toisiin kirkkoihin. Sen kirkollinen identiteetti onkin vahvistunut myös ekumeenisten sopimusten solmimisen ja niihin johtaneiden neuvottelujen myötä. Tällä hetkellä kirkollisen yhteyden sopimus on solmittu kuuden ulkomaalaisen kirkon kanssa.
Merkittävä tekijä Lähetyshiippakunnan itseymmärryksessä liittyy kirkolliseen jatkuvuuteen eli kontinuiteettiin. Martti Lutherin tarkoituksena ei ollut perustaa uutta kirkkokuntaa eikä luterilaisuus mieltänyt olevansa uusi, 1500-luvulla perustettu kirkko. Sen sijaan luterilaisuus haluttiin nähdä kulkevan vanhan läntisen katolisen kirkon jatkumossa. Samalla tavoin Lähetyshiippakunta ei miellä olevansa “uusi kirkko”, vaan katsoo olevansa osa vanhan suomalaisen luterilaisen kristinuskon jatkumoa. Se voi lukea suomalaista kirkkohistoriaa omana historianaan.
Lähetyshiippakunnan yhteydet vanhaan suomalaiseen kirkollisuuteen ilmenevät ainakin kolmella tapaa: opin yhteydessä, virkaperimyksessä ja kirkollisissa tavoissa. Lähetyshiippakunnan uskonoppi perustuu Raamattuun ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tavoin. Koska Lähetyshiippakunnan piispat ja vanhemmat pastorit ovat olleet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kutsumia ja vihkimiä pappeja, he ovat samassa ketjussa kuin menneiden sukupolvien sielunpaimenet. Lähetyshiippakunta myös pääosin seuraa vanhoja suomalaisen luterilaisuuden tapoja esimerkiksi jumalanpalvelusliturgian, kirkollisten toimitusten sekä juhlien viettämisen, virsien ja rukousten osalta.
Toisinaan julkisuudessa on annettu ymmärtää, että Lähetyshiippakunta olisi perustettu vastustamaan tiettyjä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätöksiä. Tämä ei kuitenkaan ole meidän oma ymmärryksemme. Sen sijaan luterilaisen kirkko-oppimme ytimessä ovat sana ja sakramentit. Augsburgin tunnustuksen VII artikla lausuu kirkosta seuraavasti:
”Yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.”
Kristuksessa ja armonvälineiden yhteydessä eläminen on kristityn vapaus, oikeus ja velvollisuus. Pohjimmiltaan Lähetyshiippakunnan seurakunnat ovatkin olemassa siksi, että meillä olisi mahdollisuus elää Kristuksen yhteydessä, armonvälineiden äärellä.
”Kun valhe on päässyt uskonnon suojamuurien sisälle, kun tärkeät opit on käännetty päälaelleen ja sakramenttien hoito on laiminlyöty, on kirkon perusta, nimittäin profeettojen ja apostolien oppi, tuhottu. Silloin kirkko varmasti sortuu.” Näin totesi ranskalainen uskonpuhdistaja Jean Calvin 1500-luvun puolivälissä. Hän oli nähnyt Rooman kirkon harhat ja alennustilan, mutta hänellä oli huoli myös Geneven uudistetusta kirkosta.
Kirkko on aina kiusattuna, ei vain ulkoa, vaan myös sisältä. Apostoli Paavali sanoi Efeson nuoren seurakunnan pastoreille: ”teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka vääristelevät totuutta vetääkseen opetuslapset mukaansa” (Apt. 20). Seurakunta oli kokenut heti alkutaipaleellaan ahdistusta ja vainoa, mutta suurin vaara olivat harhaopettajat.
Suurin osa Uuden testamentin kirjeistä on kirjoitettu väärien oppien, kristittyjen lankeemusten ja riitojen aiheuttamien kriisien takia: Galatiassa oli langettu pois evankeliumista takaisin juutalaisten sääntöihin, Roomassa kreikkalaiset ja juutalaiset kristityt halveksivat toisiaan, Korintissa seurakunnan sotkut tekivät Herran pöydästäkin riidan paikan. Myös Johannes joutui varoittamaan monista antikristuksista, joita oli jo hänen eläessään liikkeellä.
Kaikkina aikoina on kirkko kärsinyt väärien opettajien ja huonojen paimenten takia, ja kirkkokansa on itsekin antanut eksyttää itsensä usein hämmästyttävän helposti. On turha luulla, että nykyään olisimme viisaampia. Ihmissydän on tehdas, joka tuottaa yhä uusia harhaoppeja ja epäjumalia.
Onko sitten kirkon mahdollista selviytyä harhaopeista ja harharetkistä, vai onko myös Lähetyshiippakunnan kohtalona lopulta eksymys ja luopumus? Nuorena olin perustamassa kristillistä nuorisojärjestöä. Me perustajat tiesimme hyvin, että moni liike ja järjestö oli kyllä aloittanut hyvin, mutta myöhemmin menettänyt suolansa. Jumalan sana, evankeliumi ja sielujen iankaikkinen kohtalo eivät enää olleet tärkeitä tai sitten jokin harhaoppi oli alkanut jäytää perustaa. Päätimme, ettei meille saisi käydä samoin ja mietimme sääntöihin pykäliä, joilla säästäisimme oman järjestömme samalta kohtalolta. Ehdotuksia tuli paljon, mutta joukossamme ollut kokeneempi veli sanoi lopulta: ”Älkää luulko, että säännöillä voidaan estää luopumus.”
Kirkkojärjestys/hiippakuntajärjestys on silti tarpeellinen. Se voi parhaimmillaan muistuttaa siitä, mikä on kirkossa tärkeintä: Pyhän Jumalan sana ja Sanaan perustuvat sakramentit, Kristus itse ja Hänen evankeliuminsa julistaminen. Mutta ”petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa” (Jer. 17). Eikö kirkkoon luikertelevia harhoja sitten pysty mitenkään pysäyttämään?
Siellä, missä julistetaan puhdasta Jumalan sanaa, huudetaan avuksi Herraamme Jeesusta omien syntien tähden ja tunnustetaan Jumalan valmistamaa iankaikkista pelastusta, pysytään oikeassa suhteessa Jumalaan. Raamatussa kutsutaan kristittyjä useasti heiksi, jotka avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä (1 Kor.1). Heprealaiskirje kehottaa: Kun meillä siis on suuri Ylipappi, läpi taivasten kulkenut, Jeesus, Jumalan Poika, pitäkäämme kiinni tunnustuksesta (Hepr. 4).
Tunnustus on kristityn suuri etuoikeus. Tunnustaa (Raamatussa: homologein, sanoa samoin), on sanoa Jumalalle, itselle, toisille kristityille ja maailmalle ääneen se, minkä Jumala on ilmoittanut ja mitä kristityt sukupolvet ovat sanoneet jo ennen meitä ja miljoonat kristityt sanovat meidän kanssamme. He eivät joudu keksimään ja arvailemaan, vaan he tunnustavat sen, mitä Jumala on kristikunnalle alusta alkaen puhunut.
Kun Jumalan sana tuomitsee synneistä, tunnustan, että Jumala on oikeassa, minä väärässä. Kun Jumalan sana sanoo, että Jumala on lähettänyt Poikansa kärsimään minun rangaistukseni, tunnustan senkin ja kiitän Jumalaa Hänen sanomattomasta armostaan, syntien anteeksiannosta.
Kristillisen kirkon olemus on kirkon yhteisessä tunnustuksessa; siinä on kirkon uskon sisältö ja tunnustaminen on kristillisen kirkon vanhurskas tapa suhtautua Jumalaan: Jumala puhuu, me tunnustamme. Jumala tuomitsee, me tunnustamme syntimme. Jumala lupaa, me tunnustamme, kiitämme ja ylistämme Vapahtajaamme, Kolmiyhteistä Jumalaa.
Risto Soramies
Lähetyshiippakunnan emerituspiispa
Kesän ehdoton huipentuma minulle oli kirkkomme kesäjuhlat Loimaalla. Saimme kolmatta kertaa yhdessä kokea samassa teltassa, miten jumalanpalvelus on meille elämänä ja kirkko kotinamme. Oma ja monien kokemus tälläkin kertaa oli: saimme lahjaksi taivaasta virvoittavat päivät. Hengellisten kesäjuhlien perinne Suomessa on vanha ja vahva. Lähetyshiippakunnassa toive omista kesäjuhlista syntyi innosta kentältä eikä komiteapäätöksenä. Tämä on näkynyt vahvana vapaaehtoisorganisaationa, joka on vastannut juhlien toteutuksesta. Haluankin kiittää kaikkia yli kolmeasataa vapaaehtoista, jotka monilla lahjoillanne ja vaivannäöllänne mahdollistitte juhlan! On selvää, että tällaisen juhlan järjestäminen vaatii suuria ponnistuksia eikä se saisi syödä voimavaroja perustyöstä seurakunnissamme. Kun nyt rukoillen kysellään ja kartoitetaan suunnitelmia jatkosta, on hyvä kysyä, miksi tällaista juhlaa tarvitaan. Itse mielessäni katson neljää ikkunaa, jotka minulle alleviivaavat kesäjuhlan merkitystä kirkkomme työssä.
Ikkuna seurakuntalaisillemme kirkkoomme. Kesäjuhla on Lähetyshiippakunnan ainoa valtakunnallinen tapahtuma. Se mahdollistaa eri ikäisten eri puolilta Suomea tulla yhteen. Voi osallistua yhteisiin palvelutehtäviin tai vaihtaa luontevasti kuulumiset makkarajonossa. Monet seurakuntamme ovat pieniä. On rohkaisevaa tavata toisia saman tien kulkijoita. Meitä on monta -kokemus ei ole vähäarvoinen. Erityisesti ajattelen satoja lapsia ja nuoria, joille yhteinen juhla jättää syvän hengellisen muistijäljen. Ystävyyssuhteiden syntyminen ja vahvistuminen sekä vastuunkantoon hiljalleen kasvaminen ovat oleellisia asioita kirkkomme tulevaisuutta ajatellen.
Ikkuna tulla tutustumaan kirkkoomme. Oli puhuttelevaa keskustella juhlassa ihmisten kanssa, jotka olivat ensi kertaa Lähetyshiippakunnan tilaisuudessa tai ylipäänsä hengellisessä tapahtumassa. Kesäjuhla antaakin matalankynnyksen mahdollisuuden tulla paikan päälle tai verkkolähetysten kautta tutustua kirkkomme opetukseen ja työhön. Juhla osaltaan tuo esille, että olemme Lähetyshiippakunta. Se tekee tunnetuksi niin juhlapaikkakunnalla kuin valtakunnallisesti kirkkoamme ja raamatullis-tunnuksellista opetustamme.
Ikkuna sisarkirkoillemme kirkkoomme. Kesäjuhla on luonteva paikka kutsua vieraita sisarkirkoistamme. Kaikki ulkomaiset vierailijat ovatkin olleet rohkaistuneita ja kiitollisia kokemastaan. Uskon, että meillekin on avartavaa ja vahvistavaa kuulla, kohdata ja nähdä sisaria ja veljiä yhteistyökirkoistamme ja lähetyskentiltä.
Ikkuna taivaallisiin lahjoihin. Tärkeintä kesäjuhlissa on tietenkin sen hengellinen anti. Rukoukseni on, että juhlaikkunasta näkyy aina Vapahtajan lempeät kasvot. Kaiken julistuksen ja opetuksen lähtökohtana ja päätepisteenä on Kristuksen Jeesuksen armotyö. Emme pyöritä kyläkarnevaalia vaan kokoonnumme Jumalan elävän ja voimallisen sanan äärelle. Yhteinen virrenveisuu ja hetkipalvelukset rytmittävä jokaista juhlapäivää. Juhla mahdollistaa myös ajankohtaisten aiheiden käsittelyn Raamatun valossa ja kirkkomme työn suuntaviivojen yhdessä jakamisen. Jokaisen juhlan teema kiteyttää hengellistä näkyämme. Yhteinen juhlallinen ehtoollismessu puolestaan konkretisoi, miten olemme yksi ruumis Kristuksessa. Taivas on auki meille syntisille tulla armoa omistamaan.
Kesäjuhlan onnistuminen lepää aina yksin Jumalan siunauksen varassa. Juhlien mahdollistuminen kuitenkin riippuu siitä, minkä merkityksen seurakuntalaisemme sille antavat. Raivataanko juhlaviikonloppu mahdollisuuksien mukaan vapaaksi? Tullaanko paikan päälle? Kannetaanko juhlaa rukouksin ja taloudellisesti? Löytyykö vapaaehtoisia palvelutehtäviin?
Kirkkona elämme seurakuntiemme viikoittaisissa messuissa. Kesäjuhla parhaimmillaan voi vahvistaa tätä työnäkyämme.
Kun Sinä katsot tästä avatusta juhlaikkunasta, mitä sinä näet?
Juhana Pohjola
piispa
Maanantaina vietettyihin kuninkaallisiin hautajaisin asti Iso-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistynyt Kuningaskunta vietti virallista suruaikaa, maan historian pitkäaikaisimman hallitsijan, kuningatar Elisabet II:n, siirryttyä ajasta iankaikkisuuteen 96 vuoden
iässä. Hän oli ehtinyt kantaa kruunua 70 vuotta.
Kuningattaren kuolema monella tavalla pysäytti koko maan. Julkisia tapahtumia peruttiin tai lykättiin, ylimääräisiä jumalanpalveluksia järjestettiin kiireessä, ja sunnuntain saarnat kirjoitettiin uudestaan. Radio- ja TV-kanavat täyttyivät suorista lähetyksistä, joissa seurattiin ikivanhoja seremonioita vallan vaihtuessa sekä keskusteltiin edesmenneestä valtiaasta.
Yksi teema on noussut yli kaiken: Elisabetin poikkeuksellinen ja kaikesta päätellen särkymätön velvollisuudentunto. 21-vuotiaana kruununprinsessana annettu lupaus piti loppuun asti: ”Omistan koko elämäni, olkoon se sitten lyhyt tai pitkä, teidän palvelemiseenne”. Vielä kaksi päivää ennen kuolemaansa hauras kuningatar vastaanotti eroavan pääministerin ja hänen juuri nimitetyn seuraajansa.
On todettu aivan oikein, että Elisabetin omistautuminen hänelle uskotulle tehtävälle oli poikkeuksellista ja esimerkillistä. Kuinka paljon paremmassa hoidossa maailmamme olisi, jos useammat meistä samalla tavalla omistautuisivat velvollisuuksiensa täyttämiseen!
Lähes yhtä suuren huomion on saanut toinen merkittävä piirre tässä aikamme suurhenkilössä: Hänen vahva omakohtainen kristillinen uskonsa, josta hän julkisesti todisti vuosi toisensa jälkeen. Yhden todistajan mukaan, Elisabet kerran ilmaisi toivonsa, että Jeesus palaisi hänen elinaikanaan, ”koska mikä olisikaan hienompaa kuin saada laskea kruununi hänen jalkojensa juureen!”
Nämä kaksi piirrettä Elisabet II:ssa eivät osuneet yhteen hänen persoonassaan vain sattumalta. Hän oli sisäistänyt, ei vain kasvatuksessa iskostetut arvot, vaan Pyhän Raamatun opetuksen.
Jeesus itse tähdensi opetuslapsilleen, että toisin kuin pakanamaailmassa, ”joka teidän keskuudessanne tahtoo suureksi tulla, se olkoon teidän palvelijanne” (Mark. 10:42–43). Samoin apostoli Paavali kehottaa: ”Kaikki, mitä teette, se tehkää sydämestänne, niin kuin Herralle eikä ihmisille, tietäen, että te saatte Herralta palkaksi perinnön; te palvelette Herraa Kristusta” (Kol. 3:23). Elisabet ymmärsi saaneensa vastuullisen palvelutehtävän ja parhaansa mukaan pyrki palvelemaan Herraa Kristusta olemalla uskollinen kutsumuksessansa.
Luterilaiset Tunnustuskirjat kehottavat kristittyjä edesmenneiden pyhien kunnioittamiseen. Teemme sen ensinnäkin kiittämällä Jumalaa ja toiseksi tarkkailemalla Jumalan armoa pyhien elämässä oman uskomme vahvistamiseksi. ”Kolmas kunnioittamisen muoto on, että me jäljittelemme pyhiä, seuraten ensinnä heidän uskoaan, sitten myös muita hyveitään, joita jokaisen tulee oman kutsumuksena mukaisesti jäljitellä” (Apol. XXI:6).
Ei moniakaan meistä ole kutsuttu vuorenhuipulle johtamaan yhteiskuntaamme, saati sitten kansakuntia. Ei moniakaan meistä ole kutsuttu johtamaan seurakuntaa, saati sitten kirkkoa. Ani harva meistä jättää nimensä historiankirjoihin.
Kaikkien kastettujen nimet on kuitenkin kirjoitettu teurastetun Karitsan elämänkirjaan. Olemme saaneet jumalallisen kutsumuksen Kristuksen ruumiin jäseniksi. Siksi myös meidän palvelustehtävämme tässä maailmassa, olkoon se suuri tai pieni, on jumalallinen kutsumuksemme. Jäljittelemällä Elisabetia ja muita pyhiä, seuraamalla heidän uskoaan ja sitten myös muita hyveitään, voimme olla täydellisen varmoja siitä, että mekin saamme jonain päivänä laskea kruunumme Karitsan jalkojen juureen.
Tapani Simojoki
Kirjoittaja on Englannin evankelis-luterilaisen kirkon (ELCE) pastori.
Lähetyshiippakunnan Kesäjuhla huipentui sunnuntaiaamun messuun juhlateltassa. Loimaan viljavien peltojen keskellä Herran elopellolle pyhään paimenvirkaan vihittiin Mikko Aho ja Harri Hernesmaa. Aho on kutsuttu Turkuun, Pyhän Paavalin luterilaisen seurakunnan pastoriksi, ja Hernesmaa Parikkalaan, Pyhän ristin luterilaisen seurakuntaan, OTO-pastoriksi. Ordinaatiomessun toimitti piispa Juhana Pohjola. Avustavana liturgina toimi Joel Kerosuo. Lisäksi messussa palveli iso joukko pastoreita ja vastuunkantajia. Aiemmista Kesäjuhlista tuttuun tapaan messun musiikki oli erityisen koskettavaa ja virrenveisuu voimakasta. Yhteisöllisyyden tunne oli vahvaa, kun kuutisensataa ihmistä kokoontui yhteen Herran alttarin ääreen.
Ordinaatiomessun saarnassa Juhana-piispa käsitteli kirkastussunnuntain evankeliumitekstiä (Matt. 17: 1–8). Tekstistä piispa nosti esiin Jumalan sanat, jotka sopivat niin vasta vihittyjen pastoreiden kuin kaikkien ihmisten elämään:
”Nyt te liitytte pitkään ketjuun apostolisen viran haltijoina. Isän Jumalan ääni kantautuu tähän hetkeen: ”Kuulkaa häntä.” Saarnavirka on jumalallisesti asetettu, jotta Isän oikea ja hyvä tahto saisi kaikua vuorelta kaikkialle maailmaan myös teidän suunne kautta julistuksessa ja kirkollisissa toimituksissa: Kuulkaa häntä te kristityt, jotka kasteessa puettiin kirkkauden vaatteisiin, älkää pitäkö halpana lahjaanne vaan vaeltakaa hänen valossaan. Kuulkaa häntä te konfirmoidut, maailman unelmahötön keskellä ei ole mitään merkityksellisempää ja parempaa kuin elämä hänen yhteydessään. Kuulkaa häntä ja hänen varoituksen sanojaan te, jotka olette kadottaneet Jumalan pelon ja omaa hyveellisyyttänne säteillen kuuntelette aikamme suvaitsevaisuusmantroja. Kuulkaa häntä te nuoret miehet ja naiset, olkaa rohkeat ja siunatut solmimaan avioliitto ja ottamaan lapsia runsaasti vastaan, jos niitä lahjaksi annetaan. Kuulkaa häntä, te elävät ja arkussa makaavat: Minä olen herättävä teidät kaikki viimeiset tuomiolle vastaamaan, miten käytitte lahjaksi annetut vuotenne ja mihin turvasitte elämässänne.”
Kesäjuhlan ohjelma päättyy sunnuntaina iltapäivällä Lähetysjuhlaan. Juhlassa kuullaan muun muassa Saksan itsenäisen evankelis–luterilaisen kirkon piispaa ja ILC:n (International Lutheran Council) puheenjohtaja Hans-Jörg Voigtia, virkaan vihittyjä pastoreita sekä Kesäjuhlaan saapuneita kenialaisia vieraita.
Ordinaatiomessun tallenteen voit katsoa täältä.
Klo 14 alkavaa Lähetysjuhlaa pääset seuraamaan täältä.
