Isoshaku kesän leireille käynnissä
2.1.2025
Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan perustamisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta. Kaiken kaikkiaan Suomen Luther-säätiön jumalanpalvelustoimintaa on järjestetty jo 22 vuoden ajan. Näiden vuosien aikana toiminta on kasvanut maanlaajuiseksi ja väkimäärä lisääntynyt kovaa vauhtia. Onkin paikallaan silmäillä hetken menneitä vuosia. Mistä ja miten olemme päättyneet tähän tilanteeseen?
Suomen Luther-säätiön jumalanpalvelukset alkoivat Helsingin seudulla elokuussa 2000, kun Juhana Pohjola oli asetettu rakentamaan ensimmäistä jumalanpalvelusyhteisöä. Myöhemmin jumalanpalvelusyhteisöjä perustettiin lisää. Ne toimivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä ja sen tiloissa. Vastaavasti niiden pastorit olivat kansankirkon pappeja.
Maaliskuussa 2004 ”Mellunmäen tapahtumat” nostivat Luther-säätiön mediamyrskyn silmään. Sen jälkeen, kun piispa Eero Huovista oli pyydetty jäämään pois ehtoollispöydästä, kansankirkon ovet alkoivat sulkeutua. Tapahtumat toivat esiin kirkollisen ja teologisen hajaannuksen, joka pinnan alla oli kytenyt.
Luther-säätiön osalta apu tuli Ruotsin Missionsprovinsenista. Sieltä avautui oma tie ordinaatioihin ja piispalliseen kaitsentaan. Vuonna 2005 Göteborgissa järjestettiin ensimmäinen pappisvihkimys, jossa suomalainen vihittiin palvelemaan Suomessa.
Vuodesta 2006 alkaen Missionsprovinsenissa vihityt pastorit kastoivat lapsia niin, ettei heitä liitetty saman tien Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi, vaan mahdollisesti jälkikäteen. Tämä nosti Luther-säätiön uudelleen otsikoihin. Samalla jumalanpalvelusyhteisöt alkoivat korostaa, että kirkkokunnan jäsenkirjaa tärkeämpää on jäsenyys Kristuksen kirkossa. Niinpä jumalanpalvelusyhteisön jäsenenä saattoi olla ilman Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyyttä ja siihen saattoi liittyä kasteen kautta. Valtaosa jumalanpalvelusyhteisöjen jäsenistä kuului kuitenkin samaan aikaan myös Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon.
Vuoteen 2008 mennessä monien jumalanpalvelusyhteisöjen seurakunnallinen luonne oli vahvistunut. Jumalanpalvelusyhteisöt olivat seurakuntia, joilla oli oma jäsenistö, seurakuntahallinto ja vakiintunut jumalanpalvelus. Uusia yhteisöjä perustettiin kiihtyvällä tahdilla.
Maaliskuussa 2010 Suomeen saatiin oma piispa, kun Matti Väisänen vihittiin palvelemaan seurakuntia Suomessa. Vihkimyksen seurauksena hänet erotettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeudesta. Tämä vahvisti Luther-säätiön roolia kansankirkosta itsenäisenä toimijana.
16. maaliskuuta 2013 25 Suomen Luther-säätiön alaista seurakuntaa perusti Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan ja Risto Soramies vihittiin sen piispaksi. Määritelmänsä mukaan Lähetyshiippakunnalla oli yhtäältä ”kirkollinen rakenne”, toisaalta se oli ”armonvälineiden tähden ja voimasta todellisesti kirkko”. Perustamiskokouksessa laadittu perustamiskirja kytki Lähetyshiippakunnan kirkollisen aseman jossain määrin Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Hiippakuntadekaani Pohjola kiteytti aseman Pyhäkön lampun numerossa 2/2013 seuraavasti: ”Lähetyshiippakunta on itsenäinen kirkollinen rakenne, jolla on samalla laaja kosketuspinta evankelis-luterilaisen kirkon elämään, koska sen seurakuntien jäsenistä monet kuuluvat evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Tässä jännitteessä elämme.”
Suomen evankelis-luterilainen kirkko reagoi Lähetyshiippakunnan perustamiseen kieltämällä seurakuntien tilojen antamisen Lähetyshiippakunnan käyttöön ja erottamalla pappisvirasta yhdeksän Lähetyshiippakunnan pappia. Pappisoikeuksien poistamisen myötä pastoreilta katoavat edellytykset palvella Suomen ev.lut. kirkon jäseniä. Seurakuntalaisista yhä suurempi osa alkaa jättää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyyden.
Vuoden 2015 aikana ekumeeniset yhteydet alkoivat muodostua. Lähetyshiippakunta tunnusti kirkollisen yhteyden Ruotsin ja Norjan sisarhiippakuntien kanssa. Seuraavina vuosina vuorossa olivat Kanada, Saksa, Englanti ja Yhdysvallat. Samaan aikaan Lähetyshiippakunnan kirkollinen itseymmärrys selkeytyi. Tämä käy ilmi esimerkiksi 5. helmikuuta 2015 julkaistusta blogista, jossa dekaani kirjoittaa: “Onkin hyvä sanoa ääneen, että kun lähdet pyhänä Lähetyshiippakunnan messuun, tulet todella luterilaiseen kirkkoon sanan täydessä merkityksessä.”
Marraskuussa 2018 selkeytynyt kirkollinen itseymmärrys kirjattiin myös hiippakuntajärjestykseen: “Lähetyshiippakunta on luterilainen kirkko Suomessa.” Samana vuonna Lähetyshiippakunta hyväksyttiin Kansainvälisen luterilaisen neuvoston (ILC) jäseneksi.
Kolme vuotta myöhemmin, marraskuussa 2021, Lähetyshiippakunnan kirkollinen itseymmärrys nousi jälleen keskustelunaiheeksi, kun hiippakuntakokous antoi konstituutiokomitealle tehtäväksi selvittää uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymiseen tai rekisteröimättä jättämiseen liittyviä kysymyksiä. Komitea on kuluvan vuoden aikana pohtinut asiaa eri näkökulmista. Sen toiveena on, että eri näkökulmista keskusteltaisiin myöhemmin seurakunnissa. Selvitystä käsitellään ensin Lähetyshiippakunnan hiippakuntakokouksessa kuluvan vuoden lopulla.
Keskustelu Lähetyshiippakunnan kirkollisesta luonteesta ei ole reaktio yksittäiseen ajankohtaiseen asiaan, vaan Lähetyshiippakunnan luonnollisesta kehityskulusta nouseva teema. Kirkollinen itseymmärrys on vahvistunut vähä vähältä vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Itsenäisenä toimijana Lähetyshiippakunta on koko olemassaolonsa ajan ollut vapaa järjestäytymään yhteiskunnan silmissä parhaaksi katsomallaan tavalla ja myös muodostamaan vapaasti suhteensa toisiin kirkkoihin. Sen kirkollinen identiteetti onkin vahvistunut myös ekumeenisten sopimusten solmimisen ja niihin johtaneiden neuvottelujen myötä. Tällä hetkellä kirkollisen yhteyden sopimus on solmittu kuuden ulkomaalaisen kirkon kanssa.
Merkittävä tekijä Lähetyshiippakunnan itseymmärryksessä liittyy kirkolliseen jatkuvuuteen eli kontinuiteettiin. Martti Lutherin tarkoituksena ei ollut perustaa uutta kirkkokuntaa eikä luterilaisuus mieltänyt olevansa uusi, 1500-luvulla perustettu kirkko. Sen sijaan luterilaisuus haluttiin nähdä kulkevan vanhan läntisen katolisen kirkon jatkumossa. Samalla tavoin Lähetyshiippakunta ei miellä olevansa “uusi kirkko”, vaan katsoo olevansa osa vanhan suomalaisen luterilaisen kristinuskon jatkumoa. Se voi lukea suomalaista kirkkohistoriaa omana historianaan.
Lähetyshiippakunnan yhteydet vanhaan suomalaiseen kirkollisuuteen ilmenevät ainakin kolmella tapaa: opin yhteydessä, virkaperimyksessä ja kirkollisissa tavoissa. Lähetyshiippakunnan uskonoppi perustuu Raamattuun ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tavoin. Koska Lähetyshiippakunnan piispat ja vanhemmat pastorit ovat olleet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kutsumia ja vihkimiä pappeja, he ovat samassa ketjussa kuin menneiden sukupolvien sielunpaimenet. Lähetyshiippakunta myös pääosin seuraa vanhoja suomalaisen luterilaisuuden tapoja esimerkiksi jumalanpalvelusliturgian, kirkollisten toimitusten sekä juhlien viettämisen, virsien ja rukousten osalta.
Toisinaan julkisuudessa on annettu ymmärtää, että Lähetyshiippakunta olisi perustettu vastustamaan tiettyjä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätöksiä. Tämä ei kuitenkaan ole meidän oma ymmärryksemme. Sen sijaan luterilaisen kirkko-oppimme ytimessä ovat sana ja sakramentit. Augsburgin tunnustuksen VII artikla lausuu kirkosta seuraavasti:
”Yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.”
Kristuksessa ja armonvälineiden yhteydessä eläminen on kristityn vapaus, oikeus ja velvollisuus. Pohjimmiltaan Lähetyshiippakunnan seurakunnat ovatkin olemassa siksi, että meillä olisi mahdollisuus elää Kristuksen yhteydessä, armonvälineiden äärellä.
”Kun valhe on päässyt uskonnon suojamuurien sisälle, kun tärkeät opit on käännetty päälaelleen ja sakramenttien hoito on laiminlyöty, on kirkon perusta, nimittäin profeettojen ja apostolien oppi, tuhottu. Silloin kirkko varmasti sortuu.” Näin totesi ranskalainen uskonpuhdistaja Jean Calvin 1500-luvun puolivälissä. Hän oli nähnyt Rooman kirkon harhat ja alennustilan, mutta hänellä oli huoli myös Geneven uudistetusta kirkosta.
Kirkko on aina kiusattuna, ei vain ulkoa, vaan myös sisältä. Apostoli Paavali sanoi Efeson nuoren seurakunnan pastoreille: ”teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka vääristelevät totuutta vetääkseen opetuslapset mukaansa” (Apt. 20). Seurakunta oli kokenut heti alkutaipaleellaan ahdistusta ja vainoa, mutta suurin vaara olivat harhaopettajat.
Suurin osa Uuden testamentin kirjeistä on kirjoitettu väärien oppien, kristittyjen lankeemusten ja riitojen aiheuttamien kriisien takia: Galatiassa oli langettu pois evankeliumista takaisin juutalaisten sääntöihin, Roomassa kreikkalaiset ja juutalaiset kristityt halveksivat toisiaan, Korintissa seurakunnan sotkut tekivät Herran pöydästäkin riidan paikan. Myös Johannes joutui varoittamaan monista antikristuksista, joita oli jo hänen eläessään liikkeellä.
Kaikkina aikoina on kirkko kärsinyt väärien opettajien ja huonojen paimenten takia, ja kirkkokansa on itsekin antanut eksyttää itsensä usein hämmästyttävän helposti. On turha luulla, että nykyään olisimme viisaampia. Ihmissydän on tehdas, joka tuottaa yhä uusia harhaoppeja ja epäjumalia.
Onko sitten kirkon mahdollista selviytyä harhaopeista ja harharetkistä, vai onko myös Lähetyshiippakunnan kohtalona lopulta eksymys ja luopumus? Nuorena olin perustamassa kristillistä nuorisojärjestöä. Me perustajat tiesimme hyvin, että moni liike ja järjestö oli kyllä aloittanut hyvin, mutta myöhemmin menettänyt suolansa. Jumalan sana, evankeliumi ja sielujen iankaikkinen kohtalo eivät enää olleet tärkeitä tai sitten jokin harhaoppi oli alkanut jäytää perustaa. Päätimme, ettei meille saisi käydä samoin ja mietimme sääntöihin pykäliä, joilla säästäisimme oman järjestömme samalta kohtalolta. Ehdotuksia tuli paljon, mutta joukossamme ollut kokeneempi veli sanoi lopulta: ”Älkää luulko, että säännöillä voidaan estää luopumus.”
Kirkkojärjestys/hiippakuntajärjestys on silti tarpeellinen. Se voi parhaimmillaan muistuttaa siitä, mikä on kirkossa tärkeintä: Pyhän Jumalan sana ja Sanaan perustuvat sakramentit, Kristus itse ja Hänen evankeliuminsa julistaminen. Mutta ”petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa” (Jer. 17). Eikö kirkkoon luikertelevia harhoja sitten pysty mitenkään pysäyttämään?
Siellä, missä julistetaan puhdasta Jumalan sanaa, huudetaan avuksi Herraamme Jeesusta omien syntien tähden ja tunnustetaan Jumalan valmistamaa iankaikkista pelastusta, pysytään oikeassa suhteessa Jumalaan. Raamatussa kutsutaan kristittyjä useasti heiksi, jotka avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä (1 Kor.1). Heprealaiskirje kehottaa: Kun meillä siis on suuri Ylipappi, läpi taivasten kulkenut, Jeesus, Jumalan Poika, pitäkäämme kiinni tunnustuksesta (Hepr. 4).
Tunnustus on kristityn suuri etuoikeus. Tunnustaa (Raamatussa: homologein, sanoa samoin), on sanoa Jumalalle, itselle, toisille kristityille ja maailmalle ääneen se, minkä Jumala on ilmoittanut ja mitä kristityt sukupolvet ovat sanoneet jo ennen meitä ja miljoonat kristityt sanovat meidän kanssamme. He eivät joudu keksimään ja arvailemaan, vaan he tunnustavat sen, mitä Jumala on kristikunnalle alusta alkaen puhunut.
Kun Jumalan sana tuomitsee synneistä, tunnustan, että Jumala on oikeassa, minä väärässä. Kun Jumalan sana sanoo, että Jumala on lähettänyt Poikansa kärsimään minun rangaistukseni, tunnustan senkin ja kiitän Jumalaa Hänen sanomattomasta armostaan, syntien anteeksiannosta.
Kristillisen kirkon olemus on kirkon yhteisessä tunnustuksessa; siinä on kirkon uskon sisältö ja tunnustaminen on kristillisen kirkon vanhurskas tapa suhtautua Jumalaan: Jumala puhuu, me tunnustamme. Jumala tuomitsee, me tunnustamme syntimme. Jumala lupaa, me tunnustamme, kiitämme ja ylistämme Vapahtajaamme, Kolmiyhteistä Jumalaa.
Risto Soramies
Lähetyshiippakunnan emerituspiispa
Kesän ehdoton huipentuma minulle oli kirkkomme kesäjuhlat Loimaalla. Saimme kolmatta kertaa yhdessä kokea samassa teltassa, miten jumalanpalvelus on meille elämänä ja kirkko kotinamme. Oma ja monien kokemus tälläkin kertaa oli: saimme lahjaksi taivaasta virvoittavat päivät. Hengellisten kesäjuhlien perinne Suomessa on vanha ja vahva. Lähetyshiippakunnassa toive omista kesäjuhlista syntyi innosta kentältä eikä komiteapäätöksenä. Tämä on näkynyt vahvana vapaaehtoisorganisaationa, joka on vastannut juhlien toteutuksesta. Haluankin kiittää kaikkia yli kolmeasataa vapaaehtoista, jotka monilla lahjoillanne ja vaivannäöllänne mahdollistitte juhlan! On selvää, että tällaisen juhlan järjestäminen vaatii suuria ponnistuksia eikä se saisi syödä voimavaroja perustyöstä seurakunnissamme. Kun nyt rukoillen kysellään ja kartoitetaan suunnitelmia jatkosta, on hyvä kysyä, miksi tällaista juhlaa tarvitaan. Itse mielessäni katson neljää ikkunaa, jotka minulle alleviivaavat kesäjuhlan merkitystä kirkkomme työssä.
Ikkuna seurakuntalaisillemme kirkkoomme. Kesäjuhla on Lähetyshiippakunnan ainoa valtakunnallinen tapahtuma. Se mahdollistaa eri ikäisten eri puolilta Suomea tulla yhteen. Voi osallistua yhteisiin palvelutehtäviin tai vaihtaa luontevasti kuulumiset makkarajonossa. Monet seurakuntamme ovat pieniä. On rohkaisevaa tavata toisia saman tien kulkijoita. Meitä on monta -kokemus ei ole vähäarvoinen. Erityisesti ajattelen satoja lapsia ja nuoria, joille yhteinen juhla jättää syvän hengellisen muistijäljen. Ystävyyssuhteiden syntyminen ja vahvistuminen sekä vastuunkantoon hiljalleen kasvaminen ovat oleellisia asioita kirkkomme tulevaisuutta ajatellen.
Ikkuna tulla tutustumaan kirkkoomme. Oli puhuttelevaa keskustella juhlassa ihmisten kanssa, jotka olivat ensi kertaa Lähetyshiippakunnan tilaisuudessa tai ylipäänsä hengellisessä tapahtumassa. Kesäjuhla antaakin matalankynnyksen mahdollisuuden tulla paikan päälle tai verkkolähetysten kautta tutustua kirkkomme opetukseen ja työhön. Juhla osaltaan tuo esille, että olemme Lähetyshiippakunta. Se tekee tunnetuksi niin juhlapaikkakunnalla kuin valtakunnallisesti kirkkoamme ja raamatullis-tunnuksellista opetustamme.
Ikkuna sisarkirkoillemme kirkkoomme. Kesäjuhla on luonteva paikka kutsua vieraita sisarkirkoistamme. Kaikki ulkomaiset vierailijat ovatkin olleet rohkaistuneita ja kiitollisia kokemastaan. Uskon, että meillekin on avartavaa ja vahvistavaa kuulla, kohdata ja nähdä sisaria ja veljiä yhteistyökirkoistamme ja lähetyskentiltä.
Ikkuna taivaallisiin lahjoihin. Tärkeintä kesäjuhlissa on tietenkin sen hengellinen anti. Rukoukseni on, että juhlaikkunasta näkyy aina Vapahtajan lempeät kasvot. Kaiken julistuksen ja opetuksen lähtökohtana ja päätepisteenä on Kristuksen Jeesuksen armotyö. Emme pyöritä kyläkarnevaalia vaan kokoonnumme Jumalan elävän ja voimallisen sanan äärelle. Yhteinen virrenveisuu ja hetkipalvelukset rytmittävä jokaista juhlapäivää. Juhla mahdollistaa myös ajankohtaisten aiheiden käsittelyn Raamatun valossa ja kirkkomme työn suuntaviivojen yhdessä jakamisen. Jokaisen juhlan teema kiteyttää hengellistä näkyämme. Yhteinen juhlallinen ehtoollismessu puolestaan konkretisoi, miten olemme yksi ruumis Kristuksessa. Taivas on auki meille syntisille tulla armoa omistamaan.
Kesäjuhlan onnistuminen lepää aina yksin Jumalan siunauksen varassa. Juhlien mahdollistuminen kuitenkin riippuu siitä, minkä merkityksen seurakuntalaisemme sille antavat. Raivataanko juhlaviikonloppu mahdollisuuksien mukaan vapaaksi? Tullaanko paikan päälle? Kannetaanko juhlaa rukouksin ja taloudellisesti? Löytyykö vapaaehtoisia palvelutehtäviin?
Kirkkona elämme seurakuntiemme viikoittaisissa messuissa. Kesäjuhla parhaimmillaan voi vahvistaa tätä työnäkyämme.
Kun Sinä katsot tästä avatusta juhlaikkunasta, mitä sinä näet?
Juhana Pohjola
piispa
Maanantaina vietettyihin kuninkaallisiin hautajaisin asti Iso-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistynyt Kuningaskunta vietti virallista suruaikaa, maan historian pitkäaikaisimman hallitsijan, kuningatar Elisabet II:n, siirryttyä ajasta iankaikkisuuteen 96 vuoden
iässä. Hän oli ehtinyt kantaa kruunua 70 vuotta.
Kuningattaren kuolema monella tavalla pysäytti koko maan. Julkisia tapahtumia peruttiin tai lykättiin, ylimääräisiä jumalanpalveluksia järjestettiin kiireessä, ja sunnuntain saarnat kirjoitettiin uudestaan. Radio- ja TV-kanavat täyttyivät suorista lähetyksistä, joissa seurattiin ikivanhoja seremonioita vallan vaihtuessa sekä keskusteltiin edesmenneestä valtiaasta.
Yksi teema on noussut yli kaiken: Elisabetin poikkeuksellinen ja kaikesta päätellen särkymätön velvollisuudentunto. 21-vuotiaana kruununprinsessana annettu lupaus piti loppuun asti: ”Omistan koko elämäni, olkoon se sitten lyhyt tai pitkä, teidän palvelemiseenne”. Vielä kaksi päivää ennen kuolemaansa hauras kuningatar vastaanotti eroavan pääministerin ja hänen juuri nimitetyn seuraajansa.
On todettu aivan oikein, että Elisabetin omistautuminen hänelle uskotulle tehtävälle oli poikkeuksellista ja esimerkillistä. Kuinka paljon paremmassa hoidossa maailmamme olisi, jos useammat meistä samalla tavalla omistautuisivat velvollisuuksiensa täyttämiseen!
Lähes yhtä suuren huomion on saanut toinen merkittävä piirre tässä aikamme suurhenkilössä: Hänen vahva omakohtainen kristillinen uskonsa, josta hän julkisesti todisti vuosi toisensa jälkeen. Yhden todistajan mukaan, Elisabet kerran ilmaisi toivonsa, että Jeesus palaisi hänen elinaikanaan, ”koska mikä olisikaan hienompaa kuin saada laskea kruununi hänen jalkojensa juureen!”
Nämä kaksi piirrettä Elisabet II:ssa eivät osuneet yhteen hänen persoonassaan vain sattumalta. Hän oli sisäistänyt, ei vain kasvatuksessa iskostetut arvot, vaan Pyhän Raamatun opetuksen.
Jeesus itse tähdensi opetuslapsilleen, että toisin kuin pakanamaailmassa, ”joka teidän keskuudessanne tahtoo suureksi tulla, se olkoon teidän palvelijanne” (Mark. 10:42–43). Samoin apostoli Paavali kehottaa: ”Kaikki, mitä teette, se tehkää sydämestänne, niin kuin Herralle eikä ihmisille, tietäen, että te saatte Herralta palkaksi perinnön; te palvelette Herraa Kristusta” (Kol. 3:23). Elisabet ymmärsi saaneensa vastuullisen palvelutehtävän ja parhaansa mukaan pyrki palvelemaan Herraa Kristusta olemalla uskollinen kutsumuksessansa.
Luterilaiset Tunnustuskirjat kehottavat kristittyjä edesmenneiden pyhien kunnioittamiseen. Teemme sen ensinnäkin kiittämällä Jumalaa ja toiseksi tarkkailemalla Jumalan armoa pyhien elämässä oman uskomme vahvistamiseksi. ”Kolmas kunnioittamisen muoto on, että me jäljittelemme pyhiä, seuraten ensinnä heidän uskoaan, sitten myös muita hyveitään, joita jokaisen tulee oman kutsumuksena mukaisesti jäljitellä” (Apol. XXI:6).
Ei moniakaan meistä ole kutsuttu vuorenhuipulle johtamaan yhteiskuntaamme, saati sitten kansakuntia. Ei moniakaan meistä ole kutsuttu johtamaan seurakuntaa, saati sitten kirkkoa. Ani harva meistä jättää nimensä historiankirjoihin.
Kaikkien kastettujen nimet on kuitenkin kirjoitettu teurastetun Karitsan elämänkirjaan. Olemme saaneet jumalallisen kutsumuksen Kristuksen ruumiin jäseniksi. Siksi myös meidän palvelustehtävämme tässä maailmassa, olkoon se suuri tai pieni, on jumalallinen kutsumuksemme. Jäljittelemällä Elisabetia ja muita pyhiä, seuraamalla heidän uskoaan ja sitten myös muita hyveitään, voimme olla täydellisen varmoja siitä, että mekin saamme jonain päivänä laskea kruunumme Karitsan jalkojen juureen.
Tapani Simojoki
Kirjoittaja on Englannin evankelis-luterilaisen kirkon (ELCE) pastori.
Lähetyshiippakunnan Kesäjuhla huipentui sunnuntaiaamun messuun juhlateltassa. Loimaan viljavien peltojen keskellä Herran elopellolle pyhään paimenvirkaan vihittiin Mikko Aho ja Harri Hernesmaa. Aho on kutsuttu Turkuun, Pyhän Paavalin luterilaisen seurakunnan pastoriksi, ja Hernesmaa Parikkalaan, Pyhän ristin luterilaisen seurakuntaan, OTO-pastoriksi. Ordinaatiomessun toimitti piispa Juhana Pohjola. Avustavana liturgina toimi Joel Kerosuo. Lisäksi messussa palveli iso joukko pastoreita ja vastuunkantajia. Aiemmista Kesäjuhlista tuttuun tapaan messun musiikki oli erityisen koskettavaa ja virrenveisuu voimakasta. Yhteisöllisyyden tunne oli vahvaa, kun kuutisensataa ihmistä kokoontui yhteen Herran alttarin ääreen.
Ordinaatiomessun saarnassa Juhana-piispa käsitteli kirkastussunnuntain evankeliumitekstiä (Matt. 17: 1–8). Tekstistä piispa nosti esiin Jumalan sanat, jotka sopivat niin vasta vihittyjen pastoreiden kuin kaikkien ihmisten elämään:
”Nyt te liitytte pitkään ketjuun apostolisen viran haltijoina. Isän Jumalan ääni kantautuu tähän hetkeen: ”Kuulkaa häntä.” Saarnavirka on jumalallisesti asetettu, jotta Isän oikea ja hyvä tahto saisi kaikua vuorelta kaikkialle maailmaan myös teidän suunne kautta julistuksessa ja kirkollisissa toimituksissa: Kuulkaa häntä te kristityt, jotka kasteessa puettiin kirkkauden vaatteisiin, älkää pitäkö halpana lahjaanne vaan vaeltakaa hänen valossaan. Kuulkaa häntä te konfirmoidut, maailman unelmahötön keskellä ei ole mitään merkityksellisempää ja parempaa kuin elämä hänen yhteydessään. Kuulkaa häntä ja hänen varoituksen sanojaan te, jotka olette kadottaneet Jumalan pelon ja omaa hyveellisyyttänne säteillen kuuntelette aikamme suvaitsevaisuusmantroja. Kuulkaa häntä te nuoret miehet ja naiset, olkaa rohkeat ja siunatut solmimaan avioliitto ja ottamaan lapsia runsaasti vastaan, jos niitä lahjaksi annetaan. Kuulkaa häntä, te elävät ja arkussa makaavat: Minä olen herättävä teidät kaikki viimeiset tuomiolle vastaamaan, miten käytitte lahjaksi annetut vuotenne ja mihin turvasitte elämässänne.”
Kesäjuhlan ohjelma päättyy sunnuntaina iltapäivällä Lähetysjuhlaan. Juhlassa kuullaan muun muassa Saksan itsenäisen evankelis–luterilaisen kirkon piispaa ja ILC:n (International Lutheran Council) puheenjohtaja Hans-Jörg Voigtia, virkaan vihittyjä pastoreita sekä Kesäjuhlaan saapuneita kenialaisia vieraita.
Ordinaatiomessun tallenteen voit katsoa täältä.
Klo 14 alkavaa Lähetysjuhlaa pääset seuraamaan täältä.
Pitkän aikavälin suunnitelmien tekeminen mielletään yleensä viralliseksi kokoukseksi, ja näin usein toimitaankin. Strategiatyö on myös hyvin luovaa ja konkreettista, kuten muista kuvista käy ilmi.
Olemme vaimoni kanssa saaneet elämässämme montaa käsittämättömän suurta lahjaa; yksi niistä on vuodet Afganistanissa. Miksi lähdimme Afganistaniin, maahan, josta emme tienneet paljoakaan ja johon oli hyvin vaikea edes päästä? Jumala antoi meille kutsun lähteä Afganistaniin. Omalla kohdallani sain tuon Jumalan kutsun syksyllä 1982 opiskellessani Helsingissä. Olin 1,5 vuotta aikaisemmin saanut armon tulla herätykseen ja uskoon. Usean valmistautumisvuoden jälkeen saavuimme nuorena avioparina Kabulin kansainväliselle lentokentälle maaliskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1988.
Maa oli Neuvostoliiton miehittämä. Melko pian mieleeni alkoi iskostua, että jokainen päivä, jonka saamme elää tässä maassa, on Jumalan armoa. Elämä oli epävarmuudessa elämistä. Jo parin ensimmäisen kuukauden jälkeen pääkaupunkiin saavuttuamme sissit ampuivat viikoittain kymmeniä raketteja kaupunkiin. Vuosien varrella näissä iskuissa kuoli tuhansia ihmisiä. Joskus tuli aseellisia vallankaappausyrityksiä. Pimeän aikaan maan hallitus ampui Scud-ohjuksia maaseudun sissitukikohtiin. Ohjusten hävittäjäkoneen kaltainen massiivinen ääni herätti öisin miettimään, mihin ohjus tällä kertaa osuu. Uutiset taisteluista Kabulin ulkopuolella herättivät huolta. Pohdimme, milloin sissit valtaavat sen. Välillä polttoaineet olivat loppumaisillaan pääkaupungista ja elintarvikkeiden hinnat nousivat huolestuttavasti. Valloittajamaa varusti joukkojaan suurilla kuljetuskoneilla, jotka sekä lähestyessään Kabulin lentokenttää ja sieltä noustessaan pudottivat kymmeniä magnesiumpanoksia ilmaan estääkseen sissien käyttämien lämpöhakuisten Stinger-ohjusten osumisen näihin koneisiin. Jokainen kuljetuslentokone pudotti useita kymmeniä näitä ”suojapanoksia”, jotka sitten lopulta putosivat maahan ja aiheuttivat varsinkin lapsille tuhoisia palovammoja. Elämä oli, kaiken arkisen touhun keskellä, arvaamatonta, mutta silti Jumalan ihmeellisen armon ympäröimää.
Teimme arkisen työmme erilaisissa kehitysprojekteissa. Lääkintävoimistelijana opetin afgaaninuoria fysioterapiakoulussa. Vaimoni teki ensimmäisen lapsemme syntymään asti töitä äitiys- ja lastenneuvolaklinikalla. Myöhemmin olin myös esimiesvastuussa näkövammaiskoulusta ja useissa muissa projekteissa. Projektien tarpeet olivat jatkuvia. Piti saada lisää henkilöstöä ja kalustoa, aika ajoin myös rakentaa uusia rakennuksia. Organisaatiomme hallinnossa ja projekteissamme jouduimme kysymään yhä useammin: ”Jos näin teemme, mihin se vie meidät?” ja ”Millainen on pitkän aikavälin tavoitteemme tälle työlle?” Jotkut kollegoistani sanoivatkin minulle, että ei kannata suunnitella mitään, sillä suunnitelmat kuitenkin muuttuvat koko ajan.
”Neuvokkuudella näet on sinun käytävä sotaa ja neuvonantajien runsaus tuo menestyksen.” (Sanalaskut 24:6) Neuvokkuus tarkoittaa suuntaa ja neuvonpitoa. Sana ”sota” rakentuu hebrean kielen kielikuvasta sekoittaa jauhoja ja vettä, eli ”vaivata leipätaikinaa.” On siis kyse varsin arkisesta työstä, joka vaatii kärsivällisyyttä. Kun kirjoitan tässä suunnittelusta, tarkoitan itse asiassa strategiaa, joka on asioiden työstämistä – vaivaamista. Apostoli Paavali puhuu tästä sanoilla ”En juokse umpimähkään, en taistele niin kuin ilmaan hosuen.” (1. Korinttolaiskirje 9:26) Merkillisellä tavalla myös Kristuksen evankeliumi rakentuu Jumalan suunnitelmaan, jonka Hän on ilmoittanut Vanhan ja Uuden Testamentin pyhissä kirjoituksissa, puhumme Jumalan pelastussuunnitelmasta.
Suunnitelmia tehdään hyvin erilaisissa olosuhteissa ja tilanteissa, vaikkapa kuten tässä, teetä juoden ja afgaanimaton päällä suunnitelmia hahmotellen.
Kun kirjoitin suunnittelusta, tarkoitin itse asiassa strategiaa. Strategia tarkoittaa suurten ja pitkän aikavälin asiakokonaisuuksien täsmentämistä ja konkreettisten tavoitteiden asettamista. Saimme tehdä työtä Afganistanissa lähes 21 vuotta. Sain siis usein kuulla, että ”kun emme tiedä edes huomisesta päivästä ja kaikki on niin epävarmaa, mitä hyötyä on yrittää luoda pitkän aikavälin isoja linjauksia ja tavoitteita?” Minun oli kuitenkin vaikea taipua hyväksymään tällaista ajattelutapaa. Teimme yhä useammalle projektille ja myös koko organisaatiolle pitkän tähtäimen suunnitelmia. Koska sain seurata näiden pitkän aikavälin suunnitelmien etenemistä ja toteutumista vuosien ajan, huomasin, että pääsääntöisesti ne projektit, joissa oli nähty vaivaa suunnitelmien tekemiseen (strategiatyöhön), näkivät myös tavoitteiden toteutuvan, vaikkakaan ei välttämättä sillä tavalla, kuin olivat suunnitelmia tehneet. Jotkut projektimme joutuivat jopa vaihtamaan maantieteellistä sijaintiaan, ja työ sai jatkua suunnitelmien mukaan, koska suunta (strategia) oli selvä.
Useimmiten ne työn osa-alueet, joissa ei ollut tehty pitkän aikavälin suunnitelmia, menivät eteenpäin hyvin ”reaktiivisesti”. Tällaisissa projekteissa törmättiin toistuvasti äkkinäisiin henkilöstötarpeisiin tai hankintoihin. Päädyin toteamaan, ettei ongelma ei ratkea lisäämällä henkilöstöä tai kalustoa, vaan niin, että työ – kaiken epävarmuuden keskellä – suunnitellaan riittävän hyvin.”
Pellon kasvun tutkinen arjessa johtaa suunnitteluun jatkotoimenpiteistä.
Olen pohtinut yllä kuvaamaani myös seurakuntaelämän näkökulmasta. Ajattelen, että seurakunnan rakentaminen ja rakentuminen on äärimmäisen pitkäjänteistä työtä ja vaatii suunnittelua. Jokainen seurakunta on hieman erilainen kuin muut ja tarvitsee oman työnsä suunnitteluun sopivan työvälineen ja prosessin. Tosin mekin voisimme nyt kysyä, kannattaako mitään suunnitella, kun kaikki on niin epävarmaa? Apostoli Paavali suunnitteli työtään eteenpäin. Useassa kohtaa hän viittaa tulevien vuosien ja kuukausien suunnitelmiin. Hän näki tarpeelliseksi mennä tulevaisuudessa Roomaan ja suunnitteli lähetysmatkojaan miettien, milloin matkustaminen olisi sujuvinta. Hän myös, mitä ilmeisimmin, suunnitteli pastoreiden asettamisen, heidän tukemisensa, seurakunnan moninaisten lahjojen käytön ja kirjeidensä lähettämisen melko pitkälle eteenpäin. Tämän kaiken tietenkin Pyhän Hengen ohjauksessa. Rohkaisenkin seurakuntia suunnittelemaan työtään eteenpäin, omalla tahdillaan ja seurakuntaa osallistamalla. Erityisesti epävarmuuden keskellä.
Harri Lammi
Elämme aikaa, joka on täynnä ahdistusta ja pelkoa. Urbanisaation, teknologisen kehityksen ja modernisoinnin seurauksina elämme yhteiskunnassamme jatkuvassa muutoksen tilassa. Muutokset ovat suhteellisen suuria ja todella nopeita. Niihin voi kuulua aivan tavallisia asioita, kuten pankissa käynti. 50 vuotta sitten olisi ollut ennenkuulumatonta nähdä pankin ikkunassa kyltti: ”Emme käsittele rahaa”. Mikä sellainen pankki sellainen on olevinaan? Nykyaikainen pankki, joka ei käsittele käteistä.
Vaikka kaikki muutokset olisivat hyviä, kokisimme turvattomuutta. Ihminen on luonnostaan mukautuva ja tottuu nopeasti vallitseviin oloihin. Mitä siis tehdä, kun muutokset ovat suorastaan pahoja? Mitä ajatella kansankirkoista, jotka hylkäävät Jumalan sanan? Entä miten käsitellä Ukrainan sotaa, koronaa tai taloudellisia kriisejä? Ulottuvillamme on tietoa enemmän kuin koskaan ennen, ja samaan aikaan kysymykset heräävät: Mikä tieto on totta, ja keneen voi luottaa? Vaikka kristillinen kirkko on aina ollut taisteleva kirkko täällä maan päällä, on todettava, että synnytystuskat ovat nyt vahvempia kuin koskaan ennen. Kristuksen tulo lähenee päivä päivältä.
Meidän on kysyttävä itseltämme, miten voimme elää ja säilyä kirkkona tällaisena aikana. Yritän vastata kysymykseen kahdesta, luomisen ja kristillisyyden, näkökulmasta.
Joku teologi on kirjoittanut: Ensin ihminen, sitten kristitty. Uskomme Isään Jumalaan, taivaan ja maan Luojaan. Siksi meidän on kristillisenä kirkkona tunnustettava myös tämä näkökulma. Emme voi vain unohtaa, mitä ympärillämme tapahtuu, tai sanoa, ettei meillä ole mitään tekemistä sen kanssa. ”Keskitytään vain Jeesukseen” kuulostaa hurskaalta, mutta tässä tapauksessa se on epäraamatullinen ilmaisu. Raamattu opettaa, että Jumala on luonut meidät, ja siksi meidät on kutsuttu elämään tässä maailmassa Kristuksen opetuslapsina.
Kirkkona olemme seuraavanlaisessa tilanteessa. Ensinnäkin meidät on kutsuttu julistamaan ja todistamaan Jumalan Sanan totuuksista tässä yhteiskunnassa. Se koskee terveyttä, elämää avioliitossa, itsenäisyyttä, sotaa tai mitä tahansa muuta aihetta käsitteleviä kysymyksiä. Kun Raamattu puhuu, meidänkin on puhuttava. Silloin kyse ei ole vain ”minusta ja Jeesuksesta”, vaan maailmasta, jonka Jumala on luonut ja joka lopulta kuuluu Hänelle. Tämän vuoksi on erittäin tärkeää ja hienoa, että kirkkona olemme pystyneet tukemaan Päivi Räsästä hänen oikeudenkäynnissään. Myös muut raamatulliset arvot, kuten totuudellisuus, rakkaus lähimmäisiemme kohtaan ja rehellisyys ovat merkittäviä. Kirkkona me tahdomme seistä niiden takana ja myös pyrkiä noudattamaan Raamatun arvoja omassa vaelluksessamme.
Toisaalta emme voi puhua silloin, kun Raamattu ei puhu. Kirkkona emme voi vastata kysymyksiin, joista Raamattu vaikenee. Raamattu ei anna meille vastauksia kaikkiin kysymyksiin, joita meillä on. Se ei kerro meille, onko parempi asua kaupungissa vai maalla. Siinä ei kerrota, mikä tieto Ukrainan sodasta on totta, tai mikä on oikea käytännöllinen ratkaisu koronaviruskriisiin tai rokotteisiin. Näissä kysymyksissä on jätettävä tilaa vapaalle ajattelulle, eri asiantuntijoille ja erilaisille päätöksille. Kaiken tämän tulee tapahtua kehyksessä, jonka Raamattu itse antaa meille.
Koska Raamattu ei anna meille sitovia ohjeita kaikkiin asioihin, seurakunnissamme on monenlaisia mielipiteitä. Tämä tuli hyvinkin selkeästi esiin koronan aikana. Monet Lähetyshiippakunnan seurakunnat huomasivat olevansa eri linjoilla keskenään, miten toimia koronan suhteen. Tällainen ilmiö herättää meissä varmasti huolta. Jos meillä olisi maailmassa ryhmä, joka ajattelisi kaikista asioista aivan kuten me, se olisi valtava lohtu. Tilanne ei kuitenkaan ole sellainen. Sen sijaan olemme jakautuneet myös käytännön kysymyksissä. Tämä tarkoittaa, että ahdistuksen tunne, jota monet kokevat, vain syventyy. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tämä on suuri syy siihen, miksi monet kristityt ovat nykyään niin murheellisia. Näemme ja tunnemme, että edes veljemme eivät ole täysin kanssamme. Niinpä koemme olevamme täysin yksin. Kukaan ei ymmärrä meitä eikä ole kanssamme samaa mieltä.
Kun kyse on konkreettisesta seurakuntaelämästä, kaikkia konflikteja ei ole mahdollista ratkaista. Ei ainakaan niin, että kaikki olisivat samaa mieltä. Jos tämä onnistuisi, se tarkoittaisi, että olisimme lahko. Lahkolle on ominaista, että sen jäsenet eivät saa ajatella tai kyseenalaistaa mitään, mitä johtaja tai johtajat sanovat. Emme siis voi ratkaista joka asiaa niin, että kaikki näkisivät sen täysin samalla tavalla. Sen sijaan voimme luoda tilaa vuoropuhelulle. Meidän ei tarvitse pystyä ratkaisemaan kaikkea tai pystyä päätymään joka asiassa yhteiseen sopimukseen, mutta voimme yrittää saada eri osapuolet keskustelemaan keskenään. Seurakuntamme voivat olla paikkoja, joissa ihmisillä on mahdollisuus ilmaista mielipiteensä ja ajatuksensa ilman uhkia, vihamielisyyttä tai häpeää. On niin monia asioita, joista voimme olla eri mieltä ilman, että veljellinen rakkautemme ja yhtenäisyytemme ovat uhattuina. Kaikki nämä ovat sellaisia kysymyksiä, joissa Raamattu ei suoraan sano, miten sinun pitäisi ajatella ja uskoa.
Kirkkokahvit, eri ryhmät, yksittäiset kokoukset tai muut tilaisuudet tarjoavat keskustelun mahdollisuuksia. Meidän aikanamme on uskomattoman tärkeää korostaa, että on olemassa tärkeitä asioita ja vielä ne kaikista tärkeimmät asiat. On paljon tärkeitä kysymyksiä, joiden lisäksi meillä on tärkein asia: evankeliumin totuus. Kun asioiden tärkeysjärjestys on tämä, näemme oikein. Keskustelumme helpottuu, jos luomme sille kehyksen. Esimerkiksi koronakriisistä keskusteltaessa on todella tärkeää sanoa ääneen: ”Emme nyt keskustele kristillisestä vakaumuksestamme, ikuisesta autuudestamme tai siitä, kuinka rakastavia yksilöitä tai hyviä kansalaisia olemme, älykkyydestämme, olemmeko kauniita vai rumia, ansaitsemmeko läheisyyttä vai vihaa, vaan koronakriisistä. Siitä keskustelussa on kyse, ei mistään muusta.” Kehyksen luomisen yhteydessä voidaan todeta, että voimme ajatella eri tavoin ja silti rakastaa toisiamme. Voimme todella päättää arvostaa ja kunnioittaa toisiamme silloinkin, kun ajattelemme eri tavalla. Eräs vanhempi mies sanoikin viisasti: ”Sopu pysyy pitämällä”. Ehkä juuri nämä tilaisuudet ovat loistava tilaisuus osoittaa, ettemme ole lihallisia (1 Kor. 3).
Mikä sitten on erityinen kristillinen näkökulma tähän asiaan? Mikä on tie eteenpäin? Eräs tarina kertoo miehestä, joka varasi matkan autiomaahan. Kun mies saapui sinne oppaan kanssa, hän näki vain hiekkaa kaikkialla. Missään ei näkynyt näkyviä jälkiä, joihin voisi suunnata. Mies oli kauhuissaan ja sanoi oppaalle: ”En näe tietä, miten tulemme selviämään?” Opas vastasi hänelle: ”Minä olen tie.” Opas tiesi tarkalleen, miten suunnistaa aavikon läpi. Tämä on kristillisen seurakunnan lähtökohta: Jeesus on tie.
Kristityn elämä on tietyllä tavalla jakaantunutta. Emme konkreettisesti tiedä, mihin olemme menossa tai miten meidän käy. Emme tiedä tulevaisuuttamme. Emme tiedä, miten käy Suomen maan tulevaisuudessa, elämmekö vanhoiksi, onko meille töitä, pysymmekö terveinä, tuleeko Jeesus takaisin ennen kuin kuolemme, ja monia muita asioita. Samalla tavalla kuin Jeesuksen opetuslapset eivät tienneet omaa tulevaisuuttaan tai Rooman valtakunnan tulevaisuutta. Jos opetuslapset olisivat tienneet tulevaisuutensa, he olisivat varmasti olleet melko epätoivoisia. Armoa onkin usein se, että voimme ottaa yhden päivän kerrallaan Isän kädestä.
Samalla tiedämme, että Herra on kanssamme. ”Minä olen tie”, Jeesus sanoo, ”niin kauan kuin kävelet kanssani, olet matkalla taivaaseen.” Siksi tiedämme myös määränpäämme. Tunnemme tulevaisuuden sillä tavalla. Tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut. (Room. 8). Tässä yhteydessä on tärkeää, että olemme jälleen hyvin käytännöllisiä ja maanläheisiä.
Siksi meillä on kaste, ehtoollinen, tunnustus ja saarna. Ne antavat meille turvallisen jalansijan tämän pahan maailmanajan keskellä. Voimme tarttua niihin ikään kuin ankkureina myrskyisellä merellä. Riippumatta siitä, mikä kriisi tulee seuraavaksi tässä maailmassa tai henkilökohtaisessa elämässämme, voimme sanoa: ”Minut on kastettu Jeesuksen nimeen, minä syön ja juon hänen todellista ruumistaan ja verta syntieni anteeksisaamiseksi, kuulen Hänen sanansa julistettavan minulle joka sunnuntai.” Tämä on varmasti totta, minä olen hänen ja hän on minun. Siksi myös kaikkien Jumalan lupausten on pidettävä paikkansa juuri minun elämässäni. Kaikki vaikuttaa minun iankaikkiseksi parhaakseni, vaikka en sitä nyt näkisi tai kokisi mitenkään tuntuvasti. Kotini on taivaassa. Voi olla, että Jumala salatussa viisaudessaan päättää koetella minua, mutta hän ei koskaan hylkää minua. Tästä olen varma, tällä perustalla voin levätä ja kestää. Siksi kristillisellä seurakunnalla on myös vahva toivo tässä sekavassa ja ahdistavassa ajassa. Tapahtuipa mitä tahansa, toivomme ei horju, sillä se on viime kädessä meidän ulkopuolellamme. Tuo toivo on Kristus itse.
Sebastian Grünbaum
Sekä juutalaiset että kristityt viettävät pääsiäistä. Se on näiden molempien uskontojen tärkein vuosittainen juhla. Pääsiäinen ei menettänyt merkitystään kristinuskon synnyttyä, mutta sai uuden sisällön. On siksi syytä katsoa tarkemmin, kuinka juutalaisesta pääsiäisestä tuli kristillinen juhlapyhä.
Yleensä ajatellaan, että juutalaiset viettävät pääsiäistä sen muistoksi, että kansa vapautui Mooseksen johdolla Egyptin orjuudesta. Tarkalleen ottaen tämä ei kuitenkaan ole pääsiäisenvieton kova ydin.
Juutalaiset kutsuvat nimittäin pääsiäistä nimellä pesah, joka tulee sanasta pasah, joka tarkoittaa ”mennä ohi” tai ”jättää väliin”. Tuo sana viittaa Egyptin kymmenenteen vitsaukseen, esikoisten surmaamiseen. Jumala ilmoitti Mooseksen kautta faraolle: ”Puoliyön aikana minä lähden kulkemaan kautta Egyptin maan. Ja kaikki esikoiset Egyptin maassa kuolevat, valtaistuimellansa istuvan faraon esikoisesta käsikiveä vääntävän orjattaren esikoiseen asti, ynnä kaikki karjan esikoiset” (2. Moos. 11:4-5).
Israelilaisia perheenisiä Jumala sen sijaan käski teurastamaan karitsan ja sivelemään sen verellä talon ovenpielet ja ovenpäällisen. Verestä Jumala tunnistaisi oman kansansa eikä surmaisi heitä vaan menisi ohitse (hepr. pasah). Karitsan veri siis suojeli Israelin kansaa Jumalan rangaistukselta ja kuolemalta.
Tämän ihmeellisen tapahtuman muistoa Jumala määräsi vaalittavaksi siten, että kansa viettäisi jatkossa pääsiäistä. Kun lapset kysyisivät, miksi silloin syödään lammasta ja vietetään juhlaa, heille tuli vastata: ”Tämä on pääsiäisuhri Herralle, joka meni israelilaisten talojen ohi Egyptissä, kun Hän rankaisi egyptiläisiä, mutta säästi meidän kotimme” (2. Moos. 12:27). Karitsa ymmärrettiin siis uhrina kansan puolesta, varjeluksena kuolemalta.
Luvattuun maahan saavuttua vietettiin pääsiäistä jopa vuosi Jerusalemissa, johon kokoontui kymmeniä tuhansia osallistujia koko maasta. Juutalainen historioitsija Josefus kertoo, että ”roomalainen sotaväenosasto oli asetettu vartioon temppelin pylväikön katolle, sillä aina juhlien aikana ne olivat vartiossa aseistettuna, ettei kokoontunut kansanjoukko aiheuttaisi mitään levottomuuksia” (Juutalaissota 1.223).
Juutalainen sananparsi pääsiäisestä kuului: ”Sinä yönä heidät vapahdettiin ja sinä yönä meidät vapahdetaan”. Monien juutalaisten lähteiden mukaan Messias saapuisi nimenomaan pääsiäisyönä: ”Messias, jota kutsutaan ensimmäiseksi (esim. Jes. 41:27), on tuleva ensimmäisessä kuussa”, eli nisan-kuussa, jolloin pääsiäistä vietettiin. Ei siis ihme, että tunnelma pääsiäisjuhlilla oli hyvin sähköinen, kun Jeesus ratsasti aasilla kaupunkiin, ja kansanjoukot huusivat: ”Siunattu isämme Daavidin valtakunta, joka nyt tulee” (Mark. 11:10).
Egyptistä tuli israelilaisille vertauskuva ”orjatalosta” tai ”orjuuden pesästä” (2. Moos. 13:3). Se alkoi symboloida ihmisen asemaa Saatanan ja kaikkien tuhovoimien alaisuudessa. Egypti rikkauksineen ja viettelyksineen alkoi heille edustaa myös synnin todellisuutta. Viimekädessä Egypti oli myös kuoleman maa, josta vapauduttiin Jumalan ihmeellisen pelastusteon, karitsan veren avulla.
Tässä on yhteinen perusta juutalaiselle ja kristilliselle pääsiäiselle. Molempien sisältönä on todella ”pääsiäinen” eli pääseminen vapaaksi synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta, ja lähteminen kohti Luvattua maata. Kaislameren ihmeellinen ylityskin nähtiin yhteisenä tapahtumana, jonka Paavali tulkitsi kuvaavan kristillistä kastetta. Mannaihmeen Paavali liitti puolestaan ehtoolliseen ja vesi-ihmeen Kristukseen, jonka kyljestä vuoti verta ja vettä (1. Kor. 10:1-45). Paavali oli näin juutalaisen perinteen jatkaja ja syvällinen tulkitsija.
Juutalaiset messiasodotukset täyttyivät tarkalleen Jeesuksessa Kristuksessa. Paavali sanoo Kolossalaiskirjeessä, että syöminen ja juominen sekä juhlien (myös pääsiäisen), uudenkuun tai sapatin viettäminen ovat ”vain tulevaisten varjo”. Ne ovat varjoa ja esikuvaa siitä todellisesta, johon nuo juhlat viittaavat, nimittäin Kristuksen ruumiiseen. Pääsiäisateriakin on siis vain esimakua Kristuksen ruumiin uhrista (Kol. 2:16-17).
Näin teurastettu karitsa viittaa selvästi ”Jumalan karitsaan, joka pois ottaa maailman synnin” (Joh. 1:29). Jeesuskin teurastetaan ristinpuulla ja Hänen verensä vuodatetaan, jotta me vapautuisimme ”orjuuden pesästä”, synnistä, kuolemasta ja Perkeleestä. Tämän teurastetun karitsan veri sivellään meihin ristinmerkin muotoon jo silloin, kun meidät kastetaan Häneen. Ja aina uudelleen me saamme nauttia Hänen verensä ehtoollispöydässä. Näin Jumala merkitsee omansa, jottei kuolemalla ole meihin mitään sijaa. Teloittaja kulkee ohitse (hepr. pesah), kun olemme Karitsan veren turvissa.
Kristillisen pääsiäisen ydin on sama kuin juutalaisenkin: vapautuminen kuolemasta uhrikaritsan ansiosta. Kristinuskon pelastussanoma huipentuu Vapahtajan ylösnousemukseen pääsiäisaamuna. Juutalainen pääsiäiskaritsa ei nouse kuolleista, mutta Kristus toteuttaa pelastavan työnsä loppuun saakka. Hänen ylösnousemisensa on meille vakuutus siitä, että kaikki pahan vallat ovat saaneet kuoliniskun.
Messias todella saapui voittajana juuri pääsiäisyönä niin kuin juutalaiset odottivat. Ensimmäinen nousi ”esikoisena kuoloon nukkuneista” … ”Sillä niin kuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa, mutta jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus, sitten Kristuksen omat Hänen tulemuksessaan” (1. Kor. 15:20, 22-23).
Jeesus vietti kiirastorstaina pääsiäisateriaa opetuslastensa kanssa juutalaisen tavan mukaan. Syötiin lammasta ja katkeria yrttejä sekä juotiin viinimaljat. Kaikki sujui vanhan kaavan mukaan siihen saakka, kun tultiin viimeiseen eli neljänteen maljaan. Vapahtaja ottikin tuolloin käteensä happamatonta leipää, siunasi, mursi sen ja antoi opetuslapsilleen sanoen: ”Ottakaa ja syökää. Tämä on minun ruumiini”. Sitten Hän otti neljännen maljan ja sanoi: ”Juokaa tästä kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi” (Matt. 26:26-28).
Voi sanoa, että tästä alkoi kristillinen pääsiäinen. Kristus asettui nyt itse uhrikaritsaksi, syntien anteeksiantajaksi, kuoleman voittajaksi sekä Jumalan ja kansan välisen liiton sisällöksi. Aikaisemmin liiton sisältönä oli ollut laki (toora), mutta nyt sen keskeinen ydin oli Kristus, Jumalan Poika.
Uskon ytimen muutos näkyy hyvin vertaamalla Mooseksen kirjoja ja Paavalin kirjeitä. Israelin kansa sai Egyptistä lähdön jälkeen Jumalalta kymmenen käskyä ja koko nk. Mooseksen lain. Se oli ja on koko Israelin kansan hengellisen elämän keskus. Jumala sanoi: ”Tämä laki, jonka teille nyt annan … ei ole taivaassa niin että jouduttaisiin sanomaan: ’Kuka nousee … taivaaseen noutamaan sen …? Se on aivan teidän lähellänne, teidän suussanne ja sydämessänne, valmiina noudatettavaksi” (5. Moos. 30:11-14). Juutalainen pääsiäisen viettäminenkin on osa tätä lain noudattamista.
Paavali asettaa lain tilalle kuitenkin toisen asian. Hän sanoo: ”Älä kysy sydämessäsi: ’Kuka voi nousta taivaaseen?’ – nimittäin tuomaan Kristusta maan päälle – tai: ’Kuka voi laskeutua syvyyksiin?’ – nimittäin noutamaan Kristusta ylös kuolleista. Mitä siis on sanottu? Sana on lähellä sinua, sinun suussasi ja sydämessäsi, nimittäin se uskon sana, jota me julistamme” (Room. 10:6-8).
Kristillinen pääsiäinen ei siis ole enää lain noudattamista vaan se uskoa Kristukseen, joka on noussut kuolleista ja voittanut kaiken sen, mikä meitä uhkaa ja ahdistaa. Hänet me saamme elämäämme, suuhumme ja sydämeemme sen evankeliumin sanan kautta, jota meille julistetaan, ja ehtoollisen leivässä ja viinissä, jota saamme nauttia.
