Dekaani Kesäjuhlassa: Nopea rekisteröityminen ottaisi enemmän kuin antaisi

Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlan ohjelma jatkui lauantaina lounaan jälkeen hiippakuntadekaani Joel Kerosuon pitämällä ajankohtaisluennolla. Kerosuo käsitteli puheessaan kirkossamme pinnalla olevaa kysymystä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymisestä ja keväällä tehdyn jäsenkyselyn alustavia tuloksia. Kerosuon mukaan uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröityminen on hyvä tavoite, jota kohti on paras edetä rauhassa. Rekisteröitymistä tärkeämpää on rakentaa seurakunnista koteja armahdetuille syntisille. Julkaisemme tässä dekaanin luennon kokonaisuudessaan. Voit myös kuunnella sen täältä.

Armahdettujen syntisten yhteisö

Armo ja rauha lisääntykööt keskellämme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tuntemisen kautta. Jumala on lähellä. Herra Jeesus on lähellä. Maailma on täynnä erilaisia kuvitelmia Jumalasta. Joskus hänet nähdään vain tuntemattomana ja kaukaisena. Joskus hänelle on annettu asunnoksi vain järjelliseen maailmamme toistaiseksi hämäräksi jäänyt aukkokohta. Mutta kun Paavali julisti Jumalan sanaa Ateenassa, hän tiesi, ettei hän ollut tuomassa sinne Jumalaa. Päinvastoin Jumala itse oli kutsunut ja lähettänyt hänet. Hän siis oli siellä jo. Nytkin on niin, ettei Jumala vasta ole tulossa sinne, missä sinä juuri nyt olet. Istuit sitten Kesäjuhlilla penkissä tai vielä jäätelöjonossa, kuuntelit tätä sitten radion välityksellä tien päältä, jalat vedessä laiturinnokassa, tai myöhemmin tallennusta yön pimeinä tunteina, kun et saa unta.

Jumala on jo siellä. Kaikkialla ympärilläsi on taivaan ja maan Herra ylläpitämässä maailmaansa. Jokaisessa valtimonlyönnissäsi tunnet hänen ikuisen luomisvoimansa. Hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Mutta miten helposti se unohtuu ja miten hetkellisesti ja välähdyksenomaisesti siitä saa jotakin aavistaa ja löytää siitä ilonsa.

Aarteiden äärelle

Meidän olemuksessamme on pimeä kohta. Yhteyteen Jumalan kanssa on tullut katko ja hälyääni. Sen tähden Jumala on tuntematon. Sen tähden me joudumme hapuilemaan. Nyt kun Paavali julistaa siellä Ateenan areiopagilla, hän oli Jumalan sanansaattaja, joka kertoi, että tämä tietämättömyys oli voitettu, Jumala oli tullut tunnetuksi. Jumala, joka ei mahdu taivasten taivaisiin, oli kuitenkin ottanut asunnon maailmassa. Mutta se ei löytynyt noista upeista marmoritemppeleistä. Se ei ollut rakennus, vaan henkilö. Hänessä asui jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti. Jumala otti ihmisruumiin temppelin neitsyt Mariassa. Taivaan ja maan herra liittyi verisitein kärsivään ja harhailevaan sukuumme. Tämä temppeli runneltiin ja hajotettiin, mutta kolmessa päivässä se jälleenrakennettiin kuoleman syvyydestä.

Monenlaisia omatekoisia jumalia on yhä tänä päivänä. Sellaisia, jotka rakentuvat ihmisen haaveiden, tai aatteiden, pelkojen, vihan tai intohimojen varaan. On mammonan epäjumalaa ja silmän pyyteitä. Erilaisia epäjumalia, jotka kuitenkin vieraannuttavat ihmisen Jumalan tarkoittamasta elämästä.

Me kannamme sisällämme synnin pimeää. Ja kuitenkin hän juuri saapuu luoksemme. Kaiken hapuilun ja pimeytemme keskelle hän saapuu huoneeseemme apostolisessa sanassa. Ja hän itse sanoo, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus. Ja tuo kaikki tarkoittaa tietenkin myös sinua ja minua. Sillä kaikkien velan hän on maksanut, koko maailman synnit on sovitettu. Siksi voit olla varma, että tämä sana koskee tänäänkin juuri sinua. Myös sinua siellä jäätelöjonossa tai radiosi äärellä.

Missä harhapoluilla oletkaan ollut, minkälaisia ajan seireenejä kuunnellut, mitä epäjumalia pitänyt rakkaana ja kumartanut. Ja vaikka kutsu asettaa aina synnintunnustajan paikalle, se on kutsu armoon ja elämään. Kaiken aikamme sekamelskan keskellä kuuluu edelleen Jumalan sana ja kutsu, joka sanoo: Minä olen Herra sinun Jumalasi. Tule ja seuraa minua! Se sana kutsuu omistamaan Jumalan armonaarteet, ja se on myös jalo kutsu seurata Herraa Jeesusta!

Osa teistä varmaan muistaa vanhan Grimmin sadun onnekkaasta Hannusta. Jos mennään nyt pikakelauksella, niin siinä on Hannu, joka saa vaivojensa palkaksi työstään kultakimpaleen. Kun kultakimpale oli hänelle liian raskas ja vaivalloinen, hän vaihtoi sen mukavuuden vuoksi sarjaan muita asioita: ensin hevoseen, sitten lehmään, sitten hanheen, sitten hiomakiveen, jonka hän lopulta viskasi veteen menettämättä paljoakaan. Ensin hänellä oli kimpale kultaa, sitten vain pieni hiomakivi, jonka hän viskasi menemään turhana. Sen sijaan, että hän olisi synkistellyt, hän ajatteli saaneensa täydellisen vapauden. Hannu tuntuu meille tietysti hoopolta, mutta tuo vanha kertomus asettaa kysymään, että mitä ovat meidän kultakimpaleitamme. Ja osaammeko aina niitä arvostaa? Vanha tarina ei kerro, kuinka pitkään Hannun juopumus kesti ja kuinka synkkää oli, kun hän lopulta tajusi mitä oli tehnyt. Hän oli hukannut kallisarvoisen palan kultaa.

Mikä on meidän palamme kultaa? Emmekö me ainakin haluaisi sanoa, että meidän aarteemme löytyy edelleen Vapahtajan kalliista aarteista. Jotakin, joka ei tule meidän vaivojemme palkkana, vaan jonka hyvä Vapahtaja meille antaa.

Grimmin sadussa meille tietysti kuvataan vähän höppänää Hannua, mutta oikeassa elämässä se tapahtuu salakavalammin. Kuten Jeesus tutussa kylväjävertauksessa varoittaa. Juuret eivät pääse kasvamaan. Tulee ahdinko ja vaino sanan tähden. Tulee tämän maailman huolet ja rikkauden viettelys, jolloin koetellaan, missä on aarteemme. Jokainen yksittäinen kasvi tai oksa joutuu koetteelle ja eikö niin, että meidän itsessämme usein punnitaan ja myös köykäisiksi havaitaan. Mutta juuri silloin, ei meilläkään ole muuta pakopaikkaa kuin Jeesuksen kalliit aarteet. Harharetkiltään saa palata Jumalan pelastuksen lahjojen äärelle.

Hengellisen kodin rakennustyömaa

Noin 25 vuotta sitten joukolle kristittyjä heräsi ajatus, voisiko Suomessakin olla luterilaisia seurakuntia, joihin mennä luottavaisin mielin sanankuuloon ja oppia tuntemaan muita samoista lahjoista eläviä kristittyjä, jossa sinut nimeltä tunnettaisiin ja jossa sinä voisit olla kotonasi. Oli päästävä Jeesuksen lahjojen ääreen, sillä syntisellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin tarttua siihen toivoon ja lupaukseen, jonka me saamme Jumalan taivaallisissa lahjoissa.

Siitä alkoi hengellisen kodin rakentaminen, ja samalla rakennustyömaalla olemme edelleen. Tuo pienen joukon aloittama työ on saanut mennä eteenpäin. Siitä yhtenä konkreettisena merkkinä on tämänkin viikonlopun yhteinen kokoontumisemme. Nyt kun rakennamme yhteistä kotia, on hyvä myös säännöllisesi pysähtyä myös sen ääreen, mikä on se perusta, jolle rakennamme tätä hengellistä kotia. Missä on meidän aarteemme ja perustamme?

Olin hiljattain pitämässä jumalanpalvelusta eräässä paikassa. Paikalle tuli hieman arastelleen henkilö, joka paljastui uudeksi tutustujaksi. Hieman empien naulakoilla hän sanoi, että tulin nyt tutustumaan, kun eikös syntisiä löydy täältäkin. Sanoin, että ”jo vain, täältä löytyy. Tervetuloa!”

En tiedä, mikä oli tulijan ennakkokäsitys. Jokin sisäinen kutsu veti sanankuuloon, mutta samalla jännitti.

Siitä, miten media on aikoinaan meistä kirjoitellut ja joskus ehkä edelleenkin, sille me vähän voimme. Mutta sille, miten itse toimimme ja millaista seurakuntakulttuuria rakennamme, sillä tietenkin voimme paljonkin.

Oma rukoukseni ja toiveeni on, että meidän seurakunnistamme voisi loistaa juuri se ajatus, että tämä on armahdettujen syntisen yhteisö. On eri elämäntilanteissa olevaa ja hyvin erilaista kulkijaa, mutta kaikkia yhdistää se, että olemme saman armon varassa.

Olemme syntisiä ja monessa heikot ja puutteelliset, mutta sellaisia, jotka janoamme evankeliumia ja Jeesuksen armonaarteiden äärelle. Myös sen vuoksi me haluamme rakentaa seurakuntia, itsellemme ja seuraavalla sukupolvelle, ja kaikille, jotka haluavat tulla mukaan. Seurakuntia, joita saa määrittää edelleenkin kestävä raamatullinen ja luterilainen teologia.

Meidän kirkollamme on ajaton perusta. On ihana sanoma syntien anteeksiantamuksesta ja vankka luterilainen perusta. Samalla tietenkin jokainen ajanjakso tuo omat kysymyksensä. Muutamia nostoja kirkkomme ajankohtaisista kysymyksistä.

Meillä on ollut sloganina ”seurakunta seuraavalla sukupolvelle”. Kaunis ajatus, mutta monelle yhteisölle usein haastava. Se on tietenkin teema, joka vaatii jatkuvasti huomiota, miten asiassa toimia ja miten tätä vahvistaa ja mahdollistaa. Samalla on suuri ilo siitä, että Kesäjuhlaakin mahdollistamassa on ollut suuri nuorten ja nuorten aikuisten joukko. Samalla toivon, että tämä näköala voisi olla läsnä laajemmin kirkossamme. Kuinka voisimme uutta sukupolvea osallistaa kirkon ja seurakuntien päätöksentekoon, työryhmiin ja tapahtumiin? Samoin myös ihan kutsumalla mukaan tekemään, opettelemaan kantamaan vastuuta. On valtava ilon ja kiitoksen aihe, että Kesäjuhlassakin saa olla mukana suuri joukko lapsia ja eri ikäisiä nuoria. Tämän joukon huomioiminen ja riittävien resurssien etsiminen lapsi- ja nuorisotyöstä huolehtimiseen voi toivon mukaan säilyä yhteisenä näkynämme.

Tällä hetkellä yleisesti Lähetyshiippakunta ei ehkä ole vuolas koski, mutta se on kuitenkin tasainen virta, joka kulkee eteenpäin. Kun työ ja toiminta kasvaa ja enemmän toimijoita on mukana, se myös tietysti antaa aina enemmän painoarvoa ja vaatimusta sille, että me voisimme läpi seurakuntaverkoston vaalia samoja arvoja.

Millainen on hengellinen koti, jota me rakennamme? Monesti rukoillaan, että seurakuntamme voisi olla sellainen johon uusien tulijoiden ja hyvä tulla, ja samalla se tuo kysymyksen mukanaan, miten me kaikki voisimme omilla paikoillamme sitä edistää?

Me rakennamme hengellistä kotia. Millaisia asioita sinä liität kotiin? Eikö se ole toiveissamme lämmön, turvan, läheisyyden, luottamuksen paikka? Kun me rakennamme ja rakennumme, oma rasittavuutensa on siinä, että rakennustyömaalla on kaikki aina vähän kesken. Tämä sama remontti on kesken meissä jokaisessa ja jokaisessa seurakunnassa. Se tuokoon meillekin armollisuutta lähimmäisiämme kohtaan.

Samalla, kun asiat vasta rakentuvat, eikö kotona ole kaikki myös valmista? Koska lopulta kodin muodostavat ihmiset. Ja Jumalan lasten koti löytyy sieltä, missä on Jeesuksen aarteet. Kaikki on valmista omistettavaksi, vaikka puitteet voivat vaihdella ja on vielä monta asiaa, joita laittaa kuntoon.

Kysymys uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymisestä

Kodeissakin tulee aina välillä erimielisyyttä, miten tulisi toimia. Meidänkin kirkostamme löytyy jännitteisiä asioita. Yksi sellainen on ollut keskustelu uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymisestä.

Moniin kysymyksiin, miten me rakennamme kristillistä kulttuuria, ja erityisesti, miten kirkon hallintoa hoidetaan, emme saa suoraan vastausta Raamatusta. Me näemme maailmalta monenlaista esimerkkiä. On erilaisia synodeja, episkopaalisempaa ja seurakuntia korostavampaa. On erilaisia neuvostoja, johtoryhmiä ja päättäviä elimiä. Meidän nykyinen mallimme ja kirkon hallinto on hyvin kevyt. Vaikka silloin asioiden määrä keskusjohdolla voi olla toisinaan iso, se samalla aina palauttaa huomiota sinne, missä elämä on, seurakuntiin. Hengellistä kaitsentaa hoitava piispa, operatiivisesta johdosta vastaava dekaani ja aluerovastit ympäri Suomea, ovat huolehtimassa piispan ja dekaanin tukena kokonaisuudesta. Tarkoitus on tietenkin jatkuvasti mahdollistaa elämää seurakuntatasolla, jotta seurakunnat voisivat vahvistua, nousta jaloilleen ja pala palalta ottaa vastuuta omasta työstä, toiminnasta, taloudesta. On siunattu asia, jos meille voi yhdessä herätä halu työn vahvistamiseen, työtapojen etsimiseen, jotta seurakuntamme voisivat kaikin tavoin vahvistua.

Meidän tilanteessamme keskustelua on aina välillä noussut sekä rekisteröitymisasiasta ja siitä, mikä olisi mielekkäin tapa hoitaa taloutta ja hallintoamme. Mikä olisi meille parhaaksi? Aikoinaan työ on käynnistynyt Suomen Luther-säätiön kautta. Sen säädekirjassa määritellyn tarkoituksen mukaisesti on aloitettu jumalanpalvelukset Helsingissä. Aloitettiin rakentamaan hengellistä kotia, jolle valtion edessä puitteet mahdollisti Luther-säätiö. Kaiken ytimessä on ollut juuri tämä tarve päästä Jumalan lahjojen ääreen.

Olemme kulkeneet nyt muutaman vuosikymmenen noista hetkistä. Se on lyhyt silmänräpäys pitkässä kirkkohistoriassa, mutta antaa kuitenkin jo meidän hengellisessä kodissamme erilaisia näkökulmia ja perspektiivejä asiaan. Joukossamme on niitä, jotka ovat eläneet läpi kaikki nämä vuodet, ensimmäisistä hetkistä tähän Kesäjuhlaan. Sitten mukanamme on erilainen joukko kaikkina näinä vuosina mukaan tulleita. Lähetyshiippakunta perustettiin vuonna 2013. Olemme tietoisesti halunneet tulla ulos viestinnässä juuri Lähetyshiippakuntana, mutta silloin on mahdollisesti myös voinut jäädä osalle vieraammaksi, että mikäs oikein onkaan säätiön rooli ja miten se tähän kaikkeen oikein liittyy.

Aikoinaan säätiömallin valinnalle oli useita syitä. Ehkä sitä on joskus hyvä nuoremmille kuulijoille avata. Vaikka on tarpeen keskittyä ennen kaikkea oman elämään, on hyvä nähdä, mikä on ollut myös yksi sen historiallinen vaikutin ratkaisujen takana. Oli jouduttu näkemään monta kertaa eri yhteyksissä, kuinka jokin yhdistys muuttaa radikaalisti linjaansa, kun jokin fraktio järjestää päiville riittävän edustajamäärän, ja niin saadaankin johto kerralla vaihdettua, ja linja muuttuu toisenlaiseksi. Se voi tuntua meistä monista hämmentävältä ja pistää kysymään, että onkohan nyt tuollaista. Kovin kauas ei tarvitse historiassa kuitenkaan mennä, jotta monien tuttujen liikkeidenkin historiasta voi nostaa erilaisia esimerkkejä.

Katsottiin, että säätiömalli luo hyvät puitteet virallisten asioiden hoitamiseen. Se antaa paljon vapautta, toisaalta siinä ollaan selkeästi säädekirjan kautta sitouduttu tiettyyn työhön ja toimintaan, ja jonka linjaa ei voi myöskään huutoäänestyksellä vaihtaa. Se katsottiin työn perustamisvaiheessa turvaa luovaksi asiaksi ja sitä se on ollut myös meidän kirkkomme alkumetreillä. Siksi sillä on lähdetty liikkeelle ja parin vuosikymmenen kokemuksella voi todeta, että tätä kautta kirkon asiat ovat pyörineet hyvin. Se on hyvällä ja ennustettavalla tavalla turvannut elämää sanan ja sakramenttien äärellä. Säätiön kautta yhteistalous on mahdollistanut myös seurakuntaverkoston nopean kasvun, kun rikkaammat seurakunnat ovat tukeneet köyhempiä ja on keskusjohtoisesti pohdittu mihin satsata. En juurikaan ole kuullut ääniä, jossa tästä yhteistaloudesta haluttaisiin luopua, oli meidän taloushallintoamme hoitava taho sitten mikä tahansa.

Nyt kun mietimme, mikä meille olisi parhaaksi, samalla on tietenkin selvää, ettei apostoli Paavali puhunut säätiöstä tai kirkkoisät muotoilleet säätiön sääntöjä. Mutta halusimme tai emme, tarvitsemme rahakeräyslupia, työnantajavastuita, talousvastuiden läpikäymistä, työsuojelua, tasa-arvo suunnitelmaa, tapahtumajärjestäjän vastuuta ja niin edelleen. On monia asioita, joita tulee hoitaa. Ja niiden hyvä hoitaminen tuo turvaa ja ennustettavuutta, selkärankaa myös hengelliselle elämälle, vaikka tietenkin ajatus juuri on, että meidän arkiset huolenaiheemme voisivat pyöriä jossakin ihan muualla. Seurakunta voisi keskittyä enemmän hengellisen kodin rakentamiseen kuin byrokratian viidakkoon.

Nyt tässä tehtävässä on palvellut meillä Suomen Luther-säätiö. Se on huolehtinut kaikista näistä asioista, jotta seurakunnissa voitaisiin keskittyä kaikkein olennaisimpaan. Niin kuin hiippakuntajärjestyksemme sanoo, se toimii tukijäsenenä, ja huolehtii juridisista velvoitteista, työnantajavastuista, kustannustoiminnasta ja niin edelleen.

Olen toisinaan pohdiskellut sitä seikkaa, että toisaalta tämän kaksoisrakenteen avaaminen ei ole kovin olennaista, koska se ei ole seurakuntaelämän kannalta kovin olennaista. Toisaalta on mukaan tulleita ihmisiä, jotka ihan ymmärrettävästi pohtivat, miksi asiat menevät kirkossa niin kuin menevät ja asiat voivat vaikuttaa hankalammilta kuin ovatkaan. Tämänkin havainnon myötä on pyrkimyksenä jatkuvasti kirkkaammin pitää päätöksentekoa ja toimintaa esiin ja kasvattaa avoimuutta läpi rakenteiden.

Mutta eri historiallista syistä on tähän malliin aikoinaan päädytty ja sillä työskennelty. Nyt on pohdittu, palvelisiko jokin muu malli paremmin. Nykyiselle mallille voi antaa vahvan plussan asioiden toimivuudesta. Monenlaisia organisaatiokaavioita voi hahmotella, mutta lopulta palataan aina samoihin vastuukysymyksiin ja toisaalta viestinnälliseen haasteeseen, että asiat, jotka kuuluvat olla taka-alalle, voisivat pysyä siellä, mutta olla riittävästi esillä, että ihmiset saisivat otteen, miten asiat menevät.Nämä taas ovat oikeastaan kysymyksiä ja haasteita riippumatta siitä, millä mallilla mentäisiin eteenpäin.

Oma vaikutelmani kuitenkin on, että vaikka joskus tulee kritiikkiä epäselvyydestä, sinänsä kirkon arki on näin rullannut varsin hyvin. Muunlaisiakin malleja toki on olemassa. Hiippakuntakokous antoi konstituutiokomitealle tehtävän selvittää, mitä hyviä ja huonoja puolia olisi, jos Lähetyshiippakunta rekisteröityisi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi.

Olen saanut parin vuoden aikana hyvin erilaisia kommentteja asiasta. Osaa ahdistaa eri syitten takia, että koko asiasta edes puhutaan. Osa odottaa jo suorastaan malttamattomana. Osaa ei asia paljon hetkauta suuntaan tai toiseen, mutta kerran vuodessa muistaa, kun silmä osuu johonkin viralliseen dokumenttiin, jossa lukee väestörekisteri eikä uskonnollinen yhdyskunta.

Nostoja jäsenkyselyn tuloksista

Olen nyt toiminut muutaman vuoden ajan Lähetyshiippakunnan hiippakuntadekaanina ja Suomen Luther-säätiön asiamiehenä. Samoin olen ollut mukana konstituutiokomiteassa ja koettanut punnita tätä asiaa isommissa ja pienemmissä kysymyksissä. Eli kirkon arkisen elämän kannalta olen varmaankin se henkilö, jolla yleensä on ensimmäisenä pöydällä nämä tähän kaksoisrakenteeseen ja juridiseen kokonaisuuteen liittyvät asiat.

Oma vaikutelmani tilanteesta on seuraava: Jos Lähetyshiippakunta olisi rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta, on tiettyjä asioita, joita se helpottaisi. Jos Lähetyshiippakunta rekisteröityisi, tulisi mahdolliseksi saada uskonnolliselle yhdyskunnalle kuuluvat uskonnonharjoitukseen liittyvät vapaudet, oikeudet ja tuet. Ehkä isoin asia on se, että se ikään kuin poistaisi tarpeen selittää ja selventää asioita monissa yhteyksissä, niin yhteiskunnan tilanteissa kuin erilaisissa kirkollisissa keskusteluissa. Erityisesti se selkeyttäisi tilannetta uskonnonopetuksen kohdalla.

Puhtaasti tästä näkökulmasta katsottuna ajattelen, että rekisteröityminen olisi selkein ja paras vaihtoehto. Kuitenkin samaan aikaan on edelleen totta se, että meillä ei ole teologista tai toiminnallista painetta. Asiat toimivat, ja nykymalli on monessa suhteessa tarkoituksenmukainen. Kun katsomme mahdollisen rekisteröitymisen tuomaa hypoteettista lisää, ne ovat verrattain hyvin pieniä asioita. Me nautimme jo nyt laajaa uskonnonvapauden suojaa. Pääosin jo nyt voimme oppilasryhmien toteutuessa muodostaa uskonnonopetusryhmiä. Pastorimme voivat toimittaa avioliiton siunaamisia ja niin edelleen. Eli siitäkin huolimatta, että rekisteröityminen olisi monessa mielessä selkeintä, puuttuu kuitenkin sellainen iso porkkana, tai mehevä kirkkokahvien mehevä kakkupala, minkä vuoksi olisi mielekästä lähteä asiassa etenemään.

Omalta paikaltani on vaikea juuri nyt nähdä sellaista ratkaisevaa lisää kirkkomme työhön, jonka rekisteröityminen toisi, eikä se myöskään poistaisi mitään ratkaisevaa haittaa.

Kokonaisuudessa ei nouse esiin jotakin yksittäistä niin suurta motivoivaa tekijää, että asian suhteen täytyisi kiirehtiä, ja samalla asiaan liittyy työsarkaa erityisesti perustamisvaiheessa.

Eli mikään toiminnallinen pakko ei tee asiaa kiireelliseksi. Eli tietyistä puutteistaan huolimatta nykyinen rakenne on ollut toimiva. Uskonnonharjoittamisen vapaus on perustuslaissa suojeltu ja koskee jo nytkin Lähetyshiippakuntaa. Samoin myös Luther-säätiön toiminnan tarkoitus tulee tätä myös juridisesti.

Kokonaisuutta pohtiessaan konstituutiokomitea järjesti seurakunnissa jäsenkyselyn. Lähetämme tästä tietoa seurakuntiin myöhemmin syksyllä, mutta otan nyt esille muutamia nostoja kyselyn tuloksista. Kyselyyn vastasi noin kolmasosa kirkkomme konfirmoiduista jäsenistä. Yksi pohdittava kysymys on se, että keskellämme hyvin eri tavoin katsotaan Suomen evankelisluterilaista kirkkoa. Osa on sydän verellä siirtynyt sen piiristä rakentamaan Lähetyshiippakuntaa, ja kokee tämän yhteyden merkittävänä, vaikka olisi jo vuosikymmeniä sitten sanoutunut irti sen hengellisestä yhteydestä. Keskuudessamme taas kasvaa uusi sukupolvi, joka ei ehkä eläessään ole käynyt Suomen ev. lut. kirkon tilaisuuksissa.

Kyselyyn vastanneista reilut 22 % prosenttia kertoi olevansa vielä Lähetyshiippakunnan jäsenyyden lisäksi myös jäsenenä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Lukema on mahdollisesti hieman korkeampi, koska oletettavasti vanhempi väestö on hieman aliedustattuna vastanneissa, mutta suuruusluokasta saamme kiinni.

Kaksoisjäsenien osuus on siis edelleenkin merkittävä, vaikkakin ehkä pienempi kuin ennakkoon odotettiin. Usealle ev.lut. kirkosta puhuessa mielessä on erityisesti sen herätysliikkeet ja toive, että voisimme aktiivisesti rakentaa sinne yhteyksiä, erityisesti nyt ev. lut. kirkon yhä kasvavien myllerrysten keskellä. Meiltä varmasti löytyy ymmärrystä kirkkotaistelun näköalalle ja saamme olla siunaamassa kaikkea hyvää rakennustyötä, jota vaikkapa herätysliikkeiden kautta tehdään. Ilolla tervehdimme myös kaikkea sellaista kehitystä, jossa yhteisöille muodostuu vahvempi luterilaisen seurakunnan identiteetti. Kunpa maassamme olisi mahdollisimman monta luterilaista seurakuntaa, johon hyvillä mielin mennä, olimme sitten samaa kirkkoa tai emme!

Kyselyssä selvisi myös, että kolmannes Lähetyshiippakunnan jäsenistä toivoi, että uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekiströitymisessä edettäisiin jo nopeammin. Sitten oli 30%, jotka näkevät, että uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröityminen on hyvä tavoite, kunhan asiassa edetään riittävän rauhallisesti harkiten. Merkittävä joukko muodostui myös niistä, jotka katsoivat, että nykytilanne on toimiva ja toisaalta niistä, joilla ei ollut vahvaa näkemystä asiaan. Ehkä itseäni ilahdutti eniten se, että vaikka asia on herättänyt jännitteitä, niin kyselyssä kuitenkin oli vain 22 ihmistä, jotka ilmoittivat suhtautuvansa täysin kielteisesti asiaan. Olennaista olisi kuitenkin, että voisimme kulkea tässä yhtä matkaa, koska meidän työmme sydän on Jumalan armonaarteissa.

Ajattelen, että on hyvä kiinnittää huomiota tuohon kyselyn joukkoon, joka sanoo, että rekisteröityminen on hyvä tavoite, kunhan asiassa edetään riittävän rauhallisesti. Ajattelen, että se avautuu ikään kuin kahteen suuntaan. Se toisaalta yhdessä hyvin myönteisesti suhtautuvien kanssa antaa sen ikkunan ja mandaatin selvittää ja kysyä kysymystä. Mutta toisaalta se pitää sisällään sen, että nykytilanne on hyvä ja toimiva, ei ole mitään kiirettä asian kanssa. Asiat toimivat ja siksi voidaan myös rauhassa kysyä ja selvittää. Eli voisiko sanoa, että samalla, kun on paljon myönteisyyttä asiaa kohtaan, samalla on niin, että yli puolet kirkkomme jäsenistä ei pidä tällä hetkellä ajankohtaisena rekisteröitymisasiaa.

Vielä lopuksi: On monia syitä, miksi rekisteröityminen olisi luontevaa kirkollemme. Kuitenkin sen vaikutukset kirkkomme elämään vaikuttavat niin pieniltä, että toimintatarmo kannattaa laittaa toisaalle. Selkeät porkkanat uupuvat. Ajattelen siksi, että tällä hetkellä mahdollinen rekisteröityminen ottaisi enemmän kuin antaisi. Voisi sanoa, että sitten aika on kypsä, kun rekisteröinnin plussat voittavat selkeästi miinukset. Ja me voimme yhdessä kirkkona tämän todeta.

Keskityttävä seurakuntakulttuurin rakentamiseen

Hallinnon kysymykset eivät ole merkityksettömiä. Voi olla, että me tulemme tilanteeseen, jossa toteamme, että nyt kannattaa edetä. Tai sitten me toteamme aina asiaa punnittaessa, ettei maksa vaivaa. Samalla itse ajattelen, että tulevaisuutemme suhteen kohtalonkysymyksemme ovat jossakin ihan muualla kuin kysymyksessä rekisteröitymisessä. Ei niin, etteikö se olisi tärkeä asia, mutta meidän tulevaisuutemme kannalta olennaisinta on jatkuvasti, että saako meidän Lähetyshiippakuntamme sloganit tulla eläviksi. Meidän kirkkomme olemassaolon kysymykset ja haasteet eivät ole meidän rekisteröitymisen tavassa, vaan siinä, miten me opimme rakentamaan luterilaisia seurakuntia jotka pystyvät nousemaan jaloilleen, vahvistumaan ja kutsumaan uusia mukaansa. Saako jumalanpalvelus tulla elämäksi ja seurakunta kodiksi? Voimmeko me piirtyä esiin valtakunnallisesti ja paikkakuntatasolla luotettavana luterilaisena kirkkona, johon on hyvä tulla?

Tähän kirkkojen tuntomerkkien mukaiseen työhön meidän nykyinen mallimme tarjoaa hyvät mahdollisuudet. Siksi ajattelen, että voimavaramme on laitettava ennen kaikkea seurakuntakulttuurin rakentamiseen. Työtä on paljon, vaikka ajattelen, että olemme hyvällä suunnalla.

Minä uskon tässä suhteessa yksinkertaisiin asioihin. Jos sana saa säilyä kirkkaana ja sen ympärille syntyä mielekästä elämää, jossa on inhimillisen kohtaamisen mahdollisuus, kaikki on mahdollista. Sanan äärelle saa syntyä armahdettujen syntisten yhteisöjä, jotka elävät taivaallisista aarteista ja niiden yhteydessä aina uusi sukupolvi saa elää Jumalan lapsena ja löytää oman paikkansa kirkon elämässä. Siksi se kysymys, haaste, jalo kutsu on pohtia omalla paikalla, miten rakentaa tätä kutsuvaa ja kantavaa seurakuntakulttuuria omalla paikkakunnallasi. Miten voimme paikkakuntakohtaisesti ja valtakunnallisesti rakentaa rikasta kristillistä kulttuuria, jossa voidaan kulkea yhdessä armonaarteiden äärellä lastenleireiltä senioripiiriin?

Siksi yritän itselleni ja muille jatkuvasti muistuttaa, että voisimme keskittyä seurakuntakulttuurin rakentamiseen. Me tarvitsemme myös hyvää hallintoa ja kansliassa koetetaan kantaa vastuuta kirkon yhteisistä asioista, jotta seurakuntatasolla asiat voisivat olla mahdollisia.

Siksi itse ajattelen edelleen, että meidän työnäkymme ja tulevaisuutemme on siinä, että me saamme yhä uudestaan yksittäisinä kristittyinä, perheinä, seurakuntina, kirkkona kokoontua katsomaan Jumalan töitä ja elämään niistä, omistaen ne, kuunnellen korvillamme ja suullamme nauttien ehtoollispöydässä.

Kun meillä on Jeesuksen evankeliumissa kaikki annettu valmiina, kaikki on mahdollista, kun saamme siinä elää ja opetella rakentamaan myös seurakuntakotia tämän näyn pohjalle.

”Jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi” – tämän näyn kanssa on hyvä elää tänään ja tulevanakin vuonna ja vielä pitkälle eteenpäin.

Tässä kaikessa toivon, että sinä voisit löytää paikkasi seurakunnassa, Jumalan lapsena, seurakunnan rakentajana, esirukoilijana, työntukijana, vastuunkantajana omassa kodissasi ja samalla huolettomana Jumalan lapsena taivaan aarteista eläen. Hänen omanaan, armonaarteista eläen saa kuulla myös aina jalon kutsun ja nähdä elämänsä merkityksen. Armopöydästä eläen, syntien anteeksiannossa leväten myös ojentautua kaiken elämän rupisuudenkin keskellä omassa elämässään kohti sitä, mikä on oikein, totta, kaunista ja hyvää, Jumalan mielenmukaista. Ja se lähtee aina sieltä, että saamme elää alttarin ja saarnastuolin yhteydessä.

Siksi meidän viestimme saa tänäänkin olla: Tulkaa ja katsokaa Jumalan töitä. Tämän riemuviestin kanssa me saamme olla kutsumassa niin kirkkona ja seurakuntina, mutta kaikki lähtee siitä, että sinä saat sen kohdallesi omistaa. Juuri sinulle siellä penkissäsi, tai laiturinnokassa. Kukaan ei toivottavasti ole enää jäätelöjonossa. Jeesuksen täytetyssä työssä on sinun elämäsi ja toivosi, sinun aarteesi. Sinä saat Jumalan pelastusteot tänään kohdallesi omistaa. Ja mikä tuuli oksaa heiluttaakaan, on hyvä ja autuas olla siellä missä Herra Jeesus on. Jää ylösnousseen Vapahtajasi turvaan. Aamen.