Herran ateria – Ehtoollisen raamatulliset juuret. Juhana Pohjola
2.8.2021
Kirjasta sanottua
Gerhardin teos kuuluu ars moriendi, kuolemisen taito -kirjallisuuteen, jota suomeksi löytyy aivan liian vähän. Tästä tekstistä voimaa ja lohtua voivat ammentaa sekä saatettavat että saattajat. Tiiviit dialogit sopivat päivittäisiksi henkilökohtaisiksi lukemisiksi mutta niitä voinee käyttää saattohoidon keskusteluissakin. Yli 400 vuotta vanhat sanat kantavat nykyihmistäkin elämän loppuun saakka. Ahdistettua kuulee Lohduttaja, joka myös kantaa kärsimysten läpi voittoon. Kuuleminen muuttuu voimaksi. Silloin kuolema on vain kätilö, joka auttaa meitä iankaikkiseen elämään.
Palliatiivisen lääketieteen dosentti Reino Pöyhiä
Täältä lähdetään sinne, mihin nyt valmistaudumme! Tämän sisäistivät aiempien sukupolvien kristityt, jotka eivät kuoleman vaaroissa tai sairauksien keskellä tyytyneet vain myötäelämään tai tarjoamaan lämmintä kättä. Heille oli elämän ja kuoleman kysymys käyttää armonvälineitä ja myös erityisiä rukouskirjoja epäuskon, epätoivon ja masennuksen torjumiseksi. Olemme saaneet suomeksi luterilaisen puhdasoppisuuden ajan suuren sielunpaimenen Johann Gerhardin kirjan, joka on syvällinen lohdutusopas kuolemaan valmistauduttaessa. Kirjasen on kääntänyt taidokkaasti erityisesti Gerhardiin perehtynyt pastori, teologian tohtori Martti Vaahtoranta.
Pastori, TL Sakari Korpinen
Kääntäjän esipuhe 7
1. Kuoleman airuet 15
2. Kuoleman kolmikärkinen atrain 17
3. Ahdistus synnin tähden 19
4. Rikkomusteni muisto 22
5. Koskevatko Kristuksen hyvät teot minua? 25
6. Väärä varmuus 29
7. Riittämätön tuska 32
8. Tuskan taakka 34
9. Epätoivon kiusaus 38
10. Kiusaus pilkata Jumalaa 41
11. Lupausten valikoivuus 43
12. Ennalta määrääminen kadotukseen 45
13. Kristuksen ansioiden soveltamista koskeva epäilys 50
14. Sanojen olemattomuus 53
15. Kasteen liitosta lankeaminen 58
16. Kasteen liittoon ottamisen epävarmuus 61
17. Kelvoton osallistuminen Herran pöytään 64
18. Uskon heikkous 66
19. En havaitse itsessäni uskoa 68
20. Uskon voimattomuus 70
21. Hyvien tekojen vähäinen määrä 72
22. Olemattomat ansiot 74
23. Lain syytökset 77
24. Omantunnon syytökset 80
25. Totinen parannus 82
26. Onko Jumala armollinen? 85
27. Vaaditun valmistautumisen vajavaisuus 89
28. Epäilys, asuuko Pyhä Henki minussa 91
29. Mahdanko kestää uskossa? 95
30. Saatanan juonet ja voima 98
31. Monet lankeavat uskosta 101
32. Epäilen, onko nimeni kirjoitettu elämän kirjaan 104
33. Kuolemanpelko 107
34. Kuoleman ota 110
35. Kuoleman tuskat 116
36. Liian varhainen kuolema 119
37. Velvoitus edelleen palvella Kirkkoa 121
38. Itse aiheutettu elämän lyhyys 123
39. Rakkaus tähän elämään 125
40. Ero puolisosta, lapsista ja sukulaisista 129
41. Korvien kuuroutuminen kuollessa 132
42. Lunastuksen ilmeinen hyödyttömyys 134
43. Tomuksi muuttumisen kauhu 136
44. Ylösnousemuksen järjenvastaisuus 143
45. Kiirastulen liekit 148
46. Ankara Viimeinen tuomio 151
47. Sairaan rukous 157
Vaiettu kuolema ja elämätön elämä
Meitä maailman miljardeja asukkaita erottavat toisistaan lukemattomat elämäämme määrittävät asiat, kuten esimerkiksi kieli ja kulttuuri, rikkaus ja köyhyys, asuinpaikka ja ammatti tai ikä ja sukupuoli. Ehdottomalla tavalla meitä sen sijaan yhdistävät kaksi vääjäämätöntä, jokaista meistä koskevaa tosiasiaa: elämä ja kuolema.
Syntymistämme emme muista. Sen vain tiedämme, ettemme itse sitä valinneet. Siitä eteenpäin elämän valtatiellä tai kuoppaisella kinttupolulla ajaessamme ja peruutuspeiliin katsoessamme näemme varhaisen lapsuuden ja sen, mitä sen jälkeen on tapahtunut muutaman vuoden tai pitkien vuosikymmenien kuluessa. Edessäpäin, siellä, minne ajamme tai mitä kohti aina vain hitaammin kävellen kuljemme, on sen sijaan kuolema. Eikä se ole ystävämme, vaan vihollinen, joka korjaa meistä jokaisen, jonkun aivan nuorena, jonkun keskellä elämän kirkkainta keskipäivää, jonkun hyvin vanhana. Aina se sen kuitenkin tekee.
Silti tai ehkä juuri sen tähden puhumme mieluummin jostakin muusta kuin kuolemasta. Puhumme siitä, mitä tähän mennessä on ollut, hyvistä ja huonoista lapsuusmuistoista, opiskelusta ja työstä, perheestä ja lapsista tai matkoista, joita on päästy tekemään. Vanhat valittavat vaivojaan, ja nuoret puhuvat tulevaisuuden suunnitelmistaan. Ja on niitä joskus vielä vanhoillakin silloin, kun ulkopuoliset jo pudistelevat päätään ja miettivät, että ”nyt olisi aika ajatella muuta kuin uuden auton hankkimista”.
Silti silloinkaan sana ”kuolema” ei lipsahda huuliltamme. Vieläpä elämän viime hetkillä, kun kaikille on selvää, että lähtö on edessä, jopa ammattilaiset vaikenevat siitä, ja me muut puhumme paranemisen toivosta, jota on niin kauan kuin on elämääkin. Kuitenkin vain kuoleminen on varmaa.
Siksi kuolemasta pitäisi puhua. Asiat eivät muutu niistä vaikenemalla, mutta jos niistä ei puhuta, ne kohdataan valmistautumatta ja yllättäen.
Niin on käynyt kuolemalle. Kun siitä vaietaan, meille ei jää mahdollisuutta itse muuttua muuttumattoman edessä. Kuitenkin juuri sitä me tarvitsisimme, me synnin maailman syntiset asukkaat. Sillä ilman syntiä ei olisi kuolemaa eikä tilintekoa, joka on osamme kuoleman jälkeen – eikä siitä selviä vaikenemalla siitä nyt eikä selittämällä siellä.
Sen tähden kuoleman kanssa pitäisi tulla tutuksi, ja vielä tärkeämpää on oppia tuntemaan Tuomari.
Se olisi tärkeää myös ajallisen elämämme kannalta. Vasta sitten, kun on oppinut kuolemaan, voi elää täysillä ja ehjästi. Ei jää elämä elämättä siltä, joka on sinut oman kuolemansa kanssa.
Professori Osmo Tiililän suuhun on pantu ajatelma, jonka hän on saattanut myös todella lausua: ”Kirkko on olemassa sitä varten, että täällä kuollaan”. Väärin ymmärrettynä se tosin opettaa väärää kristinuskoa, joka unohtaa elämän Jumalan lahjana ja antamana tehtävänä ”rakastaa ja tehdä työtä”, kuten Sigmund Freudin sanotaan kuvanneen ihmisen elämän tarkoitusta ja kuten myös meidän Herramme opettaa.
Vielä paljon suurempi väärinymmärrys on kuitenkin sellainen julistus, opetus ja hartauselämä, joka unohtaa kuoleman ja sitä seuraavan tilinteon ja tähtää vain yksilön ja yhteiskunnan hyvinvointiin. On äärettömän traagista kuolla yllättäen keskellä hyvää ja hienosti elettyä elämää ja joutua tuomiolle, jota ei pitänyt olla olemassakaan – eikä siellä kysytä, onnistuimmeko olemaan onnellisia, toteuttamaan itseämme ja kokemaan kaiken, vaan elimmekö Jumalalle kunniaksi ja rakastimmeko lähimmäistämme.
Niin käy, jos myös kirkko vaikenee kuolemasta. Yhteiskunta on jo siirtänyt sen silmiltämme piiloon sairaalan hämäriin huoneisiin ja vanhainkotien hiljaisuuteen, ja me tarkastelemme sitä lähinnä vain elokuvan ja televisioviihteen aiheena, mutta aina ulkopuolisina, emme asiaan osallisina.
Kuolemasta pitää puhua ja siihen voi valmistautua
Tämän kädessäsi olevan kirjan tarkoituksena on omalta osaltaan olla poistamassa hiljaisuutta, joka ympäröi kuolemaa. Se on kirjoitettu aikana, jolloin lähtö oli alituisesti läsnä ja osa jokaisen ihmisen elämää jo ennen omaa kuoleman hetkeä.
Kuolemaan myös valmistauduttiin. Tämä kirja jatkaa perintöä, joka tunnetaan antiikin ajoista asti ja jonka kukoistusaika alkoi keskiajan ja sitä seuraavan uuden ajan alun koettelemuksista, ruttoepidemioista, ilmaston kylmenemisestä ja tuhoisista sodista. Näin se liittyy ”Ars moriendi” (kuolemisen taito) -kirjallisuuteen.
Kirjan on kirjoittanut reformaatiota seuranneen ns. puhdasoppisuuden ajan usein merkittävimpänä pidetty luterilainen teologi, nykyisen Saksan Sachsen-Anhaltin osavaltiossa sijaitsevassa Quedlinburgissa syntynyt ja elämäntyönsä sekä kirkollisissa johtotehtävissä että erityisesti Jenan yliopiston professorina tehnyt Johann Gerhard (1582—1637). Gerhard on tunnettu sekä mittavista kristillistä oppia käsittelevistä tutkimuksistaan (Loci theologici, Confessio Catholica), raamatunselitysteoksistaan, postilloistaan eli saarnakirjoistaan että hartaukirjoistaan, ennen muuta jo 1600-luvulla myös suomeksi ja viimeksi nimellä Uskon pyhä salaisuus käännetystä nuoruutensa ajan hartauskirjasta Meditationes sacrae.
Nyt käsillä oleva kirja Enchiridion consolatorium on myös vielä nuoren teologin kynästä lähtöisin ja seuraa myös sisällöllisesti Meditationes sacrae -kirjaa. Niin kuin Gerhard kirjoitti varhaisemman kirjansa ennen muuta avuksi itselleen kuoleman näyttäessä ottavan hänestä otteen, joka ei enää hellitä,(1) lienee hän kirjoittanut myös tämän lohdutuskirjan tilanteessa, jossa kuolema tuli häntä erityisen lähelle: kirja ilmestyi painosta samoihin aikoihin, kun Gerhard oli menetettyään ensin esikoisensa joutunut hyvästelemään ikuiselle matkalla myös tämän äidin, ensimmäisen vaimonsa.(2)
Gerhard oli ilmeisesti ajatellut kirjaa alunperin vain omaan, yksityiseen käyttöönsä.(3) Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt, vaan nyt se voi toteuttaa myös suomeksi tarkoitustaan eli auttaa kuolevaa ja hänen läheisiään tilanteessa, jossa vaikeneminen ei enää auta, kun vihollisista viimeinen, kuolema, näyttää kohta saapuvan ja korjaavan satoa. Kirjan tarkoituksena on auttaa näkemään, että tämä viimeinen vihollinen on voitettu ja kohtaamaan se jo nyt.
Rakenteellisesti kirja etenee tiettyä kaavaa noudattaen: kuolemaa lähestyvä esittää sielunhoitajalleen aina uusia syitä olla uskomatta, että hän voisi pelastua iankaikkisesta kuolemasta ja päästä perille taivaan kotiin, mutta hänen Lohduttajansa kumoaa nämä epäilykset kerta toisensa jälkeen.
Kirja ei silti etene systemaattisesti, vaikka jotkut keskustelut seuraavatkin toisiaan. Paremminkin sen rakenteessa kuten esimerkiksi myös ajoittaisessa raamattuviitteiden epätarkkuudessa näkyy sen syntytilanne keskellä leipätyön ja vasta alussa olevan perhe-elämän paineita, kuten myös sen alkuperäinen tarkoitus olla vain yksityinen apu ahdistuksia vastaan. Kirja on enemmänkin spontaani tilapäistyö kuin kypsän teologin loppuun asti hiottu esitys kuolemaan valmistautumisesta. Se ei kuitenkaan vähennä kirjan arvoa, vaan paremminkin elävöittää sitä.
Huomattava kirjaa lukiessa
Kirjassa kiinnittyy huomio muutamaan asiaan, jotka saattavat olla outoja modernille lukijalle: Gerhardin lohdutuskirja on paitsi osoitus valtavasta Raamatun tuntemuksesta ja Jumalan sanan rikkaasta käytöstä, myös elämästä Kirkon katkeamattomassa oppi- ja saarnatraditiossa. Gerhard oli omana aikanaan lähes lyömätön patristiikan eli varhaisen Kirkon isien tuntija jopa yli tunnustusrajojen, mutta hän hallitsi lisäksi erinomaisesti myös keskiaikaisen kirkollisen perinteen. Sen tähden kirjassa on pitkiä lainauksia niin itäisiltä kuin läntisiltäkin kirkkoisiltä sekä keskiajan kirjoittajilta.(4)
Toisaalta se ei viittaa lainkaan luterilaisiin tunnustuskirjoihin, ja suorat Luther-sitaatit puuttuvat siitä myös kokonaan. Sellaista onkin luterilainen puhdasoppisuus: sitoutuessaan luterilaiseen tunnustukseen se lukee ensi sijassa Raamattua, muttei yksin, ikään kuin kammiossaan istuva teologian tutkija tai hartauskirjan laatija olisi ensimmäinen ja ainoa Raamatun lukija koko maailmassa selittäen Jumalan sanaa vain sen varassa, mitä itse juuri silloin kokee ja oivaltaa. Se ei myöskään ajattele, että Kirkko kuoli kohta Uuden testamentin kirjoittamisen jälkeen ja heräsi henkiin vasta Lutherin löydettyä uskonvanhurskauden lahjan. Se lukee Raamattua ja julistaa Jumalan sanaa koko Kirkon historian ajan uskovien isien ja äitien jatkumossa sillä pitkällä vaelluksella, jolla se on alkaen Jerusalemista aina maan ääriin ja taivaaseen asti. Se ei unohda sitä, mitä alusta asti on matkalla koettu ja opittu, vaan ammentaa siitä edelleen kulkevia auttaessaan.
Tämä on hyvä muistaa myös, jos kirjassa tulee vastaan nykyluterilaiselle outoja asioita tai ainakin oudolla tavalla esitettyinä. On esimerkiksi luonnollista, että Gerhardin teologis-filosofisessa traditiossa puhuttiin sielusta ikään kuin erillisenä oliona ruumiiseen nähden, vaikka niiden ymmärrettiinkin kuuluvan yhteen niin ajassa kuin iankaikkisuudessakin. Ja jos ajatus sairaudesta synnin rangaistuksena loukkaa, sitä ei kannata ahdistuneena ja vihaisena ohittaa, vaan miettiä, kuinka Gerhard sijoittaa sen samaan yhteyteen kuoleman, synnin palkan, kanssa.
Mielenkiintoista on myös havaita, että vielä 1600-luvun alussa luterilaisuus eli tilanteessa, jossa Gerhard katsoi tarpeelliseksi ottaa sielunhoitajana kantaa sekä kalvinistiseen kaksinkertaisen predestinaation eli ennalta määräämisen oppiin että roomalaiskatoliseen opetukseen kiirastulesta kuoleman ja ylösnousemuksen tai ikuisen kadotuksen välissä. Valitettavaa on myös esiin pilkahtava kristillisestä perinteestä löytyvä antijudaistinen asenne.
Editorisia huomautuksia
Tämän kirjan latinankielinen alkuteksti on peräisin Matthias Richterin siitä laatimasta tieteellisestä editiosta sarjassa ”Doctrina et pietas; zwischen Reformation und Aufklärung; Texte und Untersuchungen (herausgegeben von Johann Anselm Steiger), Abteilung I, Johann Gerhard-Archiv”. Siihen kuuluu myös Richterin pitkä ja perusteellinen jälkikirjoitus.
Käännöstyön apuna on käytetty samassa sarjassa ilmestynyttä kirjan saksankielisestä käännöstä vuodelta 1611, joka ei kuitenkaan ole Gerhardin itsensä laatima ja enemmänkin laajennettu parafraasi kuin käännös, sekä kirjan amerikkalaista käännöstä ”Handbook of Consolations For the Fears and Trials That Oppress Us in the Struggle with Death” (kääntäjä Carl. L. Beckwith), Eugene, Oregon, 2009.
Kirjan alaviitteet noudattavat seuraavia periaatteita: Gerhardin omat alaviitteet (ennen kaikkea raamattuviitteet) on kirjoitettu normaalilla kirjasimella, kirjan toimittajan kommentit kursiivilla ja kääntäjän kommentit, korjaukset ja lisäykset kursiivilla, joka on erotettu muusta tekstistä hakasuluilla. Myös varsinaisessa tekstissä on pari kääntäjän lisäämää kohtaa, joita ympäröivät hakasulut. Alaviitteistä on jätetty enimmäkseen pois niissä olevat Gerhardin omat marginaaliviitteet patrististen ja myöhempään traditioon liittyvien viittausten osalta. Alaviitteissä olevat kirjan toimittajan bibliografiset tiedot osoittavat ko. lainausten sijainnin alan standardikirjallisuudessa.
Gerhardin omaa omistuskirjoitusta ei ole kirjasta käännetty, ei myöskään sen toimittajan, Matthias Richterin, jälkisanoja. Kappalejako on kääntäjän käsialaa.
Käännöstyön tavoitteena on ollut kirjan tyylin tavoittava mahdollisimman sanatarkka suomenkielinen versio, kuitenkin niin, että tekstiin on tarpeen mukaan lisätty välisanoja ja otettu ajoittaisia vapauksia luettavuuden parantamiseksi. Käännöstyössä ei ole pyritty arki- eikä aina edes nykykielisyyteen, vaan luottaen lukijan kielitajuun käytetty suomen kieltä sitä myös historiallisesti kerrostaen ja kristillisen perinteen huomioon ottaen. Raamattusitaatit Apokryfikirjoja lukuunottamatta noudattavat vuoden 1938 raamatunkäännöstä.
Kääntäjänä joudun etukäteen pyytämään anteeksi kirjassa varmasti olevia paino- ja myös käännösvirheitä. Toivon sen silti tällaisenakin täyttävän tavoitteensa ja yhtäältä johdattavan meitä moderneja ja köyhiä kristittyjä rikkaan perinteen pariin ja toisaalta auttavan meitä sekä kohtaamaan oman kuolemamme että tukemaan niitä, jotka ovat jo lähdössä – ja elämään täydesti ja kiitollisina ajallista elämäämme.
Lopuksi haluan kiittää Suomen Luther-säätiötä, joka otti kirjan kustantaakseen, sekä Lutheran Heritage Foundation -säätiötä, joka teki sen taloudellisesti mahdolliseksi. Kiitollisuuden sanan osoitan myös kirjan latinankielisen alkutekstin tieteellisen edition kustantajalle ja sen toimittajalle.
Pyhärannan Reilassa, Juhannuksena 2021
Martti Vaahtoranta
1 Ernst Koch: Therapeutische Theologie. Die Meditationes sacrae von Johann Gerhard (1606), 27—28. – Pietismus und Neuzeit. Ein Jahrbuch zur Geschichte des neueren Protestantismus. Bd. 13. Göttingen. 25—46.
2 Matthias Richter: Nachwort, 356—357. – Enchiridion consolatorium (1611). Lateinisch-deutsch. Kritisch herausgegeben, kommentiert und mit einem Nachwort versehen von Matthias Richter. Teilband 2. Stuttgart-Bad Cannstatt, 2002.
3 Ibid.
4 Tai sellaisina pidetyiltä. Mukana on sen tähden myös tekstejä, joita ei nykyään pidetä Gerhardin mainitseman autorin kirjoittamina.
