Niin, millaistahan meikäläisen elämä olisi, jos olisin ottanut pappisvihkimyksen lehtorin vihkimyksen sijasta? Ensinnäkin olisin luultavasti jäänyt eläkkeelle rovastina, jollen ehkä kirkkoherranakin. Tai mahdollisesti jonain kirkon kouluttajana. Menestyin hyvin opinnoissani, ja synnyinlahjaksi olen saanut kyvyn opettaa asioita niin, että ne menevät perille. Varmaan olisin sitä lahjaa käyttänyt joka tapauksessa. Eläkkeeni olisi parempi kuin se nyt on.
Japanissa en olisi voinut tehdä työtä, koska Länsi-Japanin ev.lut. kirkko ei hyväksy naispappeutta. Toinen luterilainen kirkko kyllä hyväksyy, mutta mikään Japanissa työtä tekevä lähetysjärjestö ei olisi minua sinne naispappina lähettänyt.
Jos olisin ottanut pappisvihkimyksen, minusta ei olisi tullut Raamatun opettajaa. Sellaiset pestit ovat kirkossa ylen harvinaisia. Ja missään tapauksessa minusta ei olisi tullut samanlaista Raamatun opettajaa kuin nyt olen. Nyt opetan Raamattua niin, että otan sen jokaisen sanan vakavasti. Jos olisin naispappi, en voisi sitä tehdä muutamien Paavalin kirjeisiin sisältyvien käskyjen ja kieltojen kohdalla. Ne olisivat minulle aikaansa sidottuja, patriarkaalisia ohjeita, joita kirkossa ei tarvitse enää noudattaa.
Ja jos olisin joutunut heittämään yhden Herran käskyn tarpeettomana romukoppaan, olisi se voinut tapahtua toisellekin käskylle. Ja kolmannelle. Ja neljännelle. Mitä vain ympäröivä kulttuuri sattuisi vaatimaan. Tasa-arvo ja suvaitsevaisuus olisivat varmaan korkeimmat arvoni. Kukaan ei oppisi ainakaan minun esimerkkini kautta taistelemaan ja tarvittaessa kärsimäänkin Jumalan sanan tähden.
Mutta miten omatuntoni olisi kestänyt Jumalan sanaa vastaan toimimisen, sitä minä en ymmärrä. Eikö se olisi hiertänyt koko ajan kuin kivi kengässä? Mitä iloa minulla olisi ollut sellaisesta työstä, josta en olisi voinut tietää varmasti, onko se Herralta saatu?
Kirjoja olisin kirjoittanut joka tapauksessa, mutta millaisia ne olisivat olleet? Opista en varmasti olisi kiivaillut. Olisin ehkä puhunut ja kirjoittanut kauniita sanoja Jumalan armosta ja lähimmäisen rakastamisesta.
Jos olisin naispappi, liikkuisin eri piireissä kirkossa kuin nyt liikun. Niitä sisaria ja veljiä, jotka nyt ovat minulle niin rakkaita, en tuntisi ollenkaan. Missä olisi se pyhien yhteys, joka tukisi minua elämän suruissa ja kuoleman lähestyessä? Ketkä rukoilisivat puolestani? Ketkä kuskaisivat minua kirkkoon sitten, kun terveys pettää? Ja olisiko minulla yhtä mielekästä tekemistä eläkevuosinani kuin nyt on?
Jumalan kiitos, minä en jäänyt eläkkeelle rovastina!
Mailis Janatuinen
Lähetyshiippakunnan vapaaehtoinen naistyöntekijä
Kirjoitus on alun perin julkaistu Uusi Tie –lehdessä 13.10.2016
