”Jyräävätkö postmodernistit kirkkomme tunnustuksen”-Lääninrovasti Timo Holman muistolle

Otsikon sanat ovat Timo Holman kirjoittamat Pappismatrikkelissa (2010). Vanhan luterilaisen kansankirkollisuuden viimeisimmistä mohikaaneista kutsui Herramme Timo Holman riemuitsevaan seurakuntaan Järvenpäässä 8.12.2022. Timo Holma oli syntynyt 19.6.1932 Ylitorniolla. Hän toimi seurakuntatyössä Iissä, Toholammilla ja sitten Haukiputaan kirkkoherrana 1974–1996, Iin rovastikunnan lääninrovastina, Oulun hiippakunnan asessorina ym. Monipuoliseen pappisuraan liittyi lukemattomia kokonaiskirkollisia tehtäviä kuten jäsenenä kirkolliskokouksessa, merkittävässä kirkon virkakomiteassa ja Venäjän ortodoksisen kirkon oppikeskustelujen työryhmässä. Mutta Timo Holma kuului myös niihin vanhan kansan pappeihin, joille monipuolinen kulttuuriharrastus oli tärkeää.

Haluan kirjoittaa muistokirjoituksen suurta veljellistä kunnioitusta tuntien, sillä omakohtaiset muistot vyöryvät mieleeni tunnustusrintaman synnystä, Paavalin synodin yhteisistä ponnisteluista, Kokkolan Andreaksen luterilaisen seurakunnan alkuvaiheista, Timo Holman muutosta Järvenpäähän ja osallistumisesta Pyhän Markuksen seurakunnan messuihin Helsingissä.

Timolle rakas lestadiolainen liike oli kokenut pahoja murtumia, mikä ajoittain vaivasi häntä. Olihan hän mm. lestadiolaisen lauluperinteen parhaita tuntijoita. Herramme avasi hänen silmänsä näkemään laajemmin. Varmaan siihen vaikutti myös hänen Oulun synodaalikokoukseen tekemänsä tutkimus virasta ja yleisestä pappeudesta (1967). Muistan hänet ryhdikkäänä ja sanojaan punnitsevana vanhanajan kutsumustietoisena pappina. Asessorina ollessaan hän tutki mm. tarkkaan pappiskandidaatteja ja saattoi myös hylätä tai kirjoituttaa eriävän mielipiteen. Niinpä hän sai jopa kypäräpapin pilkkanimen. Mutta totta on, että Timossa oli hienostunutta upseerimaisuutta. Muistan hänet ensimmäistä kertaa Evankeliumiyhdistyksen jostain pappeinkokouksesta. SLEY:ssä alkoi tapahtua varsinkin Reijo Arkkilan kaudella aidon ’hedbergiläisyyden’ eli luterilaisen tunnustuksellisuuden nousu, joka keräsi valveutuneita pappeja ja saarnaajia erilaisista lähtökohdista.  En tiedä, miten Simo Kiviranta, Olavi Rimpiläinen ja Anssi Simojoki ystävystyivät hänen kanssaan, mutta varmaan Kirkon virkakomiteaan liittyvissä keskusteluissa. Kun Olavi Rimpiläinen oli kutsuttu Kirkon koulutuskeskuksen johtoon, hän pyysi Timo Holmaa myös luennoimaan pastoraalikursseille. Olavi, Timo ja minä aloimme hioa eräällä kurssilla yömyöhään aseita, joita tarvittiin, etteivät ’postmodernistit jyräisi kirkkomme tunnustusta’. Kun Olavi Rimpiläisestä tuli piispa, monistakin syistä alkoi kvartetti Simo Kiviranta, Anssi Simojoki, Olavi Rimpiläinen ja minä kokoontua yhtenään, Timo vähemmän. Syy siihen, että piispana ollessaan Olavi piti valitettavasti tiettyä etäisyyttä Haukiputaan kirkkoherraan, oli se, ettei hän halunnut ’suosituimmuusasemaan’ ketään papeistaan. Mutta olihan Timo Holma Paavalin synodin tuki ry:n puheenjohtaja vuodet 1984–95, jolloin puheenjohtajuus siirtyi minulle. Olavi Rimpiläinen oli synodin esimies. Timo Holman teologinen kompetenssi, kansankirkon hyvä tuntemus ja realistinen näkemys, missä mennään, vei synodiamme eteenpäin. Tässä vaiheessa mukaan Synodin toimintaan tuli nykyinen piispamme Juhana Pohjola. Silloin oli vielä jotain mahdollisuuksia vanhalla kirkollisuudella ns. ponnen ollessa myös käytännössä arvossa. Mutta edessä oli aika, jolloin pitäytyminen Herran käskyyn kriminalisoitiin.

Laitoimme itsemme likoon, ettei kansankirkko olisi irrottautunut pyhästä Raamatusta ja kirkon tunnustuksesta, mutta hävisimme. Oli lähdettävä etsimään uutta tietä. Timo Holman vaimo Mirjami oli kuollut 1995 ja Timo muutti Kokkolaan saatuaan uuden vaimon Kertun. Vaikka Kokkolan seutu pysyi pitkään kirkollisena lintukotona, tilanne muuttui pian. Timo ystävystyi lähinnä evankelisten kanssa, mainittakoon mm. saarnaajat Martti Pylkkänen, Anders. P.O. Skytte ja Lauri Paavola. Timo osallistui heti jumalanpalvelusyhteisön alkuneuvotteluihin. Olin heidän kodissaankin. Niin syntyi Andreaksen luterilainen seurakunta. Kun Kerttukin kuoli, Timo muutti Järvenpäähän ja alkoi käydä Pyhän Markuksen luterilaisen seurakunnan messuissa. Hänelle oli kuitenkin vaikeaa mm. se, että Lähetyshiippakuntaan valittiin oma piispa ja hän jäi pois hiljalleen. Koko maatamme siunannut aitoon luterilaisuuteen sitoutunut kansankirkko oli kuitenkin jo historiaa. Vanhan polven patriarkka ei pystynyt näkemään, että ”postmodernistit jyräsivät tunnustuksen”. Hänen luonaan hoitokodissa kävi vielä useitakin Paavalin synodin ajoilta tuttuja pappeja, jotka saattoivat valaa uskoa aikojen parantumisesta: ”Kun Jumala antaa herätyksen tuulien puhaltaa, kansankirkko palaa entiselleen”. Mutta ’postmodernistit jyräsivät jo tunnustuksen ja kansankirkon’.

Odotan aikaa, että saamme taas yhdessä laulaa:

”Pienet pääskyt wisertävät elämän puun oksill,

Jossa ei saada oleskella harakat eikä hottiset.

Mutta kesä pääskyt laulaa, kiitoswirttä kilvan.

Kuin ovat päässeet hengittämään Isän kirkasta ilmaa.

Suloisin Jesu, on wapahtajan Jesu.

Sen teki Jesu yksinään; siis kiitos sulle Jesus.”

Pastori Sakari Korpinen