Suomen evankelis-luterilainen kirkko elää hitaan kriisin keskellä, ja monet kirkon uskoon vahvastikin sitoutuneet kyselevät, josko teologiselta perustaltaan lipsuvan kirkon aika alkaa olla ohi. Toisaalta kirkon jäsenyyttä ja kirkossa vaikuttajana pysymisen tärkeyttä korostetaan. Keskustelua käydään kahvipöydistä kolumneihin.
Kriisien jalostava ja uusia oivalluksia avaava vaikutus on valitettavan usein pelkkä myytti. Kriisejä seuraavassa jälleenrakennuksessa näin toki voi olla, mutta usein itse kriisin aikana ihmiset eivät omaksu uusia ajatuksia tai kokeile ennakkoluulottomasti muuttuneeseen tilanteeseen sopivia toimintatapoja. Uhkatilanteet eivät luo hyvää ympäristöä analyyseille ja ennakkoluulottomalle uusien tapojen kokeilemiselle, vaan niissä etsitään nopeita, helppoja ja ennen kaikkea entuudestaan tuttuja ratkaisuja.
Kriisi ja kliseet kuuluvat yhteen. Kirkosta ja sen kriisistä keskusteltaessa kolme kliseetä nousee yli muiden. Kumotaan ne nyt.
Klisee 1: ”Kirkossa on kuitenkin myös paljon hyvää!”
Tämä on totta, jopa niin totta, että kyse on truismista – itsestäänselvästä totuudesta, jonka toteaminen ei tuo keskusteluun mitään uutta. Toteamus on sikälikin hyödytön, että se voidaan käytännössä sanoa aina ja kaikkialla (viheliäisimpiä lahkoja lukuun ottamatta). Jokaisessa kirkossa on aina ”myös paljon hyvää”. Tämä totuus pätee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lisäksi kaikkiin kristillisiin yhteisöihin, joissa Jumalan sanaa edes jollain tavalla pidetään esillä; kaikissa niissä on ”myös paljon hyvää”.
Luterilaisten tunnustuskirjojen määrittely kirkosta, jossa ”sanaa puhtaasti saarnataan ja sakramentit Kristuksen asetuksen mukaan toimitetaan”, ei kuitenkaan täyty vielä tällä. Emme sano paitaa puhtaaksi, vaikka voisimmekin löytää kastikeroiskeiden ja hikiläikkien välistä tahriintumattomiakin kohtia, emmekä todistajanlausuntoa totuudelliseksi, vaikka siinä olisi vääristeltyjen seikkojen lomassa myös paljon totuutta.
Missä vaiheessa uskovat lakkasivat tavoittelemasta puhdasta Jumalan sanaa ja tyytyivät saarnaan, jossa ”on myös paljon hyvää”?
Klisee 2: ”Kirkon tunnustus on kuitenkin vielä oikea!”
Tämä väite riippuu siitä, mitä tarkoitetaan ”kirkon tunnustuksella”. Onko kyse siitä uskosta, joka kirkkolaissa ja -järjestyksessä määritellään? Vai tarkoitetaanko sitä tunnustusta, jota käytännössä kirkon saarnatuoleista, sen piispojen kannanotoista ja sen papiston opetuksista ja kirjoituksista luetaan?
Ensimmäisen vaihtoehdon mukaan tulkittuna väite on kyllä tosi, mutta hyvin vähämerkityksellinen, sillä mitä hyötyä on pelkästään muodollisesta tunnustuksesta? Kiinassakin on uskonnonvapaus ja Iran on demokratia – paperilla. Jos taas tarkoitetaan jälkimmäistä vaihtoehtoa, kirkon tunnustus EI ole enää oikea, sillä se ei enää käytännön tasolla tunnusta puhdasta evankeliumin oppia.
On tietysti selvää, että kaikkien kirkkojen parissa aina esiintyy ajoittain myös totuudesta ja tunnustuksesta poikkeamista, usein pelkästä ymmärtämättömyydestäkin. Pelkkä hairahtuminen ei mitätöi kirkon tunnustusta. Ratkaisevaa on ennemminkin se, miten tällaisiin totuudesta poikkeamisiin reagoidaan. Pyritäänkö selvyyteen opetusta kirkastamalla, torjutaanko väärinkäsitykset, opastetaanko oikealle tielle ja hylätäänkö Jumalan sanan kanssa ristiriidassa olevat opit?
Jos näin toimitaan, kirkko on puhtaan evankeliumin kirkko, vaikka sen parissa välillä erehdyttäisiinkin. Jos tähän ei edes tahdota pyrkiä – kuten nyt on – kirkko ei ole enää luterilainen.
Klisee 3: ”Kirkko kuitenkin on meidän äitimme – ja äitiä ei saa hylätä!”
Tämä klisee vetoaa tunteisiin ja siihen velvollisuuden ja syyllisyyden sekoitukseen, joka jokaisen lapsen rinnassa velloo äitisuhdetta ajateltaessa. Kirkkoa verrataan äitimuoriin, joka on jollain tapaa sairastunut tai tullut mielenvikaiseksi. Tällöin lasten velvollisuus on sietää äitinsä tilaa ja hoivata häntä hylkäämättä häntä hänen heikkoutensa hetkellä.
Tämän usein toistetun sanonnan ongelma on siinä, että se ei perustu mihinkään Jumalan sanan tai luterilaisen tunnustuksen kohtaan, vaan on pelkkää kirkkoromanttista retoriikkaa. On totta, että Raamattu puhuu seurakunnasta ”äitinä” (Gal. 4:26 ja 2. Joh.), ja luterilaiset tunnustuskirjat yhtyvät samaan kielenkäyttöön (mm. Iso katekismus 3. uskonkohdan selityksessä). On kuitenkin ymmärrettävä, mitä tällä kielikuvalla näissä kohdin tarkoitetaan: kirkon merkitystä uusien kristittyjen syntymisessä, sen tarjoamaa hoivaa ja turvaa, kirkon tehtävää kristittyjen ruokkijana ja kasvattajana jne.
Tätä kielikuvaa ei koskaan käytetä perustelemaan kuuliaisuuden velvoitetta kirkolle, ei varsinkaan sellaiselle kirkolle, joka toimii päinvastoin kuin hengellinen äitiys vaatii. Vertauskuvilla on aina tarkoituksensa, ja näiden kielikuvien merkitys on selvä. Siihen ei sisälly kuuliaisuuden vaatimus kirkollisille rakenteille, jotka rikkovat Jumalan sanaa vastaan.
Kirkkokysymys on vaikea, ja kriisi jatkuu. Helppoja ratkaisuja ei ole tarjolla niille uskoville, jotka pysyvät Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseninä sen enempää kuin niille, jotka jäsenyyden jättävät etsiäkseen kristittyjen yhteyttä toisista seurakunnista. Huolen kantaminen – jopa rakkaus evankelis-luterilaiseen kirkkoon – ei ole moitittava piirre eikä missään tapauksessa ”klisee”. Keskustelua käytäessä ja vaihtoehtoja arvioitaessa pitää kuitenkin myös kriisin keskellä vastustaa helppojen vastausten kiusausta ja mennä syvemmälle.
Esko Murto
Pastori
Pyhän Markuksen luterilainen seurakunta, Helsinki
