Elämä on merkillistä. Ainakin joskus sitä on kovin vaikea ymmärtää. Nuorena saattoi haaveilla monista asioista. Oli toiveammatteja ja paljon muita odotuksia. Nyt kun elämäänsä katsoo jo melkoisen matkan päästä taaksepäin, joutuu kummastelemaan. Mihin se oikein veikään ja millainen tie se oli? Oikeastaan ei voi puhua edes yhdestä tiestä, eikä aina edes tiestä, niin epämääräiseltä se taaksepäin katsottuna näyttää.
Joihinkin kohtiin elämässään voisi hahmotella jopa selkeän tien, joihinkin kohtiin kauniin polunpätkän, tai edes jonkinlaisen urantapaisen. Suuri osa elämää näyttäisi olevan pelkkää umpimetsää, suota ja rämeikköä, raskaita kallionousuja tai pelottavia jyrkänteitä, paljon uupumusta ja tuskaa. Vailla osoitetta tai päämäärää, ajatuksissa vain tämänhetkinen, selviydynkö ja miten ja millaisin vammoin.
Tämänkö oli se mitä halusin? Tällaisenko valitsin ja mitä varten? Pakostakin joutuu kysymään, mikä tarkoitus tuolla kaikella on ollut, vai onko sillä ollut mitään tarkoitusta.
Entä Jumala? Missä hän oli silloin, kun minä kärsin, olin eksyksissä tai itkin haavojani? Oliko enkeli vieressäni, kun vaivuin syviin vesiin, loppunsa nähneen sillan pettäessä allani, tai viimein illalla, unen viedessä hetkeksi tuskani? Enhän nähnyt ketään, kun rämmin yksin. Eihän kukaan puolustanut, kun pilkattiin ja häväistiin. Eihän kukaan nostanut, kun en enää jaksanut. Ei kukaan rakastanut, kun katkeruuksissani kovetin mieleni ja masennuin. Olinko niin vähäpätöinen Jumalan silmissä, että hänkään ei halunnut huomata, ei nähnyt tarpeelliseksi kuulla? Käänsikö hän silmänsä toiseen suuntaan ja häpesi katsoa? Sehän olin vain minä.
Ihmisen tiet ovat selittämättömiä. Vai oliko se sittenkin niin, että selittämättömiä ovat Herran tiet? Niitä vain mennään eteenpäin, tietämättä ja ymmärtämättä miksi. Kuulevissa korvissa eivät sittenkään ole päällimmäisenä tuhon eikä tuskan äänet. Elämää eivät hallitse sattuma tai omat valinnat. Näytti miltä näytti. Kaikkivaltias on sittenkin Kaikkivaltias.
Jostain kaiken sekavalta näyttävän yli kuuluvat sanat, jotka eivät horju. Sanat, jotka voimaannuttavat vapisevan sydämen. Sanat, joita ei ole lausuttu katoamaan. Sanat, minulle ja sinulle ja jokaiselle, joka ei ole itsessänsä mitään. ”Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Kun kuljet vesien halki, minä olen sinun kanssasi, kun virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa, kun astut tulen lävitse, sinä et pala eikä liekki sinua polta. Minä, Herra, olen sinun Jumalasi.”
Tarvitseeko elämää edes ymmärtää – jospa se on annettu vain elettäväksi? Suunnitelkoon hän, joka sen antoi. Piirtäköön polkunsa eteeni, askel askeleelta, miten parhaaksi katsoo. Minä vain elän. Itken, kun sattuu. Iloitsen, kun siltä tuntuu. Toivottavasti myös huomaan ja autan, kun hän antaa seuraavan askeleen viedä minut tarvitsevan vierelle. Kantakoon hän meitä molempia.
Urpo Rintala
Luukkaan seurakunnan jäsen
