Kaksikymmentäviisi henkilöseurakuntaa on perustanut 16.3.2013 Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan. Maantieteellisesti nämä yhteisöt sijoittuvat Helsingistä Sodankylään ja Vaasasta Kiteelle saakka. Suomenkielisten seurakuntien lisäksi mukana on kaksi ruotsinkielistä ja yksi englanninkielinen. Näitä seurakuntia palvelee 37 paimenen pappiskollegion lisäksi myös muita ystäväpappeja. Valitun piispan johdolla uusia seurakuntia on syntymässä ja uusia pappisvihkimyksiä on edessäpäin. Lähetyshiippakunta on lähetetty liikkeelle!
Miksi tällainen hiippakunta? Eikö ole epänormaalia sanoa olevansa oma kirkollinen rakenne mutta edustavansa osaltaan Suomen ev.lut. kirkon jatkumoa? Eikö ole outoa valita oma piispa, joka on samanaikaisesti Suomen ev.-lut. kirkon pappi? Eikö ole kummallista perustaa omia seurakuntia, joiden jäsenistä monet kuuluvat Suomen ev.-lut. kirkon seurakuntiin? Kyllä on. Mutta niin on myös tilanne poikkeuksellinen Suomen ev.-lut. kirkossa.
Lähetyshiippakunnan perustaneiden seurakuntien synnyn taustalla on ennen muuta kolme tekijää. Ensinnäkin viime vuosina on syntynyt erilaisia messuyhteisöjä ev.lut. kirkon piirissä. Niitä ovat järjestäneet herätysliikkeiden lisäksi monet yhdistykset. Motiivina on ollut tarjota läheinen ilmapiiri, jossa niin pappia kuin seurakuntalaista voidaan kutsua etunimellä. Yhteisöllisyyden korostus on luonnollinen reaktio kaupunkien paikallisseurakuntien kolossaalisuudelle ja virkamiesmäisyydelle. Kun suomalaisista käy säännöllisesti messussa enää vain prosentteja tai promilleja, tarve tavoittaville messuyhteisöille on ilmeinen.
Toiseksi seurakuntien perustamiselle on hengellinen tarve. Kyse on ollut ravintopaikan etsimisestä. Moni on kokenut vähän samanlaisen pettymyksen paikallisseurakunnassaan, kun ruokakohun seurauksena lihapiirakoita analysoinut tutkija Tanskassa. Lihapiirakasta ei nimestä huolimatta löytynyt lainkaan lihaa. Kristillisen julistuksen ja sakramenttien toimittamisen pihvi tulee aina olla siinä, että se antaa kirkkovieraalle Kristuksen ja hänen pelastavat lahjansa. Tämä taas edellyttää sitä, että Raamattua pidetään ja sitä julistetaan Jumalan sanana. Näin myös seurakunta syntyy ja elää. Lutherin sanoin, kirkko on aina sanan tytär, ei sen äiti.
Kolmanneksi seurakuntien syntyyn on vaikuttanut teologinen muutos Suomen ev.lut. kirkossa. Tämä murtuma ei koske vain avioliittoetiikkaa vaan laajemmin Raamatun asemaa kirkon elämässä. Näkyvin käytännön seuraus on ollut kysymys pappisvirasta. Seurakunta tarvitsee paimenia julistuksen, sakramenttien jakamisen ja yhteisöllisen rakentumisen tähden. Piispa Olavi Rimpiläisen jäätyä eläkkeelle 2001 ev.-lut. kirkossa on ollut käytännössä ordinaatiosulku ja viranhakuesto niille, jotka pitäytyvät Raamatun, kirkon tradition ja suurimman osan kristikunnan yhteiseen opetukseen siitä, että pappisvirka seurakuntaperheen isän virkana on tarkoitettu vain miehille. Kun seurakunnalla on tarve ja myös oikeus saada pastoreita, Ruotsissa perustetussa Missionsprovinsenissa on vuodesta 2005 alkaen vihitty pappeja Suomen Luther-säätiön yhteydessä toimiville henkilöseurakunnille. Näitä pappeja on vihitty jo kaksikymmentä.
Näin Suomen ev.-lut. kirkko on mammuttirakenteidensa, väljähtyneen sanomansa, murtuneen tunnustuksellisuutensa ja valikoidusti kiristetyn järjestyksensä vuoksi pakottanut etsimään uusia uomia seurakunnalliselle elämälle. Tällaisessa poikkeustilanteessa uusia seurakuntia ja niiden paimenien tukemista varten on perustettu Lähetyshiippakunta. Se toimii itsenäisesti seurakuntiensa hyväksi samalla kantaen vastuuta monista kodittomiksi jääneistä ev.-lut. kirkon jäsenistä. Sen tarkoitus ei ole olla kirkollinen barrikadi, vaan Kristuksen evankeliumin työväline Suomessa.
Juhana Pohjola,
Hiippakuntadekaani
