Oletko todellinen luterilainen?” Näin eräs opiskelija kysyi minulta. Uskonpuhdistuksen merkkivuonna kysymys polttaa erityisesti. Luterilaisuuden nimen alta löytyy vaikka mitä. Millaista luterilaisuutta haluamme sitten Lähetyshiippakunnassa elää ja edistää?
Luterilaisuudessa on kyse Kristuksesta ja hänen lahjoistaan. Uskonpuhdistuksen isät jättivät meille valtavan uskonopillisen aarteen Tunnustuskirjoissa. Tämä kulta puhdistettiin kolmen taistelurintaman ahjossa. Rooman kirkkoon nähden opetettiin jumalattoman ihmisen vanhurskauttamista uskon kautta Kristuksen tähden. Polttopisteessä oli Kristuksen armo ja ristintyö. Reformoituihin kirkkoihin ja uudestikastajaliikkeisiin liittyen julistettiin, miten Kristus on todella läsnä ja Pyhä Henki toimii ulkoisten välineiden Raamatun, kasteen ja ehtoollisen kautta. Polttopisteessä oli Kristuksen ihmiseksi syntyminen eli Jumalan konkreettinen läsnäolo aineellisessa maailmassa. Nämä opilliset kysymykset ovat yhä ajankohtaisia. Mutta uskonopillinen perintömme ei yksin muodosta luterilaista identiteettiämme.
Luterilaisuus elää historiallisessa jatkumossa. Edesmennyt ruotsalainen piispa Bo Giertz korosti, miten nykyinen luterilaisuus Pohjoismaissa ammentaa kolmesta lähteestä: lännen kirkon, uskonpuhdistuksen ja kansallisten herätysten perinnöstä. Kaikki nämä ovat muokanneet hengellisen elämämme muotoja ja rakenteita. Kaikkea ei kannata omaksua, mutta hyvästä tulee pitää kiinni. Keskiajan lännen kirkosta kannamme mielellämme mukanamme esimerkiksi liturgisia aarteita ja piispallista järjestystä hiippakunnassa. Uskonpuhdistuksen kansankielistä katekismuskristillisyyttä haluamme edustaa myös tällä vuosituhannella. Herätysten aikojen perintö elää keskellämme seurakunnissamme esimerkiksi lähetysrakkauden ja maallikkopalvelun muodossa. Lisäksi työmme ytimessä on synnin ja armon herätysjulistus. Kaikki perintöarkun lahjat soivat yhdessä eri vuosisatoina syntyneissä virsissämme!
Luterilaisuuden tulee elää ajassa, mutta ei ajan hengestä. Kirkko elää aina vuorovaikutuksessa ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Tässäkin voimme nähdä kolme puolta. Uskonpuhdistus syntyi ja luterilaisuus eli pitkään yhtenäiskulttuurin aikaa. Kirkko ja valtio olivat naimisissa keskenään. Kuninkaan määräyksestä kaikkien oli oltava pakosta luterilaisia Ruotsin valtakunnassa. Rahat tulivat valtion kassasta. Papit olivat myös valtion virkamiehiä. Jos nousi kirkkoa vastaa, nousi hallitsijaa vastaan. Koko kansa oli hyvän opetuksen ja jumalanpalvelusten piirissä, mutta kirkko maksoi siitä kalliin hinnan: teologis-toiminnallisen itsenäisyyden menetyksen. Tämä vinoutuma vaivaa yhä.
Osin tähän epäpyhään liittoon vastareaktiona nousi yksilökulttuuri. Ranskan vallankumouksesta lähtien usko on siirtynyt yksityisasiaksi länsimaissa. Pietismi puolestaan siirsi uskon keskukseen yksilön kääntymisen, kokemuksen ja pyhityselämän. Virkamiesmäisen kirkon ja sen jumalanpalvelusten sijaan on kokoonnuttu uskovaisten ryhmissä kodeissa ja seuratuvissa maallikkovetoisesti. Jumala sanaa painotettiin, mutta sakramentit ja jumalanpalvelus jäivät varjoon.
Uuden vuosituhannen myötä elämme monikulttuurisessa maailmassa maailmankatsomusten vapailla markkinoilla. Ei vain luterilaisuus, vaan koko kristinusko on menettänyt asemansa länsimaissa. Kun ihmisen omasta kokemuksesta ja itsetoteuttamisen vapaudesta on tullut kaiken mitta, kuka enää kärsii kuulla, miten Jumala sanassaan velvoittaa opillisesti uskomaan ja moraalisesti elämään? Suuntana merkkivuotta viettävässä maassamme on, että jos opettaa ihmisille koko Raamattua, voi joutua valtakirkkoa ja valtiota vastaan. Suuret rakenteet ovat murenemassa. Kirkon tulevaisuus ei olekaan massarekistereissä ja veromiljoonissa eikä oman uskonnollisen itseilmaisun näennäisvapaudessa, vaan pienemmissä perintönsä todesta ottavien Jumalan perheväen yhteisöissä.
Miten siis olla luterilainen, joka on samanaikaisesti uskollinen oppiperustalleen, jatkaa hengellistä historiallista perintöä, kulkee toiminnallis-taloudellisesti itsenäisesti, elää seurakunnassa eristäytymättä tässä ajassa ja kohtaa ihmisiä Kristuksen rakkaudella ja totuudella?
Tätä me Lähetyshiippakunnassa luterilaisena kirkkona yhdessä opettelemme. Yksi lupaus meitä kantaa. Kirkon Herra ei ole kanssamme vain 500 vuotta, vaan joka päivä maailman loppuun asti!
